SYYSLAULU
Syyssävelet soi yli kaupungin ja puistojen kellastuvain. Kuin kuoleva huokaa kuihtunut maa, jo henkii tuonelan tuulet ja kalveilla lehdillä kuolema hiipii ja kalmankarkelo käy.
Ah! nyt yli muistoin käy henkäys kaipuun niin haikea, haaveinen; kuin hempeät sormet, kuin suudelmat hennot ne hyväillen koskevat sieluain, kuin tanssin huumeessa immet armaat ne lumoo oudolla onnellaan — ja häipyvät pois kuin päivät, kuin vuodet ja vievät kalleimman mennessään. —
Näin kerran soi syys haudallain ja kelmeät lehdet karkeloi yli kummun kuihtuneen, ja tuskat, myrskyt on laantuneet ja muistot yöhön on nukkuneet niin oudon hiljaiseen.