ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.
Avara pihamaa, taustalla lakeat, kevätharmaat niityt, joita halkoo leveä, tulviva joki. Paikoin niitytkin tulvan alla, ja ladot kyyhöttävät veden varassa. Etualalla nuorisoseuratalon pihamaa; oikealla kasvaa petäjiä, vasemmalla on talon pääty, jonka oven yläpuolella näkyy nimi Ahjola. Päädyn yllä on viiritanko, missä lipun asemesta liehuvat solmukkeeseen sidotut nauhat, sininen ja valkoinen. Kansallispukuisia tyttöjä ja pyhäpukuisia nuorukaisia kulkee pihamaalla kokoontuen taloon kevätjuhlien valmisteluun.
Puiden juurella makailevat venäläiset, Vasili rakuunanpukuun puettuna, Iivana, tavallinen ryssän sotilas, huolimattomassa asussa, sekä Matti ja Jussi korttia lyöden.
Väliverhon auetessa tekee pullo kierroksen pelaajien kesken kädestä käteen.
Jussi (lyö korttinsa ja laulaa):
Ja Rannanjärven komia poika pääsi Vaasan linnasta hukkaan. Sanoi: jollei mun isäni irti pääse, niin poijankin perii hukka.
Matti (läiskäyttää korttinsa, jatkaa samaan nuottiin):
Että hypi, hypi, hypi! sanoi paraan talon Oskari,
kun tanssitti orittansa,
taaskin on lähtenyt hulivilipoika
tuolta köyhästä kodistansa.
(Ryyppäävät vuoron perään pullosta.)
Iivana (lyö vuoronsa): Ah! minä voittamas flikuski.
Vasili: Voi veliseni, minun se on Annushka.
Matti: Älkääs pojat sentään nuolaisko ennenkuin tipahtaa.
Iivana: Voi tavaritsh, ruski poiga paljon, paljon kulki maailmaa, moni flikuski polvella kiikkumas. Paljo rakasti finski flikuski — a Iivana lähtemäs, flikuski itkemä; älä jätä Iivana, ota mukaan miilaja, ota mukaan.
Jussi: Uskallan minä sentään sen sulle vakuuttaa, etteivät ainakaan tämän puolen tytöt polvellasi kiiku. (Viskaa kortit kädestään.)
Matti: Varsinkaan kirkkoväärtin Anna, jota äitinsä kasvatti niinkuin kukkaa kämmenellä, herraskoulut käytti kaupungissa asti. Romeoita ne ovat Harjut. Tytär tuskin näkee näitä oman pitäjän parhaitakaan. Ei se sinusta perusta sellainen.
Vasili: — ryssästä tarkoitit?
Matti: Niin tarkoitinkin.
Vasili (pitkiä viiksiään kierrellen): — taida ryssää ihmisenäkään pitää ennenkuin —
Jussi (tulistuu): Meinaatko että ennenkuin makuun pääsee. Piru teidät vieköön koko joukon.
Iivana (laskee kätensä hänen hartioilleen): Älä sinä suuttumas, pyhä veli. Kah, Vasili soria poiga ja kuuma veri — nitshevoo Annushka, paljo flikuski olemas — a nitshevoo flikuski — a töömees ja sotamees tavaritsh olemas, veli ja veli, kah, ota ryyppy. (Vasili antaa pullon, Iivana ryyppää, tarjoten toisillekin.) Kah ryyppää, ryyppää — tavaritsh olemas soomemies ja venäjämees, veli ja veli, flikuski rakastamas ja votkaa. (Ottaa balalaikan ja soittaa, laulaen väliin haikeasti, säkeistön loppuja pitkään venyttäen):
Ai ai ai ja voi voi voi ja ohohhoh sitä ikävää, kun tytöt ei nää, kun tytöt ei nää, että soltut on pistetty lukkojen taa
(Anna Harju tulee vasemmalla, puettuna ilmajokelaiseen kansallispukuun, kantaen katajaköynnöstä. Häntä seuraa Eemi Harju olallaan tikkaat; pysähtyvät katselemaan miesten menoa.)
Anna: Ahaa, täällä sitä taas veljeillään ryssien kanssa.
Eemi: Ja meidän kyläläisiä näkyvät olevankin, Matti ja Jussi. Niissä ryssien vallitöissä menevät miehet pilalle.
Matti ja Jussi (ovat jo pikku hutikassa): Päivää, Anna ja Eemi! Kuuluukos Harjusta päin mitään mahdottomia?
Anna: Saisitte hävetä, miehet, että noiden kanssa täällä — (Kääntyy selin ja alkaa Kemin avulla asettaa köynnöstä paikoilleen.)
Vasili (jonka huomio heti kääntyy Annaan): Jussi, Matti, kuka se on tuo kaunis tyttö? (Seuraa katseillaan Annaa, joka on noussut tikkaille ja veljen niitä pidellessä asettelee köynnöstä Ahjolan oven yläpuolelle. Samassa se kirpoaa hänen kädestään ja putoaa maahan.)
Vasili (ponnahtaa ylös, ojentaa kannuksiaan kilahduttaen köynnöksen Annalle): Saahan sotamies auttaa.
Anna (jäykästi): Kiitos! (Katse viivähtää Vasilissa hetken; jatkaa sitten työtään. Vasili viipyy yhä paikallaan.)
Anna: En tarvitse apuanne enää.
Vasili (katsoo herkeämättä Annaan): Poistuako pitäisi?
Anna: Niin.
Vasili: Eikö saisi katsellakaan?
Anna: Ei.
Vasili: Saako illalla tanssiin pyytää?
Anna: Pyytää kyllä lienee lupa, mutta minulla on vapaus kieltää.
Vasili: Mistä olet, korea tyttö, ja mikä on nimesi?
Anna (katsoo tiukasti tungettelijaa).
Vasili: Ei pidä olla noin ylpeä nuoren tytön, on kauniimpaa olla kiltti.
Anna (itsetietoisen arvokkaasti): Olen Harjun Anna.
Vasili (sotilaallisesti kunniaa tehden); Vasili Vasiljevitsh. Me tapaamme vielä toiste.
Anna (tylysti): Ehkä nyt jo jätätte meidät rauhaan.
Vasili (kumartaen): Neiti tarkoittaa: mene jo pois, ryssä perkele! (Menee toisten luo ja katselee mietteissään peliä, kierrellen viiksiään.)
Anna (veljelleen): Ihanhan nuo jo tunkeutuvat suuhun!
Eemi: Anna noiden nyt olla, aika ei ole vielä tullut.
Anna: Tuleekohan milloinkaan se aika, jolloin noista maanvaivoista päästään?
Eemi: Tuleepa kyllä, eikä kaukana olekaan.
Anna (laskeutuu tikkailta): Niin, sinulla on aina se suuri uskosi. (Sisältä kuuluu tanssin sävel ja tahdikas poljenta.) No nyt ne siellä jo tanssiksi pistävät.
Eemi: Varmaankin näytelmän harjoittajat siellä joukkoa koolle odotellessaan pistävät polkaksi. Ehkä siellä jo muut ovatkin ja meitä varrotaan. No, jokos sinä joudut?
(Vasili on istuutunut kivelle, polvellaan Iivanan balalaikka,
jota näppäilee alussa hiljaa. Samassa kajahtaa tulinen ja hurja
sävel, ja kaikki näyttämöllä-olijat pysähtyvät kuuntelemaan.)
Anna (on menossa ovesta, mutta peräytyy kuullessaan soiton, vetäen takaisin veljensäkin): Kuuletko tuota soittoa —? (Ihastuen.) Kaunista se on — en ole ennen kuullut.
(Vaikenee, kuuntelevat.)
Eemi (Vasilin lopetettua): Somaahan se oli, sitä ei voi kieltää — sillä on sulavat sormet; ei niitä ole kuokan varressa koukistettu, sen kyllä näkee.
Anna: Minua peloittaa tuo mies, niin kaunis kuin onkin. Mitä hänessä mahtaa ollakaan niin kamalaa — nuo silmät… aivankuin pahassa unessa olisin joskus tuommoisen nähnyt, tahi lapsena ennen, kun pimeässä pelkäsin paholaista ja kaikenmoisia kummituksia tuli silmiin, mustia, kiilusilmäisiä. Mistä lienee tullutkaan tuommoinen, en ole sitä ennen täällä nähnyt.
Eemi (katsoo hymähtäen): Mitähän tuosta, olipa hän nyt mikä hyvänsä. (Menevät sisälle taloon.)
(Pelaajat yhä ryypiskelevät. Iivana vetäytyy muista erilleen,
kellistyy nurmikolle ja nukkuu.)
Poika (tulee vasemmalta juosten): Rannalle täältä joka mies, niin käskettiin sanomaan. Vesi joessa kohoaa silmin nähden, talot rannalla ovat jo tulvan alla, ja vesi tunkeutuu tupiin. Heti on nyt tultava, niin käskettiin sanomaan. (Aukaisee oven ja huutaa sisälle:) Rannalle täältä joka mies!
Iivana (unisena pöristen): Me tulemas kohta, tulemas…
Vasili (korjaa taskuunsa pullon): No miehet, mennäänkös mekin?
Jussi (humaltuneena nouseskelee): Mutta minnekäs se pullo, aha, tavarits pani votkapullon plakkariinsa. Äläs rupea poika kenkkuilemaan, sillä lupasithan sen meille, kun kerromme… Tänne se pullo, taikka sun perii…
Matti (Jussille humaltuneen naurua nauraen): Tarkoitat tiedämmä sikaa päähän.
Jussi: Juuri niin! (Menee Vasilin eteen.) No tavai tavarits, kauppa kun kauppa, ryssä sanansa syö.
Vasili (työntää Jussille pullon): Siin'on, tsuhna.
(Matti ja Jussi menevät oikealle, hoippuen, kädet kaulalla.)
Vasili (yksin jäätyään ravistaa Iivanaa olkapäistä): Nukutko?
Iivana (venytellen): Ooh, nukunpa nukun, veliseni.
Vasili: Sinä tiedät tehtäväsi.
Iivana: Henki minu valvoo, veliseni.
Vasili. Ortelassa kuuluu valvotun koko yö. Heikillä on osa tänä iltana esitettävässä näytelmässä, mutta ei ole vielä tullut.
Iivana (unisena): Mene, mene, veliseni, Iivana näkee ja kuulee unessakin.
Vasili: Harashoo! (Aikoo poistua, kun Lempi Orvokki ryntää häntä vastaan oikealta.)
Lempi: Voi miilaja, oma kulta Vasili, viimeinkin sinut löysin. (Heittäytyy syliin.)
Vasili (ottaa häntä käsistä, kylmästi): Kerro pian mitä tiedät!
Lempi: Ikävä minun on ollut sinua, rakas Vasili, niin kauhean ikävä. Missä sinä oletkaan ollut? Oletko minut jo aivan unohtanut? Voi, etpä usko, minkälaista on, kun yöt ja päivät kuuntelee ja odottaa, ja aina vain turhaan. Tiedätkö, muutamanakin päivänä, kun liikkeessä oli niin hiljaista, että sain istua siellä melkein yksinäni, ja kun oli aivan hirveän ikävä sinua, silloin kirjoitin sinulle kirjeen ja aivan runomittaisen, tiedätkö! Se on minulla täällä povessa, saat nähdä, maltas kun haen…
Vasili (kyllästyneenä): Vähät minä sinun kirjeistäsi ja runoistasi! Sano, mitä tiedät asioista, joita olin käskenyt sinun tiedustaa?
Lempi (itkuun hyrähtäen): Sinä et rakasta minua enää!
Vasili (voittaen kärsimättömyytensä vie hänet tikkaille istumaan, puhuu lohdutellen): No, rauhoitu nyt, ystäväni, kyllähän minä… Olenhan minä sama kuin ennenkin, mutta kuka sitä aina jaksaa ja ehtii, kun on asiat hoidettavana, tärkeät asiat, joiden järjestämisessä sinä olet luvannut minua auttaa. Mutta sen sijaan että sen tekisit, puhut joutavia, kirjoittelet runoja ja muuta moskaa.
Lempi: Niin, kun minä vielä rakastan sinua! (Nousee uhmaavana.) Rakkaudesta minä sinulle möin itseni enkä rahoista, ja jos sinun sydämesi on jo minulle kylmennyt, niin kyllä tiedän mitä silloin teen.
Vasili (naurahtaen): Ehkä silloin ilmiannat minut urkkijana paikkakunnan kapinaa hautoville henkilöille ja saat toimeksi sen, että jonakin yönä minut kaikessa hiljaisuudessa nitistetään hengiltä. Sitäkö tarkoitat, neitiseni?
Lempi: Itseni minä silloin ilmiannan. Kyllä tiedän, mikä olen, tahi miksi sinä olet minut tehnyt. Olet saattanut minut mitä suurimpaan häpeään. Olin ennen sentään kunniallinen tyttö. Rehellisellä työllä ansaitsin elatuksen itselleni ja köyhille vanhemmilleni. Kun iltamyöhällä väsyneenä palasin liikkeestä, olivat käsivarteni turtuneet ja jalkani tuskin kantoivat minut kotiin. (Nyyhkyttäen.) Mitä antaisinkaan, jos saisin nuo ajat vielä takaisin!
Vasili (hyväillen): Pieni typerä tyttöseni, mitä lapsellisuuksia taas puhutkaan. Mitä sinulta nyt puuttuu? Asut omassa sievässä huoneessasi ja pidät omaa liikettä, missä ei tarvitse pieniä käsiäsi liialla työllä rasittaa. Entä nämä korvarenkaat, sormukset, joita kannat ja joiden arvo on enemmän kuin koko vuotisen työsi palkka! Entä sitten puvut, kengät ja sukat, kaikki hienoa pietarilaista kuosia, niin, ja vanhempasi, he elävät paremmin kuin koskaan ennen. Valittamista ei sinulla todellakaan pitäisi olla.
Lempi (on uudelleen istuutunut, itkunsa seasta): Aina sinä tuota samaa.
Vasili (kuivaa häneltä kyyneleet): Ole järkevä, tyttöseni, ja tajua onnesi. Pyyhitään pois nuo kyyneleet..Olet niin lapsellinen, aivan kuin minulla ei muuta tekemistä olisikaan kuin istua siellä sinun vieressäsi ja vakuutella rakkauttani.
Lempi: Mutta ennen sinä sen teit, Vasili. Tuskinpa enää muistatkaan niitä entisiä aikoja siellä Helsingissä, ennenkuin sinut siirrettiin tänne kauas Pohjanmaalle. Silloin viivyit luonani päiväkaudet —
Vasili (keskeyttää, kuumasti): — ja yöt, enkö muistaisi niitä öitä! Mutta ajat ovat muuttuneet, on paljon työtä nykyisin. Suomen kansa on saanut päähänsä vaarallisia tuumia, jotka on ajoissa tukahdutettava. Mutta kerran, kun kaikki nämä taas ovat ohitse, silloin, tyttöseni, me taas olemme onnelliset.
Lempi (ilostuen hieman): Onko se ihan totta?
Vasili: Sen vannon.
Lempi (kaulaan kavahtuen): Oma miilaja! Mutta tule nyt kumminkin hetkeksi minun huoneeseeni ja näytä että olet niinkuin ennen, tuletko?
Vasili: Teetkö sinäkin sitten mitä sinulta odotan, tuotko tietoja, joita tarvitsen?
Lempi: Koetanhan minä parhaani mukaan tehdä mieliksesi, mutta mennään nyt! Siellä luen sinulle sen runonkin, mutta et saa vain sille nauraa.
Vasili: No mennään, koska niin välttämättä tahdot. (Kiertää kätensä Lempin ympärille, menevät oikealle.)
Leski-Maijan Miina (juoksee vasemmalta, etsii koko näyttämön): Onko täällä ketään?
Iivana (kuorsaa).
Miina: Eikö täällä ole yhtään ihmistä? Ovatpa taitaneet jo mennä matkoihinsa. Voi herranen aika, missä on se Ortelan Heikkikin? Kun ei kukaan ota tämänvuotista patoa särkeäkseen — niin on paha ja vaarallinen paikka, sanovat — ja vesi vain nousee. — (Katsoo talon ovesta sisään.) Tyhjää täysi! Toisen kautta ovat varmaankin menneet. Ai tämmöistä tulvaa monena herran vuonna! Hoi, hoi, eikö täällä ole yhtäkään ihmistä!
Iivana: Minä täällä olemas, maamushka, minä olemas.
Miina (mennen lähemmäksi Iivanaa): Mikäs sinä olet olevinasi, likanaama?
Iivana (kohottautuu kontilleen, käsiensä varassa): Kah soldaat mie olemas, kuka sie oot, hjuva maamushka?
Miina: Mitä sinä minusta?
Iivana (yhä kontillaan): Ah sie hjuva maatushka! (Pyöräyttää sormellaan naamansa ympäri.) Sie kaunis olemas, kakaja harooshinka!
Miina (lähenee, kumartuu Iivanan puoleen nauraen): Mitä, olenko sun mielestäs kaunis, sinä porsas!
Iivana (nousee ylös): Porsas, porsas — kuta porsas olemas, ei ymmärtä. Ah, sie maamushka, tule tänne! (Tekee eleitä, viittoo loittonevaa Miinaa.) — moi galubtshik (osoittaa kasvojaan) hjuva, ootshen hjuva, (osoittaa lantion pyöreyttä) minä sinu rakastamas, ah! (Näyttää kuinka syleilisi.)
Miina (nauraa): Kyllä minä tiedän sun rakkautesi. Vai sinäkin tässä vielä rakastamas. Ei siitä tule mitään. Lähde pois rantaan siitä, tupani on jo keskellä vettä, ja sinne hukkuvat tenavatkin, jollei saada vettä alenemaan.
Iivana: Tenava, tenava — lapsi olemas, ah venäjämees lapsi rakastamas (näyttää eri pituisia, maasta ylös). Paljo rakastamas sinu mone pieni kiltti, syli ottamas ja anta ljebushka. Kah ektolla soldatti tulemas ja limppu — paljo! (Näyttää, miten limppu pullottaa sinellin alla.)
Miina (ystävällisemmin naureskellen): Vai sinä tulemas. Mistä sinä minun luokseni löydät?
Iivana: Kah minä kysymäs ihmiset semmone hjuva maatuskha, lihava. Kuule, mikä sinu nimi?
Miina: No joudat tuon senpuolesta tietääkin, Miinahan minä olen. Leski-Maijan Miinaksi sanovat.
Iivana: Ah hjuva, hjuva, minä kysymäs leski — Miina — Maija.
Miina: Ei kun leski-Maijan Miina.
Iivana: Nitshevoo, nitshevoo — (lähenee, vetää taskustaan pullon.) kah, maista tämä hjuva votka, osaatko sie ryyppää viinuski.
Miina: Osaan vaikka keittääkin, ei senpuolesta.
Iivana: Kah ota.
Miina (epäilee): — viitsi sun viinojasi.
Iivana (työntää pullon hänelle): Kah ota, ota, hjuva olemas votka.
Miina: Tokkos tuo niin hyvää lienee, varros kun koetetaan (kaataa viinaa kämmeneensä, ojentaa pullon Iivanalle, hieroo kovasti kämmeniään yhteen ja haistaa niitä asiantuntemuksella, haistattaa Iivanallakin). Johan sitä epäilin, huonoa tavaraa. Mutta Miinan keittämässä ei tunnukaan sonnan hajua, sen saat tietää — (alentaa ääntään, lähenee). On mulla nytkin vielä pari kannua, vaikka nimismies vasta kävi tarkastuksilla ja kaasi maahan puolivalmiin keitoksen, siinä meni hukkaan hyvä tavara, ainakin kymmenen kannua parasta pontikkaa, veivät leipäpalan lasten suusta veivät, jumalattomat.
Iivana (osaaottavaisena pyörittää päätään): Oi-oi-oi, paha mees, paha mees, perkkele. Ektolla minä tulemas — ljebushka, ljebushka — soldatti djenki njet, njet djenki — a kasarmi paljo limppu olemas, hjuva ljebushka, lapsi paljo syömäs.
Miina (huoaten matkii): Niin, niin, lapsi paljo syömäs.
Iivana (lähenee, ottaa Miinaa vyötäröstä): Minä tulemas, minä rakastamaa tämä maatushka hjuva, maatushka, moi miilaja dievushka (taputtaa pakaroille).
Miina (riistäytyy irti): Ootko huilailematta, joku vielä näkee. No, lähde nyt joelle.
Iivana (menee entiselle makuupaikalleen): Niet niet niet, finski poika tulemas, paljo finski poika olemas talos — minu täyty nukku, ektolla tulemas.
Miina: Mitä sun siinä nukkua täytyy, märässä maassa, olisi siellä sänkykin.
Iivana. Ektolla, ektolla, sinä ei ymmärtä tämä asia, kah, mene sinne, mene sinne, minä nyt makamas.
Miina (katsoo talon sisälle, kun ketään ei näy, tekee lähtöä): Ei taida olla miehen meiningit aivan reirassa, ihmekös se, kun tuommosta nauttii, ihmisen voimalla käytettyä tietää sen! (Menee vasempaan.)
(Heikki Ortela ja Matti Porkka tulevat oikealta, kävelevät
lähekkäin, keskustelevat hiljaisesti, tarkastettuaan ensin, että
ketään ei ole kuulemassa.)
Heikki: Ei ole kuulunut mitään noista neljästä, jotka alusta viikon lähtivät moottorilla lahden yli — tiistaina muistaakseni ne Vaasasta pääsivät vesille, ja nyt on, niin mikäs päivä nyt onkaan —.
Matti Porkka: Sunnuntai, tiedämmä.
Heikki: Helkkarissa, ihan tässä menee viikkovilliin — niin sunnuntaihan se, kun tässä noita kevätjuhliakin yritetään hommata.
Matti Porkka: Lienevät ne pojat sentään kunnialla päässeet Ruotsin puolelle, muuten heistä kyllä jo olisi jotain kuulunut.
Heikki (maltitonna): Olisinpa siinä joukossa jo ollut minäkin!
Porkka: Maltas, poika, hätäisen ihmisen on huono loppu, sanotaan — vielä tulee sinunkin vuorosi, kunhan nyt jonkun aikaa viivyt painelemassa palkeisiin, että hiillos pysyy hehkuvana. Pian ne mielet talttuvat, ellei ole virittäjää — niin, kyllähän minäkin, mutta sinua ne paremminkin kuuntelevat, paikkakunnan nuorukaiset, toveria, kasvinkumppalia, joka itsekin lähdet mukaan. Eivät ne minua usko niinkään, ikämiestä, tuumaavat kehoituksilleni vain, että toisen pöksyillä sitä on hyvä tulen lähellä istuskella — vaikka ei se ole niin sanottu, jos tästä lähtisinkin, mutta en tohdi sitä vielä niille luvata.
Heikki: Tekin, setä, lähtisitte —
Porkka: Mikäs minun olisikaan lähtiessäni, akattoman miehen, kunhan vain tietäisin pärjääväni tämän vanhan jo tankkiin käyneen ruumiini kanssa teidän nuorten rinnalla kaikissa äkseerauksissa.
Heikki (innostuen): Miksikäs ei, tuommoinen jämerä mies ja terve niinkuin karhu, kun lähtisittekin, olisipa se.
Porkka: Kuinka tässä nyt näkyy. Mutta ainakin puolisensataa täältä meidän pitäjästä pitäisi saada liikkeelle, puolta enemmän heitä on lupautunut, mutta pahoin pelkään, että monet toden tullen jänistävät (ottaa savukelaatikon taskustaan, panevat tupakan ja tuumiskelevat).
Heikki: Niin, kaikki on niin tietymätöntä ja epävarmaa. Emme voi luvata heille mitään, kun ei tässä itsekään mitään tiedä. Uskon varassa se on, koko asia. Ei muuta kun matkarahat kouraan, tuossa on, ota ja lähde teille tietymättömille, missä henkikin kyllä on löyhässä, sen tietää jokainen. Ei se silloin ole ihme sekään, jos pelko panee monen pöksyt tutajamaan.
Porkka: Tosi on, minkä sanoit. Uskon varassa tämä on, koko homma.
Heikki (astelee edestakaisin): Kunpa vain saisi kaikille selviämään, että sen nyt täytyy tapahtua, mutta koko tämä asia on useimmille vielä aivan hämärää.
(Äänettömyys, Iivana on unipäissään pyörähtänyt keskemmälle.)
Porkka: Sepä se, eikä tahdo tietää kenelle tohtii puhua ja milloin saa siihen tilaisuuden, tässä maassa on kivilläkin korvat.
Heikki (kävelee mietteissään): Niin, menit minne tahansa, maalla taikka kaupungissa, niin aina on ryssä vastassasi. Rautatievaunutkin ovat niitä niin täynnä, että muita matkustajia ei niihin enää juuri mahdukaan. Niitä venyy penkeillä ja tavarahyllyillä, ja jos joskus onnistuit valloittamaan itsellesi vaaksan verran istuinta, niin olit vaarassa saada potkun päähäsi ylhäällä keikkuvista ryssän saappaista — ja entä se haju sitten.
Porkka: Tuntuu vain hiukan sille kuin alkaisi muutamain nenät jo siihenkin tottua.
Heikki (kävelee kiivaasti): Sepä se.
(Jalkansa kompastuu Iivanaan, joka on pyörähtänyt vielä keskemmälle.
Molemmat miehet hämmästyvät. Heikki katselee löytöään.)
Heikki (potkaisee lievästi ryssää): Nitshevoo, setä. Tämä ryssä ei tiedä maailman menosta mitään. (Ravistaa vielä hereille saamatta.) Mutta tarvitseekos sun sentään venyä siinä ihmisten tiellä, ettei mahdu kulkemaan. Se on tuo ryssä niinkuin russakka, että se tuppautuu joka paikkaan. Ennen sentään sai niiltä seuratalolla rauhan, mutta nyt jo yrittävät tännekin leviämään — (ravistelee). Se raukka on imaissut itsensä niin täyteen, ettei enää henkiinkään saa. (Raahaa Iivanaa kauluksesta petäjäin alle.) Viedään nyt tänne hiukan piilon puolelle — kas noin, siellä sinun on hyvä maataksesi, kunnes humala haihtuu kallosta. (Katselee vielä kotvan.) Jaa — ah, poika parka. Parempi sinunkin olisi venytelläksesi siellä kotoisilla tanhuvilla maatuskasi turvissa. — Kunpa ne ymmärtäisivätkin korjata luunsa täältä aikoinaan — olisi parempi heille ja meillekin, että ei tarvitsisi noita käydä täällä tappamaan, kun niitä on niin paljonkin.
Porkka: Sitä pahaa siivoako pelkäät vai ajatteluttaako sinua, että mihinkä ne kaikki haudataan.
Heikki: Ihmisiä ne ovat sentään nuokin. En koskaan unohda, mitä ne ovat minulle tehneet, mutta sittenkin kun ajattelee niitä joukkoja, jotka eivät ole omasta tahdostaan täällä — sääli on sentään niitäkin; parempi kun itse lähtisivät.
Porkka. Niin kyllä, parempi se olisi kumminkin puolin, vaikka omasta puolestani olen jo niin sinniytynyt, etten paljoa perusta. Kyllä se sikiää, ryssän suku. Liiankin paljon niitä sieltä purkautuu vastuksiksemme. Kiusaa ja harmia meille niistä on ollut maailman alusta asti, ja tokkopa noilta oikein kunnollista rauhaa saanee milloinkaan.
Heikki: Totta puhutte. Tuli vain mieleeni, että mitenkä sitä tuommoistakin, jolla ei ole miehenvastusta — ei kykyä itseänsä puolustamaan.
Porkka: No, elleivät kykene puolustautumaan, niin juoskoot, hyvät niillä on potkurit, ja juoksemalla se ryssä on sotaa käynyt ammoisista ajoista anti, ja sittenkin ne aina voittavat, niin kuin lehdistä luemme joka päivä. Ja ovathan ne joskus voittaneet itseänsä paljon väkevämpiäkin — pakenemalla. Eikä sitä vaan tiedä, mikä kettu tuonkin nahassa piilee.
Heikki: Niinpä niin, ei sitä tiedä. Minusta vain on aina niin vaikeata käydä käsiksi mihinkään heikkoon. Lahtiakin tehdessä otan mieluummin teurastaakseni jonkin suuren vihaisen sian tahi väkevän härjän kuin lampaan taikka pienen vasikan. Ne kun katsovat ihmistä kuin armoa rukoillen. Eivät raukat kykene millään itseään puolustamaan, huutavat vain niitä tavoittaessa. Ei minusta ole sellaisen tappajaksi koskaan ollut. Niin, mutta tämähän on sittenkin toinen asia.
Porkka: Toinen se on asia. Siinä ei taas ajatella yhtä ryssää, vaan sitä ryssien paljoutta, joka täyttää tämän maan. Minä olen jo aikoja tuohon sukukuntaan niin kovin kyllääntynyt. Ja yhä mustemmaksi kävi mieleni, silloin kun ne sinun isäsi vangitsivat. Me olimme yhdessä toimineet näissä asioissa aivan ensimmäisestä alusta asti. Isäsi vain etunenässä, minä uskollisena jälkijoukkona. Sinä et muista tämän asian alkuvaiheita. Ne perustuvat niihin aikoihin, jolloin Nikolai II rikkoi valansa — isäsi oli Suuren Lähetystön mukana Pietarissa ja sai tuoda tänne meidän kulmille »Hänen Majesteettinsa» terveiset: »Menkää kotianne, tehkää työtä, en minä ole teille vihainen» — silloin nousivat Jaakko Ilkan ajatukset uudestaan syntyneinä näillä lakeuksilla, siitä pitäin on oltu hiljaisessa työssä — on hammasta purtu ja nyrkkiä taskussa puitu, sillä ei sitä pelkkä nuija aseena nykymaailman aikoina enää sotaa käydä. Sinä et muista suurlakon jälkeistä aikaa, jolloin niin paljon toivottiin ja — petyttiin. Me isäsi kanssa emme koskaan ole ryssän sanoihin luottaneet, siksi olimmekin ensimmäisiä silloin, kun aktivistien toimet uudelleen alkoivat. Mustiin kirjoihin meidät oli merkitty jo alusta asti, mutta lienee isäsi joskus lausunut varomattoman sanan pahankorvan kuullen — muutamana päivänä ilmestyi meidän kylään tuo samainen musta mies, Vasili. Heinien ostajana se silloin kulki, mutta pahoin minä epäilen, että sen toimesta isäsi kerran kaupunkimatkallaan vangittiin. Pahoin kohtelivat miestä, nälässä kiusasivat pakottaakseen ilmaisemaan toiset asiaan osalliset. Hermot siltä menivät pilalle. Lopuksi veivät pois lääninvankilasta, mihin, sen yksin Herra Taivaan tietää. Olen etsinyt Helsingit ja Pietarit, turhaan — lienee jo päässyt vaivoistaan, mutta käy kovin luonnolleni, kun sitä tapausta muistelen.
(Äänettömyys. Heikki seisoo yhteenpuristetuin huulin.)
Porkka: Asia on arka sinulle, kosketin siihen vain muistuttaakseni sinulle, että ei ole surkua ollut sielläkään päin. Kun viimeksi näin hänet, ei tuntunut enää olevan täydellä tolkullakaan.
Heikki (astelee, kiivaasti edestakaisin, pitkän vaitiolon jälkeen kiihtyneenä): Setä, älkää puhuko siitä koskaan!
Porkka: Minä ymmärrän, asia ei tule sillä korjatuksi.
Heikki: Eipä kukaan tiedä mikä työ minulla on ollut luontoani hillitessä, kun olen nähnyt tuon mustan miehen taas täällä. Mutta minun täytyy, yhteisen asian tähden — häiriötä siitä vain tulisi, muuten se mies ei enää hengittäisi. Täytyy sanoa, että helpommalle tuntuisi silloin elää. Nyt on niinkuin olisi suorittamatta joku tehtävä, mikä on juuri minun suoritettava. (Astelee edelleen tyynnytellen luontoaan, pysähtyy talon porraspäähän.) Mutta miksikäs täällä on niin hiljaista, vaikka piti olla näytelmäharjoitukset ja huvitoimikunnan kokous. (Aukaisee oven ja katsoo sisään.) Ei näy yhtään sielua. Entä jos ovat jo olleet ja menneet. Olemme tainneet viipyä kauankin. Silloin on minulla taas torut edessä, se Harjun Anna kun on muka tässä seuran esimies ja pitää tiukan komennon.
Porkka (hymähtää).
Heikki: Helkkari, ovat ne täällä käyneet, koska on koristeltukin — vaikka onhan tämä juhliminen minusta hiukan halutonta nykyisissä oloissa. Siinä on jotakin luonnotonta, aivan kuin jos sairaan ihmisen toisi tanssitupaan. Ei meillä ole eikä voi olla mitään tervettä elämisen iloa, ennenkuin painajaisesta on päästy.
Porkka: Niin on, mutta me emme ole toimettomia tänä iltana.
Heikki: Se on varma. Ja ilman näitä iltamia ei voitaisi kokoontuakaan urkkijain huomiota herättämättä.
(Alkaa kuulua huutoja rannalta.)
Ääniä joelta: Sulku on suurempi kuin koskaan ennen — — silmin nähden kohoaa vesi — — ellei jäitä saada lähtemään, hullusti käy kylän.
Heikki: Kuuletteko, setä?
Porkka (katselee vasemmalle, mistä ääni kuuluu): On siellä miestä minkä mahtuu. Eikö ole siinä joukossa jääpadon särkijää?
Heikki (sytyttää tupakan, nojaa seinukseen): Kukapa tuotakaan matalaa jokipahaista uskoisi noin väkeväksi, tuota, jonka ylitse pikkupojat kesällä kahlasivat. Toista oli, kun se pitkinä pimeinä talvikuukausina tunsi kahleillensa painon —
Porkka. Niin havahtui hereille, kokosi voimansa ja mursi kahleet.
Heikki (katselee hetken ääneti lipputankoon): Meidän lippummekin on ryssä tuominnut pannaan. Nuo surkeat kaistaleet ovat enää jäljellä, mutta vielä tuossa noiden riepujen tilalla kerran liehuu uljas sinivalkoinen.
Porkka: Se on uskomme. (Katselee joelle.) No, sieltä jo tullaan luullakseni sinua hakemaan. Minä lähdenkin jo edeltäpäin. (Menee.)
Ääniä joelta: — — putosi jäihin — — apuun — — jumalan kiitos, sai kiinni lautan reunasta — — Ortela, missä Ortela — — etsikää!
Anna Harju (tulee juosten vasemmalta, huomaamatta Heikkiä, joka väistyy syrjään).
Heikki (pidättää Annan ovessa, tarttuen hänen vyötäisiinsä takaapäin).
Anna (päästää säikähtäneen huudon): Kuka sillä tavalla?
Heikki: No, älä nyt noin säiky, minä se vain — tulit juuri kuin kutsuttu.
Anna (irroittautuu): — kauheasti pelästyin — toruja tarvitset jo muutenkin, aina joka paikasta myöhästyt — täältä tulin sinua hakemaan, kun arvasin, että harjoituksiin olet taas tapasi mukaan tullut puoli tuntia myöhemmin kuin määrä oli.
Heikki: Mutta, Anna kulta, heitä nyt torut sikseen tämän kerran.
Anna: Parasta lienee. Ethän ole noista entisistäkään muistutuksista ottanut parantueksesi. — Mutta tiedätkö missä sinua tällä hetkellä tarvittaisiin!
Heikki (naurahdellen): Missäs sen paremmin kuin täällä sinun kanssasi. (Ottaa Annan kädet huolimatta vastuksesta.) Annahan nyt kun minäkin kerran puhun suuni puhtaaksi. — Se on näetkös niin, että kovuudella on minun jäykkää luontoani hiukan vaikea taivuttaa, mutta koetappas kerrankin hyvällä.
Anna: Vai vielä tässä sinua hyvittelemään — päästätkö! (Kuuluu huudahduksia joelta.) Ne tulevat kohta hakemaan. Lähde jo, äläkä hulluttele.
Heikki: En lähdekään. On siellä väkeä jo muutenkin, mustanaan rannat miestä. Ja sitäpaitsi minua huvittaakin tällä kertaa enemmän tällainen pieni kiusanteko kuin jääpadon särkeminen.
Anna: Jää sitten. Ei se sotakaan yhtä miestä kaipaa, (ylpeästi) eikä liene tämäkään asia yhden miehen varassa. (Kääntyy mennäkseen.)
Heikki (ottaa hänet kiinni ja tuo takaisin): Tästä et nyt lähde sinäkään, ennenkuin luvan saat.
Anna (tulistuu): Mitä sinä oikeastaan meinaat, tahdotko korvillesi!
Heikki: Ja totisesti, jos sulla vain on sisua antaa.
Anna (sivaltaa Heikkiä korvalle).
Heikki: Mutta rikosta seuraa rangaistus! (Sulkee samassa tuokiossa Annan syliinsä ja suutelee tulisesti.)
Anna (irti päästyään suuttuneena): Kenenkä luvalla sinä uskallat?
Iivana (on herännyt ja seurannut tapahtumaa, itselleen): Ah, ootshen harashoo.
Heikki (vähääkään hämmentymättä): Omalla luvallani minä vain ja — sinun, kun silmistäsi olen nähnyt että saan.
Anna (naurahtaa kylmästi): Taisi olla erehdys.
Heikki (nojautuu seinään, asettaa käsivartensa rinnalle ristiin, katselee tutkien Annaa. Hetken vaitiolon jälkeen): Saattaa sitä ihminen toisinaan erehtyäkin, mutta joskus myös suu puhuu toista kuin silmät sanovat — niinkuin nytkin —. Mutta antaapa ajan kulua, kenties sinunkin suusi vielä kerran sopeutuu sanomaan samaa kuin sydän. Siihen mennessä en sinun rauhaasi tahdo häiritä. (Katsoo kiinteästi Annaan, joka on hieman hämmentynyt, lähtee kiivaasti vasemmalle.)
(Iivana nousee, häviää huomaamatta puiden sekaan.)
Anna (astuu muutaman askeleen Heikin jälkeen): Heikki! (Lempeästi.) Heikki, kuule! (Odottaa hetken, ei kuulu mitään.)
Vasili (on sillävälin ilmestynyt puitten kätköstä, astuu paikalle, missä Heikki ja Anna äsken olivat, löytää maahan pudonneet hopeavitjat, tuumaa hetken ja näyttää keksineen jotakin. Hän ottaa taskustaan kotelon, nostaa siitä korun, pujottaa ketjuun, kätkee sen pivoonsa, lähenee tyttöä): Neiti Anna! Annushka!
Anna (on yhä katsellut Heikin jälkeen, sävähtää äänen kuultuaan): Joko te täällä taas.
Vasili (sotilaallisen kohteliaasti): Neiti Anna on varmaan pudottanut jotain.
Anna (hämillään): Ei tietääkseni minulta ole mitään poissa.
Vasili: On varmasti.
Anna (katselee pukuaan): En minä tiedä, mitä se olisi? (Käsi sattuu povelle.) Kelloni — ei kello on tallella, mutta ketju on poissa. (Astuu askeleen Vasilia kohti.) Oletteko te löytänyt sen?
Vasili (naurahtelee ja pitää kättään selän takana): Entä jos olisinkin. Minkälainen mahtaa olla näin kalliin kappaleen löytöpalkkio?
Anna (vakavana): Ei sen arvo ole suuri muille kuin minulle. Sain sen isoäidiltäni hänen kuolinpäivänään.
Vasili: Ja minulle se on ylen arvokas siitä syystä, että neiti Anna on sitä kantanut ylpeänä kaulallaan.
Anna: Tehkää hyvin ja antakaa minulle omani.
Vasili: Ei noin mahtavasti. Hiukan, hiukkaisen ystävällisemmin.
Anna (tuskaisen neuvotonna): Mitenkä — en minä ole tottunut.
Vasili (viittaa sinne, jonne Heikki meni): Onko tuo Heikki Ortela sulhasenne?
Anna: Mitä sitten?
Vasili: Minä vain kysyn — onko?
Anna: Ei.
Vasili: Parempi on, ettei ole. Onko hän teihin rakastunut?
Anna (kyllästyneenä): Mitä te minusta oikein tahdotte? (Heikki Ortela tulee vasemmalta lauhtuneena, kutsuu Annaa, mutta huomaa samassa hänen seisovan lähekkäin Vasilin kanssa. Epäluulo herää. Hän jää synkkänä tuijottamaan näkemäänsä.)
Vasili: Minä suostun antamaan teille omanne takaisin vain yhdellä ehdolla.
Anna (ystävällisemmin): Onko se kuinka kova tuo ehto?
Vasili (läheten): Perin vaatimaton pyyntö.
Anna: No?
(Matti Porkka tulee vauhdikkaasti vasemmalta. Heikki hänet pysäyttää; jäävät yhdessä katselemaan tapausta.)
Vasili: Että itse saan sen kiinnittää kaulallenne.
Anna (epäröiden): Eikö mitenkään muuten?
Vasili: Näin vähäisestä ei enää tingitä rahtuakaan.
Anna: Pitääkö siihen sitten suostua?
Vasili (ottaa ketjun, asettaa sen kiirettä pitämättä Annan kaulaan, lukkoa kiinnittäessään laskeutuu käsi hänen harteilleen): Noin, kas noin! (Sovittelee vielä paremmin.)
(Heikki Ortelan kädessä välähtää samassa puukko, mutta Porkka saa hänet estetyksi syöksymästä esiin.)
Matti Porkka (hillityllä äänellä): So, so, poika!
Heikki (hammasta purren): Perkeleen ryssä!
Porkka (rauhoitellen): Vaiti, pysy alallasi.
Heikki (hilliten raivoaan): Olette oikeassa — pitäköön. — Voi, nyt se jo tulvii yli äyräittensä — häpeä — sääli pois —. Odottakoot! No nyt, setä, mennään sitä patoa särkemään.
(Poistuu kiireellä, Porkka hänen jäljessään.)
Anna (väistyen Vasilia): No, eikö se jo ole — (koettelee, saa käteensä korun.) Mitä, hyväinen aika, eihän tämä ole minun. (Irroittaa sen kaulaltaan.) Mitä narripeliä tämä on!
Vasili: Mikä on vikana, puuttuuko siitä mitään?
Anna (katselee korua): Helmi vai mikä tämä on — (ottaa sen irti). Ei tämä ole minun (tarjoo Vasilille).
Vasili (hartaana): Voi, neiti Anna, tehkää minut onnelliseksi ottamalla vastaan tämä pieni koriste. Ei teidän, ei sinun tarvitse koskaan muistella sen antajaa, kaukaista, kadonnutta Venäjän miestä.
Äänet joelta: — katsokaas Heikkiä, siinä sitä on poika, joka ei pelkää.
Anna (vavahtaa kuullessaan, katselee levottomana joelle): Ottakaa takaisin tämä.
Vasili: Sinun sydämesi, kaunis tyttöseni, on kylmempi jäätä, kovempi kiveä. Olen pelastanut ketjusi hukkaan joutumasta, ja sinä et suo sen vertaista iloa minulle. Katso, kuinka hienosti tuo kivi kimmeltää! Se on safiiri, sininen kuin yön taivas, joka kaartuu yli rannattoman aromaan. Ja nuo tuossa ympärillä ovat pieniä briljantteja, kirkkaat kuin taivaan tähdet. Kun sinä, Anna, joskus katselet tätä, on Vasili poissa, kenties jo kylmänä hangen alla — (kiihkeästi läheten). Oi Annushka, älä ole noin kova minulle, on synti olla noin säälimätön.
Anna (silmäilee mieltymyksellä korua, mutta ojentaa sen jälleen pois): Ei, en minä voi sitä ottaa.
Vasili (kuumasti läheten): Anna!
(Samassa kuuluu jäiden valtainen ryske ja murtuminen.)
Anna (kuuntelee, hätäisenä): Kuinka Heikin käy? (Tekee lähtöä.) Ei, kyllä teidän täytyy ottaa tämä takaisin (tarjoo Vasilille, joka ei ota). Minä panen sen sitten tähän. (Laskee korun maahan, astuu muutaman askeleen vasemmalle, jää seisomaan ja katselee joelle.)
Äänet joelta: Varo nyt, poika — kiiruhda — poistu, ennenkuin on myöhäistä — Näittekös — hyppäsi kuin ilves toisen jäälautan reunalle — no, viimeinen hyppäys, — hyvä hyvä. Eläköön Heikki Ortela, eläköön!
Anna (jännityksestä laueten): Pelastunut, jumalan kiitos! (Rientää rantaan.)
(Vasili ottaa jalokiven maasta, pistää sen varovasti koteloon.
Kaksi tyttöä tulee rannalta.)
I tyttö: Kuinkahan olisi käynytkään ilman tuota Heikkiä.
II tyttö: Se sulku ei olisi itsestään särkynyt, eikä tuonne jäiden sekaan näyttänyt kenelläkään olevan halua.
I tyttö: Mutta huomasitko, minkä näköisenä se poika tuli, niinkuin olisi ollut vihoissaan jollekin, hyökkäsi suoraa päätä ryskyvien, murtuvien jäiden päälle, lohkareelta lohkareelle vaan, ikäänkuin ei olisi ollut mitään vaaraa.
II tyttö: Niin, vaikka aivan katsojaakin kauhistutti. Oli se suorastaan ihme, että se sieltä vielä selvisi, kun virtakin oli niin kova, että aivan jo koskena kohisi.
(Tytöt menevät sisälle Ahjolaan. Vasili on sivusta katsellut ja
kuunnellut tyttöjen puhetta hammasta purren, muoto synkeänä.
Nuorta väkeä tulee rannalta palaten Ahjolaan juhlan valmisteluun.)
Iivana (tulee oikealta, laulaa humalaisena jotain venäläistä laulua. Pysähtyy Vasilin eteen, jonka katse hänet ankarana kohtaa): Kah, sinäkö, kyyhkyseni!
Vasili: Minä.
Iivana (juopuneen tavalla elehtien): Mutta mikä mikä sinun on — mikä vaivaa, tarkoitan onko sinulle käynyt pahoin, veliseni?
Vasili (tarttuu häntä kauluksesta ja ravistaa): Koira!
Iivana: Sano kunnon koira, veliseni!
Vasili: Sait määräyksen, mutta kuinka olet sen täyttänyt?
Iivana: Ai, ai, malta, pyhä veli. Kaikki hyvin, ootshen harashoo!
Vasili (lauhtuen): Mitä? Kerro oitis!
Iivana (myhäilee salaperäisenä, kaivaa taskustaan savukelaatikon, aukaisee ja läimäyttää kiinni): Kaikki loppu!
Vasili (ojentaa hänelle omansa): No, tiedätkö sinä mitään?
Iivana (sytyttää): Paljon, paljon.
Vasili (menettää malttinsa): Etkö saa suustasi ulos!
Iivana: Ah djengi niet, kyyhkyseni.
Vasili (työntää hänelle setelin):- No, tiedätkö Ortelasta mitään?
Iivana (nauraa virnistelee, vilkuttaa silmää): Yksi ryyppy pään selvikkeeksi.
Vasili (sieppaa nagaikan saappaanvarrestaan ja peittoo häntä): Joko riittää, kyyhkyseni?
Iivana (parkuu ja nikottelee, päästyään käsistä tekee kunniaa. Varma Ortela, yksinkertaisessa tummassa puvussa, musta huivi päässä, palaa viimeisenä rannalta, pysähtyy Ahjolan porraspäähän seuraten ryssien ajatustenvaihtoa.)
Vasili (huomaamatta Varmaa): Nyt kerro tarkasti mitä tiedät.
Iivana (lähestyy ympärilleen katsellen, kertoo korvaan kuiskaten).
Vasili (kuuntelee jännittyneenä, huudahtaa): Heikki Ortela! (Kuuntelee edelleen.) — vanhempi mies — sukulainen — sinä saat ottaa selvän — ah Ortela — hyvä — hyvä!
(Varma säpsähtää kuullessaan Heikkiä mainittavan ja kääntyy mennäkseen takaisin sinne mistä tuli, mutta Eemi Harju tulee samassa portaita alas, rientää hänen luokseen.)
Eemi: Kah, Varma, täällähän sinä olet, tuolla sisällä sinua juuri kysyttiin. Harjoituksista ei näet tahdo tulla mitään. Lyön vaikka vetoa, että se näytelmäkappale menee penkin alle tänä iltana. Minne se Heikkikin hävisi?
Varma: Lähti kotiin muuttaakseen kuivaa päälleen. Kyllä minunkin nyt täytyy jäädä pois harjoituksista — mutta minun osani onkin niin vähäinen.
Eemi: No mutta minkä tähden?
Varma (hiljemmin): Kuulin ihan varmaan tuon mustan miehen äsken mainitsevan Heikin nimeä. Tunnen selvästi, että minun on nyt mentävä kotiin.
Eemi (hämmästyen): Niinkö? Parasta sitten. Kuule, minä tulen mukaan.
Varma: Kaipaavat sinua täällä.
Eemi (mietteissään): Tulisin Heikin puheille. Taitaakin tästä tulla isompi näytelmä kuin tämä meidän tämäniltainen. Käyn vain tuolla sisällä sanomassa, etteivät varro.
Varma: Tee niinkuin tahdot, menen jo edeltä (lähtee).
Eemi (kääntyy mennäkseen sisään, ovelta Varmalle): Vielä minä sinut saavutan.
Varma (viittoo hänelle mennessään, poistuvat).
(Venäläiset ovat kaiken aikaa olleet kiinteässä keskustelussa.)
Vasili (taputtaa Iivanaa olalle): Hyvä on, poikaseni! Hyvät ovat tietosi. Djengiä saat, saat tupakkaa ja viinaa. (Astuu muutaman askeleen, puolittain itselleen.) Oikein olin arvellut. Asia oli kuten jo jonkun aikaa olin epäillyt, vaikka ei ollut mitään varmuutta eikä todisteita. (Katselee joelle päin Ortelaan, naurahtelee ilkamoiden.) Nyt tuli pojalle lähtö. Jääsulun kyllä sait särkymään, mutta liian pieni olet kaksipäisen kotkan kanssa taistelemaan.
Kaunis voitto! Tästä paljastuu vielä koko kapinallisten kopla — ruplia tulee taskut täyteen — kunniamerkit rintaan — kohtapa nähdään, kumpi meistä kahdesta enemmän painaa tuon ylpeän tytön vaa'assa — Heikki Ortela vaiko Vasili Vasiljevitsh. Kun tuo tshuhna on viety, niin silloin — (ravistaa Iivanaa). Kuule, tavaritsh, onko Smirga Mihailovitsh kotona?
Iivana: Mikä sinua vaivaa — niin, santarmiko?
Vasili: Onko hän kotona?
Iivana: Äsken oli.
(Eemi tulee ovelle, kuuntelee.)
Vasili: Nyt emme saa hukata aikaa. Juokse heti Mihailovitshin luo ja sano, että laittautuu kiireen kaupalla matkaan.
Iivana: Ortelaanko?
Vasili: Nauta, aasi!
Iivana: Minä ymmärrän.
Eemi (itselleen): Niin minäkin. Oikopolkua ehdin minä perille ennen teitä.
Vasili (tutkii pistoliaan, huutaa Iivanan jälkeen): Sano santarmille, että ottaa auton.
Eemi (itsekseen): Ollappa minulla nyt Hanneksen potkurit!
(Painaa hatun syvälle päähänsä ja pyyhältää pitkin harppauksin vasempaan.')
Väliverho.