I
KILPA
— Sen minä sanon vaikka kuinka monta kertaa, että yksiä ämmiä ovat yhteiskoululaiset, tyttöjen hameissa kieppujia, joita opettajamamssellit taputtavat päähän hokien: Kas niin, kas niin tekevät kiltit lapset. — Hyi!
Pitkä alaston pojanhuiskale istui uimahuoneen aidakkeella ja sylkäisi komeassa kaaressa virtaan uima-altaan ulkopuolelle.
— Niin justiinsa, Pummi, säesti seinän vieressä auringossa laiskana lekotteleva lihava poika. — Yhteiskoulu vie viimeisetkin miehen meiningit. Kyllä se tässä sodassakin taannoin nähtiin — kansliassa, sanansaattajina, tyttöjen hommissa oli joka manne.
— Missä on niiltä sisu, uskallus ja toverikunto? Missä ovat niiden joukossa karhunlihansyöjät, kuten Jack London sanoo, jatkoi Pummi tömäytellen kantapäillään lauta-aitaan joka sanalta. — Siinä, että kaikki määkivät yhteen ääneen niinkuin lampaanläävässä äm-mää!
— So, soh, älkääs nyt sentään, puolusteli alimmalla portaalla jalkojaan virutteleva isoruhoinen Matilainen suu naurun virneessä. — Katsokaapas tuota Hokeriakin, joka tuolla puomilla alastomana temppuilee! Ei ole sekään mammanpoika. Viisi vuotta on jo yhteiskoulua puskenut, eikä kolmannen alkupäästä taida vielä ensi syksynä olla selvillä. Partiolainen se on ja mikä lieneekään, ja suuta on sillä, vaikka sammakon söisi.
— Hai jee, Hokeri, huusi kimeä-ääninen vikkeläkinttuinen laiha poika, joka keikkui kaidepuulla. — Siitähän viime kesänä uimakilpailussa meni sisu kaulaan ja alkoi vetää suonta, kun se huomasi, että Yrkkä antaisi sitä päihin. Se huusi ja parkui kuin possu, vaikkei sillä mitään hätää ollut. Eikä se ole partiolainenkaan!
— Kiru hiljempää, Mossa Malakias, puuttui taas Pummi aidalta puheeseen. — Mutta tosiaankin! — ne tämän kaupungin partiolaiset sitten! Ne ne vasta on koko joukkoa. Yhteiskoululaisten kanssa — joita muuten useimmat lienevätkin — valmiit samaan soppakouluun. Osaako kukaan sanoa, mitä partiolaiset ovat täällä tehneet sellaista, että maksaisi niitä sillä nimellä haukkua?
— Toki aina valmiina pokkuroimaan ja solmimaan kaularusettejaan ja harjaamaan kukkopöksyjään, heitti lihava poika makuuksiltaan.
— Ja kerran ovat vieneet Kissa-Kallen lantakapsäkin, sanonko mihin, hutisi joku pukuhuoneitten puolelta avoimesta ovesta, ja sieltäkin kuului naurunkikatusta.
— No pojat, sanoi samassa lujalla äänellä ponnahduslaudan päässä hiljaa kiikkunut ja äänettömänä kuunnellut vanttera nuorukainen, — kun teissä on niin hyvä sisu haukkua ja kehua, niin tulkaapas pienelle uimareisullekin. Kuka lähtee viruttamaan itseään Isossa koskessa?
Ei sanottu mitään. Pojat katselivat toisiinsa.
Pummi vilkaisi aitaukselta koskelle päin.
— Ei sitä uiden ole laskettu, virkahti Matilainen roiskutellen varpailleen vettä.
— Siksipä olisi mukava kerran laskea, sanoi vanttera poika. — Kai nyt joku joutaa noin suuresta sakista? Saa hyvää seuraa.
— Pummi, sinä olet hyvä uimaan, huusi Mosse Malakias.
— Miksikä ei… mutta ei olisi nyt oikein aikaa, täytyy mennä soittamaankin kohta…
— Minä lähden, sanoi samassa hiljaa pukuhuoneesta uimahousut jalassa tullut hoikka poika ja solahti veteen. Vanttera ehdotuksen tehnyt nuorukainen nousi heti ponnahduslaudalle ja hypähti komeassa kaaressa jäljestä. Molemmat suuntautuivat levollisin rintauintivedoin koskea kohden.
— Keitäs siinä lähti? kyselivät pukuhuoneista uteliaina katsomaan kertyneet pojat.
— Korpelan Tassu se haastoi Isosta laskemaan. Se on tuo, joka ui vasemmalla, polyteekkari se on, juuri tänne tullut, ja kova mies, selitti lihava poika.
— Ja toinen on Manninen, Manski, huusi joku pikkupojista, — Hannes
Manninen.
— Mutta eikös se ole yhteiskoulun poikia, se Manninen? sanoi
Matilainen, kivuten hänkin aidakkeelle ja vilkaisten syrjäsilmällä
Pummiin.
— On se yhteiskoululainen, vakuutti terhakka pikku mies suihkuparvekkeelta, — kahdeksannelle luokalle pääsi.
— Ja partiolainen se on myös, vahvisti toinen yhtä varma ääni.
— Hei, katsokaas pojat! käänsi Pummi puheen muualle, — nyt tuo Manski, vai mikä lienee, painaa yhä enemmän oikealle. Ei taida uskaltaakaan Isolle. Rantaa kohden se yrittää. Sinne onkin täältä jo yli kolmesataa metriä, ennen koskea.
— Taitaisi olla parasta, että otettaisiin vene ja mentäisiin perässä, ettei vielä tapahdu onnettomuutta, tuumi Matilainen.
— Ei, mutta hulluko se Manski on, yhä painaa oikealle, nythän se on ihan jo suunnasta poissa, — lihava poika tähysteli suihkuparvekkeelta jännittyneenä.
— Mitäs se nyt viittaa Korpelalle?
— Se käskee sitä sinne päin rantaan, huusi Mosse Malakias.
— Veto on lopussa!
— No nyt Korpelakin kääntyy äkkiä suunnastaan; Varissaaren rantaan ne yrittävätkin, selitteli Matilainen.
— Ei, pojat, nyt minä ymmärrän, Manski tahtoo laskea Vähästä.
— Hullu se on, olisi sille Isokin riittänyt.
Vähästä ne eivät hengissä pääse.
— Housut ylle ja pari miestä Matsonskan veneeseen, ja vähän äkkiä, komensi Pummi loikaten alas aidalta. — Souda tänne se, Mosse. Ja tuossa on Korpelan vaatekasa — kuka tietää Manskin hynttyyt? Pannaan ne kokkaan mukaan, tule sinä veneeseen Sakeri, ja Limppu myös, sinä olet hyvä soutamaan. Vähä on perin paha veneelläkin laskea, ja punainen vilkkuu kosken alla, tukit tulevat.
— Voi niitä hulluja, kun lähtivät itseään tappamaan, päivitteli
Matilainen, — tukkien sekaan ja hurjaan koskeen.
Uimahuoneella oli syntynyt vilkas meno, ja pian vene kiiti kahden pojan soutamana nopeasti Vähää koskea kohti. —
— Tuumin — että lasketaan tässä Vähä — kun nyt kerran lähdettiin, sanoi Hannes Manninen, kun Taavi Korpela oli ennättänyt hänen rinnalleen, ja molemmat jatkoivat tyynesti uintiaan.
— Taitaa se olla koko joukon ryöppyisempi — kuin Iso — mutta oli menneeksi, vastasi Taavi hiukan hengästyneenä.
— Tukkeja tulee — täytyy varoa niitä, sanoi Hannes.
— Ni-in. — On tämä kirkasta ja viileää vettä uida, ihan se on tumman viheriää tässä Varissaaren koivujen suojassa, tuumi Taavi taas vähän ajan kuluttua. — Kovin alkaa virta jo painaa; täytyy yrittää pikkuista ylemmäs, muuten ei päästä puominaukolle.
— Vähän aikaa vetää vielä Iso, sitten alkaa Vähä imeä, eikä muuta kuin antaa mennä, selitti Hannes suunnaten kuitenkin uintinsa entistä enemmän oikealle.
Ison kosken kohina painui Varissaaren taa, mutta Vähän kumeampi pauhu alkoi kuulua yhä selvemmin. Vähässä koskessa ei ollut mitään putousta, vaan virta vilisti vinhaa vauhtia tukinlaskua varten padottujen rantojen välitse, ryöpyten korkeina hyökyaaltoina ja alempana muodostaen suuria häränsilmäpyörteitä.
— Pitäkää keskellä virtaa ja sitten ajoissa oikealle kosteeseen, olivat Hanneksen viimeiset sanat. Virta veti iloisesti, ja hän syöksyi kuin nuoli kuohukkoon. Toveri tuli vähän jäljempänä.
— Hei, hei, huusi hän joillekin sillalla katselijoille ja sukelsi sitten ryöppyihin.
— Jes siunatkoon! vastasi sillalla katseleva vaimoihminen. — Nyt ne hukkuivat kumpikin!
Samassa Hannes Manninen oli jo selvinnyt pahimmasta ryöpystä. Kohottaen päätään hän pudisti uljaasti veden kasvoistaan ja hiuksistaan ja parilla voimakkaalla vetäisyllä siirtyi oikean rannan puolelle. Silloin juuri Taavi Korpela mennä viiletti ohi.
— Hoi, tänne, tänne! huusi Hannes, ja muutamalla rajulla potkaisulla, hurjasti ponnistaen hän pääsi akanvirtaan, joka kevyesti kuljetti hänet rantapoukaman suojiin.
Hän oli ponnistaessaan kuullut matalan huudon ja näki kosteeseen tullessaan Taavi Korpelan pään hävinneen näkyvistä.
— Hoi, hoi, Mikko, huusi hän nuorukaiselle, joka juoksi täyttä vauhtia rantatörmästä alas. — Ota vene — mihin Korpela hävisi — mahtoiko käydä hullusti!
Läähättäen hän nousi rannalle, toverin kiiruhtaessa kumpareen taa veneelle.
Mutta samassa Pummin ohjaama vene tuli alas koskesta.
— Hakekaa Korpelaa — keskeltä virtaa — alempaa ison tukkiruuhkan luota! huusi Hannes kaikin voimin, kiiruhtaen sitten Mikon jälkeen.
Mutta he eivät päässeet pitkälle rannasta veneineen, ennenkuin Pummin alus jo kääntyi, pojat nostivat jotakin vedestä ja alkoivat soutaa rantaan.
— Kaikki hyvin, eläköön! huusi Pummi heiluttaen jonkun paitaa.
— Turha hötäkkä, sanoi Taavi Korpela noustessaan maihin veneen pohjalta. — Mutta kiitos vain! Katsokaas, kun tämä kumppani huusi minua kosteseen, käänsin pääni ja aloin ponnistella liian myöhään. Samassa sain tukin töytäyksen kallooni ja huumaannuin siitä, niin että taisin mennä vähän pökerryksiin…
— Ja vähän veden alle, täydensi Sakeri.
— Niin no, jatkoi Taavi, — mutta kyllä minä siitä olisin pian selvinnyt jonkin tukin selkään, ellen muuten. Mutta tattis vain silti, pojat. Nyt se on tehty, Manski, vai mikä sinä olet. Ja Mikkokin, mistä sinä, partiojehu, tähän lensit? Taisit vainuta hengenpelastusta. Mutta tuossahan on vaateriepumme, Manski, niin ei meidän tarvitse loikkia intiaaneina kaupungin kauhuksi uimahuoneelle.
— Meidänkin on tästä mentävä, muuten Limppu paistuu mustaksi ja me muut saamme luoda toisen kerran nahkamme tässä helteessä, virkkoi Pummi. — Mutta sen minä sanon, ettei joka mies Vähää laske, Manski, lisäsi hän työntäen veneen rannasta. — Ja — tuota — hm — taisi tulla vähän liikaa nälvittyä niitä likkakoululaisia — ja tuota — niitä partiojasseja myös. Mutta miksi ne aina ovat niin tuppisuita, etteivät saa kitaansa auki edes sanoakseen mihin pystyvät.