IX
Myrsky ulvoo ja vonkuu mastoissa. Aallot vuorenkorkuiset hyökkäävät laivaa vasten viuhuen, sihisten ja räiskyttäen vaahtoisaa vettään kannelle. Tuuli vinkuu ja viheltelee, kuuluu ääniä ilkeitä, epämääräisiä, — kuin uhka ja valitus, kirous ja voihkina ja pimeiden voimien kamala pilkkanauru.
Mutta myrskystä huolimatta ponnistelee vakavasti eteenpäin raskaslastinen Saksan alus ja kannella nuori suomalainen tähystelee kiikarillaan yhä pimenevässä syysillan hämärässä. Hän ei säikähdä ilmojen ilkkunaa, eikä kuuntele tuulen salaperäisiä sanoja.
Hänen piirteensä ovat jalot ja puhtaat. Hänen kasvonsa kuvastavat innostusta, suurta ja pyhää. Hymy hiipii nyt suun ympärille johon vaikean ja vaivalloisen retken aikana on painunut syvä, surumielinen juova.
— Mitä sanonevatkaan siellä pojat! Kaksikymmentäviisituhatta kivääriä on siinä jo aluksi näille seuduille, pohjoisemmassa on ennen tuo tuja ja lisää tulee, kun joutuu. Niillä sitä vielä tehdään puhdasta! — Ei sitä sentään tyhjään kärsitty, ei tyhjän vuoksi nähty vilua ja nälkää. Jokohan käsittävät kotona miksi lähdettiin? - Johan toki kun näkevät nämä tuomiset. Kalliita ovat nyt Suomelle nämä lastit. Ei niiden arvoa kullassa arvata. — Voi sentään, kuinka ihanalle tuntuukaan taistella oman maansa vapauden puolesta. Kunpa joutuisi pian se päivä! Kunpa olisimme täällä jo kaikki ja saataisiin alottaa heti!
Hän alkoi astella kiivaasti kannella. Nuori pohjolaisveri kuumeni ja sormet pusertuivat lujasti vyössä riippuvan mauserin ympärille.
Mutta samassa hän asettui ja hymähti malttamattomuudelleen jatkaen ajatuksiaan.
— Kun kerran tähän saakka on jaksettu odottaa ja kestetty silloinkin, kun toiveet tuntuivat horjuvan, niin tottahan nyt, kun ollaan täällä asti.
Hän nosti taas kiikarin, katseli kauvan ja yhä kasvavalla jännityksellä, riensi sitte alas hyttiin toverinsa luo ja toi hänet muassaan kannelle. -Näetkö tummaa juovaa etäisyydessä?
— Näenhän minä.
— Se on Suomen ranta! Suomen, kotimaan, pyhän maan rantakalliot!
Hänen äänensä värisi, hänen sydämensä löi rajusti, hän ravisti ystäväänsä käsivarresta.
— Miksi et iloitse? — Oletko sinä oikein hereillä? — Etkö käsitä että kohta astutaan kotomaan mantereelle. Pian varmaankin näkyvät vastaantulevat moottorit. Me pääsemme kaivattuun, luvattuun maahamme. — Olavi, mikä sinun on?
— Luvattuun maahan, pyhään maahan, — kertasi Olavi Joukon sanoja, mutta hänen kasvojensa jäykkyys ei sulanut ja noiden älykkäiden silmien teräskylmä katse ei hituistakaan lämmennyt. Koko tuo lyhyt jäntevä vartalo, sekä nuo kasvot, jotka nuoresta iästään huolimatta osoittivat kypsynyttä miehuutta, todistivat raudanlujaa tahtoa ja nopeata päättämiskykyä.
— On kuin olisi ilmakin jo toisenlainen, on kuin tuulikin suomea puhuisi, on kuin näkisin siskoni nuoren aitan portailla istumassa, puheli Jouko puoleksi itsekseen. Hän oli kuin hurmaannuksissa, kuin uneksisi hän ihanaa unta.
— Sain Saksasta lähtiessäni kuulla kotipuolen asioita — alotti Olavi äänellä, joka karkoitti unelmat. Täällä etelässä ovat jo punaryssät toisin paikoin mellastaneet. Isäni kuuluvat surmanneen ja veljeni. Kotini on ryöstetty puhtaaksi ja nuorimman veljeni ovat Helsingin edustalla silponeet palasiksi.
Hän kertoi sen tyyneesti äänen värähtämättä.
— Etkä ennen ole minullekaan ilmoittanut!
— Enhän olisi nytkään, mutta kun puhuit pyhästä maasta.
— Niin tahdoit valmistaa minua mahdollisuuksien varalle. — Mutta jos on totta mitä kotoasi kertovat niin…
— Silloin minä totisesti kostan heidän kuolemansa. Kymmenen, ei, kaksikymmentä heistä jokaisesta ja sitte, sitte käyköön minun kuinka tahansa.
Silmissä välkähti tuima viha, käsivarret jännittyivät ja piirteet kasvoilla terästyivät.
— Kas siinä oikea sotilas! — ajatteli Jouko.
— Sinullahan on sisar siellä kotona — sanoi Olavi hetken kuluttua, nostaen kiikarinsa ja katsellen sinne mistä mustanharmaa maa kohosi mouruavan meren sylistä.
— Lähikaupunkiin jäi, kun lähdin.
— Vai jäi kaupunkiin, — sanoi hän vaan ja sitte he olivat taaskin vaiti, mutta Joukosta tuntui, kuin olisi tuo ystävän terävän älykäs katse tunkeutunut läpi tuntemattoman ja lukenut sieltä asioita, joita ei halunnut ilmoittaa. Hetkellinen levottomuus nousi hänen mielessään mutta se tukahtui pian.
— Eihän toki sentään! Eihän se minun sisareni.
* * * * *
Odotettuja vastaantulijoita ei kuulunutkaan, vaikka useita vuorokausia oli kulunut. Päiviksi olivat he ajaneet Ruotsin vesille, yöksi lähestyneet Suomen rantaa, mutta moottoreita ei vaan kuulunut.
Saksalainen kapteeni tuskastui tähän luovimiseen. Jääkärit pyytelivät hartaasti, että mentäisiin pohjoiseen, jossa varmasti saataisiin maihin kallis lasti, mutta saksalainen oli taipumaton lähtemään.
— Reitti on minulle outo ja vaaralliset vedet. Kumman valitsette: veneessä maihin, tai takaisin Saksaan.
Raskas oli jääkäreille tämä päivä. Iltahämyssä laskivat he veneessä autiolle rannalle ja seurasivat etenevän höyrylaivan savua, joka kuljetti tuon kalliin lastin takaisin Saksaan.
Yö läheni, ilma kylmeni ja kosteissa vaatteissa pyrki vilu ruumista värisyttämään. Oli päästävä yöksi ihmisten ilmoille.
Kauvan talottomia taipaleita samoiltuaan tulivat he vihdoin kylään, jossa kaksitellen yösijaa etsivät.
Jouko ja Olavi tulivat siistiin, varakkaan näköiseen taloon ja astuivat reippaasti tupaan. -Suloiselle tuntui huoneen lämpö sellaisen matkan jälkeen, ihanammalle kumminkin suomenkieli, joka hiveli matkalaistemme korvaa. Olisi tehnyt mieli ihan ilmaista iloaan, kertoa terveiset vieraalta maalta.
Mutta pöydän päässä illastava isäntä luo epäluuloisen katseen tulijoihin ja emäntä kalsusti kysäisee, mikä vierailla asiana ja sen kuultuaan neuvottelee isännän kanssa kauvan; epäillään, arvellaan, välillä jo toiseen taloonkin neuvotaan, mutta lopuksi hiukan heltyvät:
— Jos tahdotte nukkua tuolla saunan lauteilla.
Sinne johdettiin nyt matkamiehet, jotka halusivat mitä pikemmin päästä levolle. Talonväen kylmä, epäilevä kohtelu vei mielet auttamattomasti masennuksiin ja uuvutti jo ennestään väsyneet voimat.
Länsisuomalaisen talonpojan kylmän saunan lauteilla lepäsivät nyt jääkärimme oljilla vierekkäin, ollakseen toisilleen lämpimiksi. Kiukaan kulmalla paloi pienenä tuikkuna savuava öljylamppu.
Mieli oli pojilla raskas. Uni ei tuntunut tulevan, vaikka ruumista raukaisi pitkä, myrskyinen merimatka.
Aatos kulki kumpaisellakin samoja teitä, sydäntä kirveli menetetty aselähetys sekä kylmä, epäluuloinen vastaanotto omassa, kaivatussa kotimaassa.
Piirteet Olavin suun ympärillä lujittuivat ja huulet pusertuivat tiukasti yhteen.
— Että se isäntä saattoi sillälailla katsella! "On nykyisin liikkeellä kansaa kaikenlaatuista, emme tapaa pitää täällä kulkijoille kortteeria", oli hän sanonut.
Heitä oli puhuteltu kuin maata kiertäviä huligaaneja.
— Olisi sen sentään luullut arvaavan mitä väkeä me olemme. Jo noista marista vaatteistakin näkyy, että miehet meren takaa tulevat — puhelee Jouko.
— Kenties olivat niitä ryssäin ystäviä nämäkin, kuuluuhan niitä täällä olevan joka säädystä. Hyvä, jos eivät toimita meitä niiden käsiin.
— Silloin katsomme ainakin sen, että antaudumme niin kalliista kuin suinkin.
Sauna oli kylmä, vaatteet paitaa myöten kosteat ja nälkäkin ahdisteli. — Eivät viitsineet vaivata vastahakoista talonväkeä, omia eväitä söivät, sen vähän, minkä laivassa olivat taskuunsa ottaneet. — Joukon herkkä mieli sai lohduttoman tunteen. Oltiinhan ensimmäistä iltaa rakkaassa kotimaassa, jonka muisto oli aina jääkärien mieliä kovina hetkinä elvyttänyt. — Kuinka hyvälle tuntuikaan kuullessa heidän puhettaan!
Olisi tehnyt mieli syleillä ensimmäistä suomea puhuvaa naista. Eihän sitä kieltä ollut naisen suusta kuultu, siitä kun kotimaasta lähdettiin.
Niin toisenlaiseksi oli hän kuvitellut sitä ensimmäistä iltaa. — Miten kylmää ja jäykkää on tämä kansa! Miten hidasta ja vastahakoista omaa itseänsäkin auttamaan! Olihan aselähetyksestäkin ilmoitettu, mutta kun ankarien ilmojen tähden ei määräpäivänä perille päästy, ei kukaan vastaan vaivautunut. Takaisin sai palata!
Sydäntä kirveli karvas pettymys ja silmään kihosi kyynel.
— Mitä? Oletko sinä jääkäri Jouko Toivonen! Silmät kyynelissä! — huudahti vierellä toveri nousten istuvilleen. — En nähnyt silmissäsi kyyneleitä silloin, kun hiihtäen Suomen rannasta lähdimme, kun pureva viima Pohjanlahden aukioilla palellutti pojilta posket, korvat ja nenät, kun yksi tovereista liiallisen rasituksen tähden menetti järkensä ja söi omaa kättään. En nähnyt sinun itkevän "Kohtalon metsässä", enkä "rummutusyönä" jonka hirveä räiske vieläkin soi toisinaan korvissani ja jolloin omassa joukossammekin havaittiin olevan ryssän palkattuja kätyreitä.
Eivät kostuneet silmät silloinkaan, kun ravinnon puute oli kovin, kun nuo kaksi toveria ampuivat itsensä ainaisen, kalvavan nälän tunteen pakoittamana. — Meidän täytyy tappaa tunteet, meidän täytyy kestää kaikki! — Ei ollut aseiden menetys vielä viimeinen vastus, eikä tämä länsisuomalainen talonpoika ainoa, joka kohtelee meitä näin. Se on vaan todistuksena siitä, että meidän menettelyämme ei monet tässä maassa vieläkään ymmärrä.
— Sen tiedän, mutta kun me tätä hetkeä niin odotimme ja tänne niin kovin ikävöimme.
— Pyhään maahan, luvattuun maahan, — kertasi Olavi ystävänsä sanoja, mutta ääni ilmaisi niin paljon siellä sisässä piilevää tuskaa.