SYYSTUNNELMA
Taivas synkkä kuin uhkaava surma, eessä kurja, solskeinen tie. Uupumus vaanien jäljessä käy kuin syksyiset usvat kalvavin myrkyin, kuin loputtomat sateet ikuisin itkuin, kuin hivuttavat huolet, kuin kuluttava murhe, herpaisten hermot ja lamaisten lahjat, vainoten, vallaten, lokaan tallaten kaiken, mi pyrkii, mi toivoo ja uskoo valoon ja onneen koittavan kevään.
Loppuko tullut? Nytkö jo uuvun? Nytkö jo päättyy toivoton tie? — Minnekä mennä, missä on suoja, missä koti? — Täällä on tuska ja kuolo ja kurjuus; siellä on musta tuntematon! — Ainoa lohtu, ainoa toivo: kärsi ja kestä ja kuole ja maadu — et yksin sa kaadu! — ja kiitä luojaa ja surmaajaa!
1912.