TOINEN NÄYTÖS.
Ortelan tupa, tilava, tavallista pohjalaista mallia. Taustalla keskellä ovi, sivulla vasemmalla toinen. Oikealla ovipielessä kaksikerroksinen sänky leveäraitaisine esivaatteineen, sivuseinustalla penkki, sen edessä pitkä ristikkojalka pöytä, nurkkauksessa astiakaappi. Vasemmalla takkamuuri, sen takana matalahko uuninpäällys, uuninnurkassa vesikorvo, nurkkauksessa etualalla vanha leikkauksilla koristettu kaappikello. Ikkuna kummallakin sivustalla. Katosta riippuu yksinkertainen öljylamppu. On yö, lampunvalo himmeä. Heikki Ortela, joka jo ollut muutamia kuukausia Saksassa, on lähetetty aselaivan mukana kotimaahan tutkimaan tilannetta ja lähettämään täältä uusia miehiä Saksaan. Hän istuu pöydän päässä tukien väsynyttä päätään käsillään. Kello lyö.
Heikki (lukee lyöntejä): Yksi — kaksi — kolme — (haukottelee) — ohhohhoi — pitäisi — pitäisi niiden jo ruveta tulemaan — (kävelee ikkunasta toiseen haukotellen hirveästi, aukaisee oven ja kuuntelee, ottaa napolla vettä korvosta, kastelee silmiään ja näyttää olevan pääsemättömissä yhä ankarammin ahdistelevan unen kanssa. Ovi aukenee ja lyhyviin turkkeihin puettu mies kurkistaa varovaisesti sisään.)
I mies (ovenraosta): Oletko yksin, Heikki?
Heikki (ilostuu): Ahaa, joko sieltä tultiin. Käykää vaan tupaan ja tuokaa tuomisennekin.
(I mies astuu sisään, hänen jäljessään lyhyviin turkkeihin pukeutunut, vaiteliaasti liikkuva miesjoukko, kantaen raskaita pieniä puulaatikolta, mitkä lasketaan varovasti lattialle.)
Heikki (laskee laatikot): Yksi — kaksi — kolme — viisi — seitsemän — yhdeksän — kaksitoista — viisitoista — kahdeksantoista — kaksikymmentä — kaksikymmentä, on niinkuin pitikin. No, hyvä on, miehet, mutta peittelittekö heinillä hyvin ne jäljellä olevat laatikot, etteivät ne sieltä luhtaladosta siirry vieraisiin käsiin?
Miehet: Peitetty on ja hyvin.
Heikki: Eikö teille siellä matkan varrella sattunut mitään erikoista?
I mies: No eipä mahdottomia. — Tuossa vain kun tulimme sillan yli, niin siitä rantalepiköstä pujahti kaksi varjoa esiin, loikkivat peltosaran yli ja hävisivät jälleen ladon taakse. Odotimme kyllä laukauksia selkäpuolelta ja sormi liipaisimessa olimme mekin joka mies, mutta ei sieltä mitään kuulunut, jotta rauhassa saimme matkaamme jatkaa.
Heikki (mietteissään): Vai niin, vai niin. (Vetää lattiasta luukun ylös.) Nyt on meidän pikimmiten saatava piiloon nämä.
(Miehet avustavat ja laatikot kätketään lattian alle,
luukku suljetaan.)
Heikki: Eivät taida olla toimettomia tänä yönä ryssätkään. Kunhan vain ennättäisimme nämä jakaa, ennenkuin mitään tapahtuu. (Hetken vaiti ja miettii, miehet pistävät tupakan.) Tuolla lattian alla ja siellä luhtaladossa ovat nyt Suomen kansan ensimmäiset aseet, lukuunottamatta niitä vanhoja haulipyssyjä ja ruostuneita luodikoita, joista jokunen on vielä onnistunut säilymään ryssien takavarikoimisilta. Mutta kuulkaahan nyt, miehet. Jos minä tästä taas piankin häviäisin, niin jakakaa näiden laatikkojen sisällys kyläkuntien kesken. On välttämätöntä jakaa aseet niin pian kuin mahdollista, ettei menisi kaikki yhdellä kertaa, jos ryssät löytäisivät kätkömme. Tulkaa siis tänne ensi yönä uudelleen. Jos minä olen poissa, hakee sisareni tänne sedän. Matti Porkka asettelee kyllä aseet kuntoon ja neuvoo teille niiden käytön, nämä tavarat kun ovat hiukan outoja meille suomalaisille. Mutta tulkaa tänne vähissä erin, siten paremmin vältämme huomion.
Miehet: Hyvä, hyvä. Teemme niinkuin käsket. Hyvää yötä vaan.
Heikki: Hyvää yötä, miehet. Tottapa jo olettekin väsyksissä. (Haukottelee.) Minuakin — minuakin nukuttaa niin kamalasti. Olin tässä jo ihan lujalla tuon unenlahjan kanssa odotellessani teitä. (Pienentää lampun.) Ryssät saattavat olla väijyksissä ja voivat minä hetkenä tahansa piirittää tuvan. Mutta olkoot! (Saattaa miehet ovelle.) Vaikka nyt olisi pataljoona paholaisia tuolla lasien takana, niin tämä poika — nukkuu. (Ovelta ulos puhellen): No hyvästi, hyvästi vaan. (Sulkee oven, riisuu päältään takin ja housut, menee alasänkyyn, vetää edustavaatteen eteen. Lampun valo himmenee, näyttämö tyhjänä hetken.)
(Ovi vasemmalta sivustalta avautuu, isoäiti tulee tupaan, sytyttelee tulta takkaan. Pian aukenee ovi ja leski-Maijan Miina koreassa kukallisessa huivissa tulee sisään.)
Leski-Maijan Miina: Hyvää huomenta, emäntä.
Isoäiti: Huomenta. Varahinpa Miina on liikkeellä.
Miina: Siell' on pieni pakkanen, ja luntakin satoi koko yön.
Isoäiti: Yökaudenkos Miina on ollut kulussa? — Istumaan.
Miina: Joo. Kaupungista lähdettiin iltayöstä, ja se Tapolan Santun koni kun on hiukan laiskanlainen, niin aamuun meni, eikä vielä olla kotona asti.
Isoäiti (panee kahvipannuun vettä, asettaa takalle): Vai niin.
Miina: Emäntä suinkaan tiedäkään, millä asioilla…
Isoäiti: Mistäs minä.
Miina: Kun ihan kihloilla tässä vielä minäkin lopuksi, ikä-ihminen.
Isoäiti: Soo-o!
Miina: Ei emäntä ole tainnut kuullakaan koko asiasta?
Isoäiti: En ole kuunnellut kulkupuheita.
Miina: Niin kerran se tuli mullekin ilon päivä. On sitä harmia ja tuskaa ollutkin koko elämä. (Lämmittelee.) Se on tuo livana-mestari semmoinen mies, että ei toista parempaa.
Isoäiti: Mikä mestari?
Miina: Niin se Iivanako? — Suutarimestari se on Iivana, suutarintyötä on tehnyt kasarmillakin, ja nyt siitä saakka kun svabooda tuli, on asunutkin meillä ja suutaroinut.
Isoäiti: Sielläkö sinun mökissäsi se ryssä ja lapset siinä samassa?
Miina: Sielläpä se vain on nakutellut. Ensin paikkasi niiden pentujen kenkärajat, ja sitten ovat tehtaalaisten akatkin tuoneet sinne jalkineitaan. Hyvä suutari se Iivana onkin ja aimo mies muutenkin ja hyvänsuuntainen kaikinpäin. Pitää niistä mukuloistakin niinkuin omistaan, ja limppua on piisannut, vaikka onkin kova aika. Kuka se sillä lailla toisen tenavista, ei ikänä kukaan suomalainen, vaikka ryssää täällä aina morkataan. — On sitä niin sopiva kuulla, kun ne penskat sitä vain paapuskaksi puhuttelevat ja polvelle kiipeävät partaa repimään (ottaa huivin päästään). Katsokaas, emäntä, tätä pastiakin minkä osti minulle. Kolmet neljät puotit kuljettiin, parempaa ja parempaa se vain haki, eikä tahtonut kelvata mikään. Sanoinkin jo, että kaipa se nyt tämmöiselle kelpaa huonompikin. Ja rinkin osti ja murua tenaville — kuka suomalainen sillä tavalla, sanokaas, kuka! (Katselee tuleen, yhä lämmeten.) Ja on se niin somaa ajatella, että se tuli oma vielä minullekin, ihmiselle, jota sillä tavoin on poljettu maailmassa, enemmän kuin ketään muuta. Onhan siihen ollut omaakin syytäni, mutta yhtä viattomana olen kerran tähän maailmaan tullut kuin kaikki muutkin. (Vaikenevat.) Kovuutta olen kokenut joka taholta, onkos ihme, jos siinä kovettuu lopuksi itsekin ja panee kovan kovaa vastaan.
Isoäiti (huokaisee): Kovaahan se usein on, elämä.
Miina: Kuudentoista olin, tenava vielä itsekin, kun sain ensimmäisen lapsen, enkä maailman menosta ymmärtänyt mitään. Kun tulin kotiin turvaa hakemaan, niin isä aukaisi oven: »Saakelin hylkiö, tuosta saat mennä!» En silloin vielä ollut, mutta sitten minusta tuli hylkiö. En ole perustanut mistään mitään. Lapsia olen tehnyt monta, viinaa keittänyt ja linnassa istunut. Monta nälkäpäivää on Miinan mökissä pidetty, tyhjällä vatsalla olen pannut usein maata, mutta ei yhtenäkään iltana ole lapsien tarvinnut mennä makuulle ilman syömistä, uskookos emäntä sen.
Isoäiti: Miina parka. Kunhan vain ei tälläkin asialla olisi vielä huono loppu.
Miina: Toisin ne nyt ovatkin asiat tästä puolin. Mestari viekin meidät kaikki nyt Venäjälle. Me mennään kohta, kun siellä vallankumouksen jälkeen vähän rauhoittuu. Se on toista siellä kuin täällä, maata on kaikilla — maata joka kasvaa. Siellä tuleekin nyt köyhälistön valtakunta, jossa meikäläisetkin ovat ihmisiä.
Isoäiti: Niin ovat täälläkin.
Miina: Harvojen mielestä. En tarkoita emäntää, joka aina on ollut hyvänlaatuinen minunkinlaiselleni. Mutta voi voi sentään, kun jäin tähän pitkäksi aikaa, ja mestari tuolla ulkona pitelee hevosta. Kylmäkin sen on siellä. Tuota, olisikos emännällä hiukan antaa minulle voita, kun on meidän kulmalla siitä lehmällisestä semmoinen puute. Aikanen ihminen kyllä pärjää ilmankin, mutta pitäisihän niille mukuloille olla joskus voitakin leivän päälle.
Isoäiti: Ei sitä paljon ole, tämä talo ei nykyisin tuota omaa tarvettakaan, kun ei ole työvoimaa, mutta annan nyt sentään sen verran, että makuun pääsette. (Etsii aitan avaimen.)
Miina (muhoillen): Katsokaas nyt, emäntä, aittaan mennessänne sitä Iivanaa, kun en saanut sisään tulemaan, minut vaan lähetti sitä voita kysymään. On se vaan semmoinen mies, että kehtaa sen näyttää, ja niin sillä on hellä sydän (lähenee emäntää). Tietäkääs, emäntä, kun minä ensin en olis huolinut siitä, vaan käskin pois tuvasta, niin se itki niinkuin pieni tenava ja ampua lupasi itsensä, ellen ota. Ja olisi se sen tehnyt, niin sillä on rakas luonto.
Isoäiti: Minun on tällä kertaa paha sanoa mitään, mutta tunnen niinkuin pakotuksen puhumaan suuni puhtaaksi. Olisi taitanut olla sinulle paras, jos olisit sen vain lähettänyt menemään.
Miina (keskeyttäen): Luuleekos emäntä, että se Iivana ei rakasta?
Isoäiti: Sitä en epäile.
Miina: Mitä sitten emäntä tarkoittaa?
Isoäiti: Meinaan vaan, että se ryssä on aina ryssä. (Menee ulos.)
Miina (jälkeen): Siinäpä se on, köyhän onnea kaikki kadehtivat.
Iivana (kurkistaa oven raosta): Maamushka! Onko sinne ketä olemas?
Miina (menee vastaan): Tule, kyyhkyseni, tule, ei ketään, ei ketään.
Iivana (tulee sisään, siviililakki päässä, sinelli yllä, taputtaa Miinaa pakaroille): Maamushka!
Miina (hyväillen): Miilaja paapushka.
Iivana: Sie Heikki Ortela näkemää?
Miina: Njet njet.
Iivana: Ah njet harashoo. (Kulkee ja katselee, kuulee Heikin hengityksen, ilostuu, tekee eleitä, lähenee vuodetta, vetää edusvaatteen syrjään ja kurkistaa sänkyyn, lähenee varpaisillaan Miinaa, kuiskaa): A vot vot vot vot, ootshen harashoo. Vasili minul raha antamas, paljo raha. Tule pois, maamushka, tule tule! (Menee ulos.)
Miina (ällistyy): Mitä, miksi, älä mene, Iivana, älä mene, varro minuakin.
Isoäiti (tulee ja tuo Miinalle voipaketin): Ei siinä paljoa ole, vähäsen niinkuin muruksi vain, eikä siitä tarvitse maksuakaan tuon vertaisesta.
Miina: Kiitosta vaan, olisin minä sen mielelläni maksanut. Niin, pitänee mennä, kun se mestari vartoo kylmässä. Hyvästi vaan ja kiitosta paljo. (Hyvästelee, menee.)
(Isoäiti istuu mietteissään takan ääreen.)
Varma (tulee kamarista, aukaisee ikkunauutimet): Yöllä onkin satanut vahvasti lunta. (Katselee ikkunasta, äänettömyys.) Jokohan pitäisi tuo Heikki herättää? (Menee vuoteen viereen, vetää peitettä syrjään, laskee jälleen alas.) Nukkuu niin sikeästi. En mitenkään hennoisi herättää.
Isoäiti: Maatkoon nyt vielä hetken.
Varma (ottaa lavitsan, istuu takan ääreen): Senkin Tuomaalan Nikolain ovat ryssät vieneet pois lääninvankilasta viime viikolla. Ei kukaan tiedä minne, ja taiteilija Viitasalo, jolta syksyllä löydettiin luvatonta kirjallisuutta, on viety Shpalernajaan.
(Äänettömyys.)
Isoäiti (jauhaa kahvia): Leski-Maijan Miina kävi täällä äsken, ryssä odotti pihalla.
Varma: Niinkö. Ei ne sellaiset linnut lentele hyvän ilman edellä.
Isoäiti: Eivät taida. Sitä minäkin tässä rupesin ajattelemaan. — Miina parka, yksi lankeemus seuraa toista, ja kun pahalle antaa pikkusormen, vie se koko käden.
Varma: Kuulikos isoäiti eilen, kun Porkan setä kertoi Heikin kiinniottamispalkkion puolella koroitetun. Kymmenentuhatta ruplaa saisi se, jonka onnistuisi pidättää velipoika. Se taitaa tehdä vähän yli kaksikymmentätuhatta markkaa — pienen talon hinta.
Isoäiti: Peloittaakos sinua?
Varma: Peloittaa mua joskus tuon pojan puolesta, soisin sen mieluummin kuolevan kuin joutuvan ryssien käsiin.
Isoäiti: Emme saa edeltäkäsin murehtia sitä, mikä tapahtuvaksi säädetty on.
Varma (hiukan levottomana, käyden välillä silmäilemässä ikkunasta pihalle): En tiedä, miksi tänä aamuna tuntuu niin kamalalle. On niin kylmäkin täällä tuvassa. Nukuin huonosti koko viime yön, heräsin vähän väliä, kun luulin kuulleeni kolkutusta ovelle. Hevoset ne vain tallissa kolistelivat, lienee se varsa taas päässyt irti — — — jokohan pitäisi — (on menossa sängyn luo, mutta tulee jälleen takaisin). Mummo, tiedän teidän näkevän asioita edeltäkäsin, kuinka luulette tämän kaiken päättyvän?
Isoäiti: Suuret asiat ovat kynnyksellä. Viime yönä näin isäsi ja isoisän. Edesmenneetkin ovat mukana. Uskon, että Herra on tekevä ihmeitä tämän kansan keskuudessa.
Varma: Se tuntuu joskus niin mahdottomalle, vaikka tietääkin että eteenpäin meidän täytyy — peräytyä ei tästä enää voi enkä sitä tahtoisikaan.
Isoäiti: Kaidoista kohdista sitä on ennenkin lävitse menty. Muistan senkin syksyn, jolloin poltetauti tappoi äitinne ja minä, vanha ihminen, sain ruveta hänen tilalleen. Heikki oli silloin kuusivuotias ja sinä Varma vielä rintalapsi. Niin avuttomana jäit käsiini, että tuskin sain sinussa hengenhievaroista säilymään. Vielä oli tämä talouskin hoidettavana, ja huonot olivat meillä muutenkin ajat silloin. Siinä vain päivät kuluivat, välistä paremmin, joskus huonommin. Olisi jo hyvinkin mennyt, silloin tuli taas uusi isku, isäsi vietiin pois, ja minä jäin yksin teidän lasten kanssa. Kummallisen synkälle se silloinkin näytti ja olisi luullut, että hullusti nyt käy, mutta huomispäivä toi aina neuvon tullessaan — (kohentelee tulta ja istuu takkakivelle, vaikenee). Edeltäpäinnäkemyksen lahjaa ei ole ihmiselle annettu, tottapa se ei liene hänelle tarpeellinen, mutta meillä on lupa rukoilla Taivaallista Isää ja odottaa Hänen apuaan. (Hiljaisuus.) Mutta koeta nyt saada se poika henkiin, kahvikin on jo valmista. (Ottaa kaapista kahvikupit ja asettelee pöydälle, seisahtuu askarrellessaan akkunan ääreen, huomaa ulkona jotakin, menee kiireellä vuoteen viereen, missä Varma veljeään herättelee.) Heikki hoi, nouse nyt nopiaan, herrat sieltä jo tulevat, aiotko tavata heitä, vai kuinka?
Heikki (kohottautuu puoleksi istuvilleen, hieroo unisena silmiään): Montakos niitä sieltä nyt sitten tulee?
Isoäiti: Kaksi venäläistä ja yksi suomalainen virkapukuinen, poliisi näyttää olevan, vaikka ei tämä meidän oma, mahtanevat nuo venäläiset tuoda sen kaupungista joukossaan.
Heikki (panee maata toiselle kyljelleen): Hyvä on, ei kolmen miehen edestä viitsi pakoonkaan mennä. Pyydä, Varma, vieraat istumaan, kun tupaan tulevat. (Vetää peitettä korvilleen.)
Varma: Et sentään huolisi olla noin uhmaileva.
Heikki: Älä ollenkaan, sisko, hätäile. Pahinta tässä on se, että minua niin riivatusti nukuttaa, on näes jo kolmen viikon unirästit suorittamatta. (Haukottelee ja venyttelee.) Ohhohhoi — joko ne herrat ovat kohta täällä?
(Ovi taustalla avautuu, sisään astuu kaksi
santarmia, poliisi heidän perässään.)
Poliisi: Huomenta, emäntä! Mikäli olen saanut tietää, on Heikki Ortela nyt kotosalla.
Isoäiti: Kotona on. Vieraat käyvät istumaan.
(Tulijat vaihtavat silmäyksiä, istuutuvat sitten emännän osoittamille lavitsoille asettuen siten, että voivat vartioida taustalla olevaa ovea.)
Heikki (työntää syrjään edusvaatteen): Jaa-ha, no huomenta, huomenta! Varahinpa nyt ovat vieraat liikkeellä.
Poliisi: Arvannet kaiketi asiamme. Kehoitan sinua, Heikki Ortela, pikimmiten pukeutumaan.
Heikki (naureskellen): Mistäs minä — herrojen asioita arvailemaan — mutta olikos sillä muorilla siellä pannussa kahvin tilkkaa, kun takoo ja jyskyttää tuolla päässä niinkuin olisi siellä seitsemän seppää. — Ohhoi — ja, taisi tulla siellä matkalla maisteltua vähän liikaa.
(Vieraat silmäilevät toisiaan.)
Poliisi (jo ankarammin): Pue yllesi joutuin. Matkoilla sanoit olleesi. Niin, niiden matkojen tähden olemme tänne tulleet. Sinun on nyt annettava niistä täydellinen selostus.
Heikki (naureskelee kiirettä pitämättä): No minnekäs tässä nyt semmoinen kiire näin aamusta päivin. — Ettäkö siitä matkastani — ei ole mulla siitä reisusta täydellistä selvyyttä itsellänikään — niin, ja mitäpä tuosta nyt kenellekään tiliä tekemään, kun en kerran tiedä suurempia pahoja tehneeni. (Istuu sängyn laidalle, vetää housut jalkaansa ja siirtyy velton ykskaikkisena vähän väliä haukotellen pöydän ääreen.)
Poliisi: No, anna tulla.
Heikki: Eihän siinä oikeastaan pitäisi olla kummempaa — tosin olin surkeasti humalassa, ja nyt kun tuo pää — ohhoi, oijoi — tottapahan nämä herrat kyllä tietävät, millä tämmöinen tauti parannetaan —
Poliisi (iskee nyrkkinsä pöytään): Sinä, sinä uskallat yrittää pilaa, kalliiksi se sinulle tulee, sen voin vakuuttaa.
Heikki (yksinkertaisena): Onpas perhana, vai vielä tämäkin, ja kun tuli jo se matkakin niin turkasen tyyriiksi — ihan tässä on ihme —
Poliisi: Eihän tästä päästä sen pidemmälle. Lopeta nuo lorusi ja kerro lyhyesti, missä olet ollut nämä kuukaudet. Poistuit paikkakunnalta toukokuussa karaten etsivien käsistä, ja nyt on joulukuuta kulunut jo yli puolen. Sillävälin ei sinua ole näillä mailla nähty.
Heikki: Mitenkäs mua olis voitukaan nähdä, kun poissa olin.
Poliisi (tuskastuu): Äsh!
(Emäntä istuutuu takkakivelle ja katselee vaieten Heikkiä.
Varma aikoo ovesta ulos.)
I santarmi: Njet njet, pois pois! (Viittoo ja tekee eleitä täydentääkseen vajavaista kieltään.)
Poliisi: Ulos saat tyttö mennä, mutta takaisin et enää tule.
Varma: Tästä ovesta minä menen ja tulen ihan oman mieleni mukaan. (Menee.)
Poliisi: Sepä nähdään. (Heikille.) Annappa kuulua.
Heikki (venytellen ruumistaan): No, se on sitten pian kerrottu, kunhan ensin alkuun päästään. Ensin kävin, nähkääs, Etelä-Suomessa, muuten vain piloillani, katsomassa mille se maailma sieltäpäin näyttää — olin minä Helsingissäkin — ovatkos nämä herrat olleet Helsingissä?
I santarmi: Äh, tshuhna — sine durak!
Heikki (poliisille): Mitähän hän tarkoittaa — (nyökkää santarmiin päin) — joo, se on suuri kylä sekin Helsinki ja paljon siellä oli väkeä ja suuria asuinratia oli toinen toisen vieressä. Millähän sielläkin ne ihmiset elävät, kun ei peltoja näkynyt ollenkaan eikä tunkioita missään. — Niin, mutta olin minä kuullut, että suurempiakin kyliä on olemassa ja vielä komiampia, jotta tuumasin, että lähdetäänpäs silmäilemään nyt sitä maailmaa hiukan edempääkin ja sitten pistäysin Amerikassa.
Poliisi (viheltää): Vai Amerikassa.
Heikki: Nii-in.
Poliisi: Jo puhut pötyä, kuinka sinne olisit passittomana päässyt. Mitenkä esimerkiksi pääsit rajan yli?
Heikki: Niin rajanko yli? Sitä ei totisesti tiedä itse se vanha erkkikään, miten minä sen rajan yli pääsin. Humalassa kun olin enkä tietänyt tuon taivaallista, mutta luulen minä vaan, että huonosti ne vartioivat sitäkin rajaa.
Poliisi: No annetaanpas pojan nyt itse solmiutua sanoissaan — kerroppas nyt esimerkiksi, minkä linjan laivalla matkustit ja paljonko maksoi piletti?
Heikki: Linjoistako minä tiesin, kun täydessä seilissä olin koko matkan, ja rahat, niin rahat tiedättekös menivät niin tarkkaan, että takaisin tullessani sain myydä kelloni jo Torniossa ja kotia päästyäni kilisi vain pari piikkiä tuolla massin pohjalla, joo, että tyyriiksi ne tulevat matkat tähän aikaan.
Poliisi: Valhetta alusta loppuun.
Heikki: Ei tämä suinkaan mikään uskonkappale ollutkaan.
Poliisi: Onko sinulla aseita?
Heikki (vetää vitkastellen puukon vyöltään): Ei ole muuta kuin tämä, vaarivainajan vanha tuppiteräs.
(Katselee ja koettelee terää. Poliisi vaistomaisesti
vetäytyy kauemmaksi.)
Heikki: On kait tämä joskus ollut teräväkin — tiedä, tainnut jo tylstyä — ole tullut häntä koeteltua.
Poliisi: Puukko tänne! (Santarmit vetävät esiin pistolinsa.)
Heikki (naurahtaa): Peloittaakos herroja tämä, eikä muakaan peloita nuo teidän aseenne — no, tästähän tämän saatte (tarjoaa poliisille), sopii ottaa vaan.
Poliisi (aikoo ensin ottaa puukon, mutta ei tohdi): Pane siihen pöydälle se puukko.
Heikki (pannen puukon pöydälle työntää sitä vähän kerrallaan poliisia kohti, naurahdellen): Siinä se on, kyllä sen ottaa tohtii.
(Varma ilmestyy ovelle, pitää kättään vyöliinansa alla.)
I santarmi: Seis, flikuski! (Viittoo takaisin.)
II santarmi (ojentaa pistolin ovea kohti).
Poliisi: Jos tulet, tyttö, niin ammutaan.
Varma. Ampukaa vaan, jos haluttaa, mitäpä minun hengestäni olis teille hyötyä. (Astuu santarmien keskestä Heikin luo ja pistää toisten huomaamatta revolverin hänen taskuunsa.)
Poliisi (ottaa pöydältä puukon): Heikki Ortela! Lain nimessä minä nyt vangitsen sinut.
Heikki: Jos laki teidät siihen velvoittaa, niin täyttäkää vaan tehtävänne. (Nousee ylös.) Tässä minä olen.
(Poliisi ja santarmit seisovat paikallaan, hetken hiljaisuus.)
Heikki (astuu keskemmälle, näyttää paljaita käsiään): No vangitkaa nyt.
Poliisi (astuu askeleen kohti, Heikki katsoo häntä tiukasti silmiin. Poliisin käsi, joka oli jo tarttumaisillaan kiinni, putoaa herpautuneena alas.)
Heikki (lähestyy häntä, katse yhä kiinteästi hänessä): No, mitäs tuumaat?
(Poliisi peräytyy vähä vähältä, Heikki seuraa tinkinaurua
naurahdellen, poliisi ajautuu oven puolelle.)
Poliisi (santarmeille): Uskokaa minua, herrat, tuolla miehellä on piru mielessä.
Heikki (yhä läheten): Niin se on, hyvät herrat, että minä en tykkää pitkistä puheista, joko te tahi minä.
(Poliisi ja santarmit ovat ovensuussa, epäröivät,
eivät tiedä mitä tehdä.)
Heikki (osoittaa ovea): Niin, niin tuosta paikasta juuri on viis hirttä poikki, kas siitä vaan kauniisti ulos. (Poliisi ja santarmit lähtevät. Heikki katselee heidän jälkeensä ovesta, käy vielä hakemassa lakkinsa naulasta.) Jos tässä lähtisin minäkin hiukan jaloittelemaan.
(Astuu ovesta ulos. Tuvassa tuntuu vielä pingoitettu jännitys. Emäntä istuu kädet ristissä takkakivellä, Varma katselee ikkunasta ulos.)
Matti Porkka (tulee tupaan): Hyvää huomenta tähän taloon. Aikaisinpa teillä on vieraita käynyt, kun tuolla jo ovat paluutiellä.
Varma: Näittekö Heikkiä, setä?
Porkka: Enkä nähnyt, pääsi tiemmä livistämään.
Isoäiti: Herratpa ne näkyivät edeltä menevän.
Porkka (lämmittelee takkatulen ääressä käsiään, hykertelee mielihyvissään): Jassoo, vai niinpäin, että herrat edeltä — kas sitä poikaa, oli se hieno temppu, olisi sitä kelvannut katsella.
Isoäiti: Kun täällä hetken vartoilet, niin jotakin näet sinäkin, ei se siihen vielä loppunut.
(Samassa Heikki tulee tupaan, heittää lakkinsa
penkille ja käy kättelemään Porkkaa.)
Heikki: Varahinpa on setäkin tänään liikkeellä. Meillä on tänään täällä näytelty pieni yksinäytöksinen pila. (Kääntyy isoäitiin.) No, mitäs sanotte, isoäiti, eikös se sentään käynytkin kätevästi?
Isoäiti: Lopussa se vasta seisoo kiitos, mutta parasta lienee nyt, että alat varustautua sitä toista näytöstä varten.
Heikki (taputtaa isoäitiä harteille): Älkää olko, mummo, milläänkään, ei tässä hätää ole.
Isoäiti (ottaa Heikkiä kädestä): Olkoon onni mukanasi. Kaikkivaltiaan siunausta minä sinulle rukoilen — sen sanon vain hyvästiksi siltä varalta, että jos sattuisi tästä sulle vielä kiireellinen lähtö.
Heikki (lämpimästi): Kunpa vain näkisin teidät terveenä takaisin tullessani. (Luo pitkän silmäyksen isoäitiin, sitten Porkkaan kääntyen tarjoo savukkeen). Mutta ei tässä sentään niin kiirettä liene, ettei savuja ennättäisi vetää.
Porkka (tarjoo omiaan): Pidä ne vain siellä matkan varrelle, otetaan täältä. (Sytyttävät.) Mutta oikein todella, mitäs nyt meinaat? Ethän vain aikone niitä äskeisiä vieraitasi toista kertaa vastaan ottaa?
Heikki: — tiedä, eipä tässä juuri osaa mitään matkasuunnitelmiakaan ruveta laatimaan, tottapa hätä taas keksii keinon. — Mutta ehkäpä setä sitten hiukan taas huolehtii tästä meidän väestä minun mentyäni ja hoitaa sen asejaonkin ja nämä muut paikalliset järjestelyt. (Kääntyy Varmaan.) Mutta katsoppa sinä, sisko, minulle jotakin eineheksi. Olen kovin nälkäinen, jotta pitäisi tässä vielä ehtiä hiukan haukkaamaankin, ennenkuin ne äskeiset herrat toistamiseen tulevat. Toisen kerran nyt niistä suoriusin eikä kahta kolmannelta.
(Varma tuo pöytään leipää, silakoita ja puisen viiliastian.)
Varma: Siinä sitä nyt olis.
Heikki (istuu pöydän ääreen): Ohoh, kun on niin nälkä, että oikein on häijy olla. (Taittaa leivän ja aloittaa ateriansa.) Mutta miksikähän ne minua luulivat äsken, kun niin lähtivät. Kiltisti vain painelivat ovesta ulos. Kyllä mua nauratti hengessäni. Luulivatkohan ne, että minulla täällä jossain oli apulaisia piilotettuna, vai pelkäsivätkö niin kovasti yhtä aseetonta miestä — niin, olihan Varma pistänyt revolverin tuonne takataskuuni, mutta en sitä huomannut ennenkuin vasta perästäpäin.
Porkka: Nätisti se tosiaan taas kävi, mutta älä nyt sentään rupia liiaksi noihin temppuihisi luottamaan. (Rykäisee, sylkee takkaan ja hetken vaiettuaan.) Tuota, minäkin tulin niinkuin hyvästiä sanomaan, matkaan tässä nyt pitää minunkin lopuksi.
Isoäiti (hämmästyy): Saksaanko?
Porkka: Sinne. Olenhan tässä jo hankkinut pitemmän aikaa, vaikka ei ole tullut valmista. Mutta nyt tästä lähin en voi enää täälläkään toimittaa mitään, koska olen joutunut silmälläpidon alaiseksi. Sanovat minun jo ilmiannetun osallisena poikien värväykseen, joten lähtö tässä on edessä. Mutta toistaiseksi voin vielä määrätä suunnan ja valita tien.
Heikki: Jassoo, silläkö kannalla nyt ovat asiat. Äkkilähtö tuli teille niinkuin minullekin viime keväänä.
Varma (pysyttelee ikkunan ääressä, vähän väliä ulos silmäillen): Kyllähän me isoäidin kanssa tulemme toimeen, ja osaanhan minäkin jakaa ne — tuolta lattian alta.
Isoäiti: Niin, eipä senpuolesta, kyllähän me täällä. Muuten minua vain vähän ihmetytti, että sinäkin, ikämies, jota tarvittaisiin niin kovin täällä nuorukaisia opastamassa. Mutta koska asiat ovat kerran niinkuin sanoit, ei siinä silloin ole varaa valita.
(Kuuluu auton törähdys, kaikki hämmästyvät.)
Varma: Tulevat.
Heikki: Joko nyt! Niiliäpä vasta on kiire! (Lopettaa syöntinsä, menee Varman luo ja ottaa häntä hartioista.) Sinun haltuusi, tyttö, jää nyt noiden kalliiden laatikoiden hoito. (Viittaa lattialuukkuun.) Tuon jos löytävät ja tyhjentävät, on vahinko korvaamaton. (Porkkaan kääntyen.) No, näkemiin nyt sitten. Luulen, että teidän on parasta pistäytyä nyt'tuonne kamarin puolelle. Sieltä löydätte portaat ylös. Teidän ja ryssien tapaamisesta ei ole nyt väliä, muuten vievät teidät väärään suuntaan.
(Eteisestä kuuluu kolinaa. Samassa tuokiossa lennättää Heikki uuninpäälle. Porkka pujahtaa kamariin. Molemmat äskeiset santarmit ja kaksi poliisia astuvat sisään.)
Poliisi (sisäänastuessaan tylysti isoäidille): Missä on poikanne poika Heikki Ortela?
Isoäiti (vastaa vaiteliaalla katseella).
Varma (on kulkenut ikkunasta toiseen): Koko talo on nyt piiritetty. Pistimet välkkyvät jokaisen ikkunan alla.
Poliisi (astuu Varman eteen): Vastaa, tyttö, missä on veljesi, koska isoäitisi suvaitsee vaieta.
Varma: Teillekö minun pitäisi hänen olinpaikkansa ilmoittaa.
Poliisi: Älä huoli tyttö mahtailla. Tällä kertaa ette meistä niin vähällä selviäkään.
Varma: Ei meitä teidän uhkauksenne pelolta.
(Alkaa yleinen tarkastus, joka kestää tuokion. Santarmit löytävät Heikin saappaat sängyn alta ja pöytälaatikosta valokuvan, jonka ottavat mukaansa. Kamariinkin katsotaan. Heikki seuraa piilopaikastaan virkamiesten puuhia. On pingoittunut hiljaisuus, kunnes I santarmi kiinnittää huomiotaan lattian poikki sahattuihin lautoihin ja alkaa sapelinkärjellä niitä koettelemaan. Silloin viskaa Heikki hänen eteensä pullon, jonka sisällys räiskyy ympäri ja santarmin vaatteille.)
Heikki: Voi hyvät ihmiset, kun putos tuo muorin pikiöljy pullo! — No herrat, taasko te olette tulleet tänne minun untani häiritsemään?
Poliisi: Heikki Ortela, astu alas uunilta. Nyt seuraat meitä, ja kaikki vastustus vaan pahentaa asiaa.
Heikki (naurahdellen): Olenkos minä herroja ennen vastustanut?
Poliisi: Keskustelut ovat nyt tarpeettomia.
Heikki: Sitähän minäkin, mitä noista turhista puheista.
Poliisi: Nyt lähdet matkaan.
Heikki: Ee-hei. Siitä ei nyt tällä kerralla hikoa mitään. Olisitte ottaneet äsken, kun niin olin tulemassa, mutta nyt en enää ole sillä päällä.
Poliisi (vetää esiin revolverin, samoin tekevät santarmit): Sinä vastustelet.
Heikki: No, nyt leikki pois! (Vetää esiin mauserin.) Tässä on kymmenen panosta ja jok'ainoa niistä tappaa jokaisen, joka yrittääkin lähestyä tätä linnoitusta. (Katsoo poliisiin, joka seisoo syrjemmässä.) Sinä poliisi Pulkka, joka olet oman pitäjän miehiä ja suuren lapsilauman isä, en sinua mielelläni, — sentähden pysy kauempana. Miehet, oletteko siunanneet itsenne kuolemaan?
(Piirittäjät hämmästyneinä silmäilevät toinen toistaan.)
Heikki (kohottaa aseensa): No, nyt se alkaa — yks — kaks — (piirittäjät väistyvät kauemmaksi, muutamat tähtäävät Heikkiin.)
Heikki: — kolme! (Syöksyy salamannopeudella uunilta alas ja ryntää ovesta ulos, ennenkuin kukaan ehtii pidättää. Poliisit ja santarmit perässä, huutoja, laukauksia. Emäntä painaa käden sydämelleen ja vaipuu takkakivelle.)
Varma: Heikin jos tappavat, niin hänen kuolemansa minä… (juoksee ulos).
Väliverho.