II.

Anni istuu lattialla pieni, valkokutrinen, tyttö sylissään, kahden isomman lapsen leikkiessä hevosta hänen pitkillä palmikoillaan.

Heinäkuun aurinko hellittää tulista hellettään avoimesta ikkunasta. Ei tuulen henkäyskään lievennä tätä tukahuttavaa kuumuutta.

— Istu hiljaa Tuttu. Nanni opettaa sinua puhumaan.

Pienokainen totteli. Laittautui vakavasti istumaan ja silmissä harras ilme odotti tärkeän toimituksen alkamista.

— Nannin — oma — Tuttu.
— Nanni — moma — Tuttu.
— Tutun — oma — Nanni.
— Tutun — moma — Nanni.

— Hyvä Tuttu on paras Tuttu. Pidä Nannia kaulasta hyvänä!

— Kaulatta — hyvänä, — sopersi pienokainen, kiersi palleroiset käsivartensa rakkaan hoitajansa kaulaan ja pusersi koko voimallaan.

— No, no, Tuttu. Ei niin kovaa. Riittää jo! Sinä puristat Nannin hengettömäksi.

— Oletko sinä minutkin opettanut puhumaan — kysyi Osmo, lapsista vanhin.

— Olen opettanut sinut ja Maijankin. Sinä Osmo olitkin vaikein hoidettava. Et tahtonut viitsiä kävelemäänkään opetella, olisit vaan Nannilla itseäsi kannattanut. Iso olit vielä ja raskas, kun sinua tänne kolmanteen kerrokseen retuutin.

— Mutta nyt olen jo sinulle apuna. Osaanhan nostaa Tutun alas tuoleilta ja pöydiltä, joille se aina kiipeää. Osaan avata Maijan napit ja viedä pihalle kuivamaan esiliinojamme, joita sinä peset.

— Minäkin autan Nannia, kun tulen hiukan suuremmaksi — puheli
Maijatyttö.

— Anni! Annii! — kuului pihalta.

Tyttö juoksi ulos ja palasi pian kädessään Sannin tuoma kirjelippu.
Lapset yhdestä suusta huutamaan:

— Onko se Vanjushkalta? Näytä meille Vanjan kirje!

— Äytä Vanna kiie! — pyyteli pieninkin.

Eihän se Anni raaskinut vastustella ja yhdessä sitä katseltiin ja tavailtiin. Eikä se ollut sen kummempi, olipahan vaan taskukirjasta reväisty lehtinen johon kosmoskynällä oli huonolla käsialalla tuhrustettu:

"Millaja Annushka!

Sinä ja kaiki lapsi tulemas puisto minu ikava on — Ja ljubljuu

Vanjushka"

— Voi, mennään! Mennään heti paikalla! - Nanni, pane meille puhtaat esiliinat! — intoilivat lapset.

Siitä nousi suuri ilo, hyppy ja tanssi. Annilla oli täysi työ pidättää heitä suinpäin juoksemasta portaista alas.

Sanni tuli vastaan kadulla.

— Jassoo, herrasväki on taas menossa "pistellinkiin". Saipas se Vanja sinut vaan lopuksi heltymään, kun aikansa kiersi Vuorikadun seitsemättä niinkuin kissa kuumaa puuropataa.

— Enpä minä hänen kanssaan olisi lähtenyt, vaikka olisi tässä kaiken ikänsä kierrellyt, mutta kun se kerran meitä seurasi tuonne puistoon ja sai nämä lapset hullaantumaan itseensä. Ei niille enää mitään mahda.

— Tokkopa sinullekaan, Anni parka, enää mitään mahtaa. Etköhän jo itsekin liene hullaantunut — sanoi Sanni naureskellen ja pujahti kotiportista sisälle.

— Nanni, älä viitsi välittää mitään — supatti Osmo. — Tulisi Sanni itsekin mielellään puistoon, mutta Vanja ei tahdo, Vanja leikkii vaan meidän kanssa.

— Mutta jos äitinne saa tietää missä me käymme, niin hän suuttuu.

— Minä en ainakaan kerro mitään — vakuutti Osmo.

— Enkä minä kerro muuta kuin että kerran istuin Vanjan polkupyörän tangolla ja se oli niin hauskaa! — puheli Maija.

— Voi sua, pieni kananpää! Et mitään saa kertoa, muuten emme enää huomenna pääse tänne.

— Otetaan äiti mukaan, niin ei se suutu.

— Olet sinä, Maija, semmoinen pieni viisastelija, ei äitisi tänne lähde, estää meidänkin tulomme.

— Kertooko Tuttukin missä oltiin.

— Tuttu keltoo — oltiin.

Anni ja Osmo nauroivat. Pikku Taimesta ei ollut vaaraa.

* * * * *

He poikkesivat maantielle palatakseen sieltä takaisin puistoon.

— Kuinka se Sanni on muuttunut! — ajatteli Anni.

— Kuinka se heti juhannuksesta kylmeni ja vieraantui, aivan kuin olisi mustasukkainen. Toihan se Vanjan kirjeliput, joita hän joskus Sannin mukana lähetti, mutta aina piili sen puheessa joku pureva sana.

— Vanja, Vanjushka! Trastvuit, Vanjushka! — huusi Osmo riemuiten.

Sieltä se ajaa karautti, rakuuna, pienellä tulisella raudikollansa.

— Aa' maltsik! — Trastvuit! huusi vastaan Vanja, viskasi lakkinsa pojalle kiitäen ohi seisoallaan hevosen selässä.

Seurue pysähtyi katselemaan. Tuokiossa oli ratsastaja polvillaan ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän jo juoksi täyttä ravia hellittävän hevosensa rinnalla, siitä jälleen satulaan, äkkikäännös ja sieltä se jo tulla porhalsi ihastuneita katselioitaan vastaan.

— Poika, tule tänne! — Hän ojensi kätensä ottaakseen lakkinsa, mutta nostikin koko pelosta ja ilosta kirkaisevan pojan eteensä satulaan. Mutta siinä jo alkoikin puisto. Ratsu sidottiin kiinni, ja silloin olivat jo tytötkin paikalla.

— Äsken minä niin pelkäsin, että putoat hevosen selästä ja kuolet — puheli Osmo Vanjalle.

— Entä Annushka?

— En sano.

— A' itkikö Annushka, kun Ivana Ivanovitsh makaa kuolleena — ja nuo eloisat silmät katsoivat niin armaasti tyttöön, että tämän jäykkyys suli ja vastaus tuli avoimesti.

— Itkisin, Vanjushka. Tämä puristi hänen kättään.

— Dobra tyttö, minun oma tyttö, — ja kun Anni punehtui aina otsaa myöten, nyppäsi Vanja maasta punoittavan luhdikon kukan.

— Kah, Annushka! Tämä Annushka.

Kun he tulivat tavalliselle paikalleen, pienelle hiekkakentälle, jota puut ja kukkivat pensaat puolikaaressa ympäröivät, olisi ollut vaikeata päättää, ken heistä oli iloisin. He nauroivat, telmivät ja leikkivät, kunnes istahtivat vihdoin väsyneinä nurmikolle.

— Vanja, vihellä taas, tai laula meille, — pyyteli Maija.

— Huomenna Vanja soittaa teille, jos tulette tänne.

— Voi, hauskaa! Tullaanhan taas huomenna, Nanni.

— Jos on kaunis ilma.

— Tullaan kumminkin, vaikka vähän sataisikin.

— Ehkä tullaan. Leikkikää nyt kauniisti keskenänne tytöt. Pian lähdetään taas kotiin.

Osmon päähän pantiin Vanjan lakki ja vyölle kiinnitettiin sapeli, joka pitkältä maata viisti. Ylpeänä lähti hän uudessa asussaan kuljeksimaan pitkin käytäviä.

Pikkutytötkin unohtuivat vähitellen leikkimään hiekalla, joten nuoret saivat tilaisuuden vaihtaa keskenään muutaman sanan.

— Miksi, Anni, pelkäät Vanjushkaa?

— Enhän minä pelkää.

— A' miks'et tule illalla ulos?

— On vaikeata päästä. Emäntäni on myöhäseen poissa nyt, kun hän yksin hoitaa pientä kangaskauppaansa ja kun hän iltasella väsyneenä palaa, en heti kehtaa livahtaa ovesta ulos.

— Uh, njet harashoo! Huono paikka, vähän vapautta, liian vähän vapautta.

— Hyvä on minulla paikka, ei kellään parempata.

* * * * *

— Tehtaassa paras, kahdeksan tunnin työpäivä.

Aurinko oli ruvennut paistamaan kohtisuoraan ja sietämätön kuumuus alkoi täälläkin ahdistella. Tuttu jätti leikkinsä ja painoi päänsä Annin helmaan.

— Nyt Tuttu nukkuu.

— Voi sentään, lapsia alkaa väsyttää. Kyllä meidän täytyy nyt lähteä.

— Ei vielä, Annushka, ei vielä!

Hän nosti lapsen olkapäilleen ja alkoi tanssia. Ei ollut Anni ikinä nähnyt tanssijaa hänen veroistaan. Milloin hän hurjaa vauhtia pyöri piiriä, pitkin hiekkaista kenttää, nyt jo maassa kyykkysillään, viskellen notkeita jalkojaan, siitä taas pystyyn kimmahti, hihkasi, kannusta kilahutti ja seuraavassa silmänräpäyksessä jo maassa Annin edessä polvillaan.

Lapsi oli kietonut kovasti pienet sormensa Vanjan pikimustaan tukkaan ja riemuitsi suuriäänisesti, mutta Maija pyyteli:

— Tanssita minuakin, Vanjushka. Tanssitathan pikkusen! — eikä antanut rauhaa, ennenkuin sai istua Vanjan käsivarrella. Sävel, jota hän nyt vihelsi pyöriessään oli tuo sama, venäläinen valssi, jota soittokunta oli Hupisaaressa soittanut, ja se muistutti Annille juhannusaamuisen vastenmielisen tunnelman. Mutta se nousi enää vain harvoin esille.

Uni oli lapsilta kerrassaan haihtunut. Kuuma aurinko oli kätkeytynyt pilveen ja pääskysten siivet sipasivat läheltä maata. Kaukaa kuului jo ukkosen jyrähtely. Kukin heistä huomasi nyt, että tämän päivän ilot olivat loppuneet.

Vanja hyväili lapsia hyvästellessään, siinä tehtiin myös lujat lupaukset seuraavien päivien kohtauksista.

Polku oli epätasainen. Anni nosti pikkutyttösen syliinsä Vanjan hoidellessa hänen pieniä rattaitaan kahden isomman seuratessa kintereillä. Ja niille puheli Vanjushka:

— Me leikimme nyt, että Anni on maamushka, minä olen paapushka ja te olette meidän lapsiamme.

— Rupeakkin sinä meille isäksi, kun meiltä isä kuoli — sanoi pikku
Maija.

— Kysyppäs, jos Anni tulee äidiksi.

— Tuletko, Nanni Vanjalle ja meille yhteiseksi äidiksi?

Mutta Anni vaan hymyili Vanjalle vastaukseksi.

Ratsu oli odotellessa käynyt kärsimättömäksi, se kuopi maata, hirnahteli ja nyt vihdoin liikkeelle päästyään pyrähti tuliseen juoksuun kiidättäen ratsastajan näkyvistä.