SAUL
Saul istuu ääneti vuoteellaan ja miettii synkkänä kohtaloaan. Ken yksinäiseks on luotu, ei hälle onnea suotu, hälle kuoleman-kolkko on piiri maan, hän turhaan paeta koittaa, hänet yö ja pimeys voittaa, hänet unhoon haudataan. Ja ei kenkään tunne sen tuskan hintaa, mi polttanut Saulin on rintaa!
Ja paimenen harppu helkkäen soi, vaan soitto ei Saulia auttaa voi. Hänen sielunsa sairaus sulkee, hän houreiden yössä kulkee, niin oudot on mietteen tiet.
Sinä paimen nuori ja pieni, kun häipyy yöhön tieni, sinä valtikan multa viet. Ja ei kenkään tunne sen tuskan hintaa, mi polttanut Saulin on rintaa!
Mitä on, mitä olla on kuningas ja kansan kaiken valtijas? Kun on yllä vain hiljaisuutta ja tuntemattomuutta, ja alla on kaikki muut! Ei yhtään yhdenvertaa! Ei ainuttakan kertaa syki syön, kun puhuu suut! Ja ei kenkään tunne sen tuskan hintaa, mi polttanut Saulin on rintaa!
Mua hulluksi luulkoon kansani vain, ma kaiken turhuuden nähdä sain, vei kaiken uskon se multa, on turhaa kunnia, kulta ja rakkaus houretta vaan. Mit on jäljellä kuninkaasta ja narrien valtijaasta, kun muutun mullaksi maan? Ja ei kenkään tunne sen tuskan hintaa, mi polttanut Saulin on rintaa!