II

KAHDEN PIIPUN SALAISUUS

— Mikäs teidät oikein sai koskeen pulikoimaan, Tassu? kysyi hieman ihmetellen Mikko, vakavannäköinen, leveäharteinen, reipasliikkeinen nuorukainen, jolla oli toisen kesän ylioppilaslakki päässä, samalla avaten tapin ja laittaen airot vieressä olevaan katokseen.

— Päähänpisto ja poikien suunsoitto, sanoi Taavi käyden istumaan nurmikolle ja tukkaansa kuivaillen.

— Kävi ylipäänsä vähän kunnialle se poikien haukuskelu, vastasi puolestaan Hannes tyyneen tapaansa. — Ja sitä paitsi, lisäsi hän kelloaan katsoen, — meidänhän piti tavata toisemme täällä kello 12 — enkä minä tainnut paljoa myöhästyä.

— Et totisesti. Tulit manskimaisen täsmällisesti, hymyili Mikko palaten toisten luo. — Saan tässä esitellä sinulle, Tassu Korpela, partiolippukuntamme varajohtajan ja Lokkien papan Hanski Mannisen, seitsenluokkalaisen, harvaanhaastajan, Curtiuksen, täsmällisyyden perikuvan.

— Aina sinä vain, pyhä Mikaeli, riiput noissa partioasioissa, virkkoi Taavi. — Eikös jo sota karistanut sinusta lapsellisuuksia? Muuten — en minä niistä asioista ymmärrä enempää kuin pitsinnypläyksestä.

— Nyt sitä vasta koetetaankin päästä oikein vauhtiin, kun olot vakiintuvat ja rauhoittuvat. Poikien parissa on kerrassaan hauska puuhailla. Meillä on ollut oma pikku huoneemme, Pönttömme, johon töintuskin mahtuu kaksikymmentäviisi poikaa, mutta joka meille on Aladinin palatsiakin kalliimpi.

— Sellaista lapsekasta pelleilyä. Kokouksia, juhlia, mukamas sotaäksiisiä ja -kuria. Ilmankos isommat pojat yleensä ovat eronneet, irvisteli Taavi.

— Eroamisten syyt ovat monenlaisia, vastasi toveri loukkaantumatta. — Mutta ulkoilma- ja luontoelämä — jota tiedän sinunkin ymmärtävän, on partiolaiselle ja myös meille kaikki kaikessa. Osoitukseksi siitä voin ilmoittaa sinulle, että lauantaina joukko poikia lähtee Halkiovuorelle kesäleirille.

— Mitäs sillä sellaisella keksinnöllä tarkoitetaan?

— He lähtevät sinne telttoineen, vehkeineen oleilemaan, oikein sydänmaille muutamaksi viikoksi.

— Sinne metsiin vetelehtimään ja maleksimaan, kaatamaan puita ja sytyttämään metsäpaloja ja harjoittamaan muuta koirankuria.

— Näkyypä sinulla, Tassu, olevan perin punainen käsitys partiolaisista, nauroi Mikko heidän kolmisin alkaessaan nousta rantatörmää. — Järjestys siellä kyllä on ja työtä tehdään, sekä partioharjoituksia että oikein ruumiillistakin työtä. Soisinpa, että kerran olisit näkemässä, niin ehkä käsityksesi vähän muuttuisi. Ajatteles: korkean vuoren juurella suuren selän rannalla teltat, mainio uimaranta, mahtava metsä ympärillä, sopiva kanervakangas urheilukenttänä, kalastus, nuotiollaolo, kuri, reipas, säännöllinen työ. Se on luontoelämää, Tassu. Ja sitten vielä —, Mikko keskeytti ja kääntyi Hannes Mannisen puoleen kuin olisi jokin äkkiä juolahtanut hänen mieleensä, — piippujen laita on ali right.

— Hyvä, vastasi Manski, — koskas vedetään?

— Ahaa. Se kuuluu vielä luonnonelämään, sanoi Taavi Korpela pilkallisesti. — Aivan niin, silloin ei olla koulukurin alaisia, ja täytyyhän intiaanien toki rauhanpiippuja tuprutella.

— Partiolainen ei tupakoi, vastasi Manski vakavasti.

— Ei, Tassu, toisenlaiset piiput ja rassit on tässä kysymyksessä, jatkoi Mikko selittelyjään. — Sanoin sinulle, Manski, pari viikkoa takaperin, jos muistat, että erityisistä syistä, riittävän itsekkäistä kylläkin, tahtoisin vihkiä Taavi Korpelan salaisuuteemme niin pian kuin hän tulisi kotiin. Hän on luotettava kuin kallio ja niistä asioista perillä…

— No, no, älä haaskaa rasvaa, ennenkuin näet, lähteekö muutenkaan pyörimään.

— … ja hänellä on harrastusta asiaan. Näetkö, Tassu, noita kahta korkeata piippua?

— Tuon viinaprännärinkö? On ne tarpeeksi suuria näkyäkseen.

— Osaatko ajatella, mihin tarkoitukseen ne sopisivat mainiosti?

— Ehkä nokikolarinnäytteitä varten tai uimatelineiksi? Olen aina ollut huono arvoituksia selittämään.

— Eipä, ei. Mutta tuumihan! Meidän asuntomme on tuossa heti suljetun viinapolttimon takana. Kuinka suureksi arvioit piippujen korkeuden?

— Pariksikymmeniksi metriksi. Entäs sitten?

— Hyvä arviomies niinkuin partiolainen. 24 m. Niin, Tassu, jatkoi Mikko ääntään hiljentäen, — nyt uskon sinulle sen mainitsemani salaisuuden: me rakennamme kaikessa hiljaisuudessa langattoman lennättimen, ja noista tulee kerrassaan komeat antennipylväät, ei tarvitse muuta kuin vedetään johdot vain piippuihin. Vanhan Aaretin, Rännin talonmiehen kanssa olen käynyt tarkastamassa piippuja ja saanut hänen siunauksensa. Piippuihin voidaan nousta tehtaan sisältä piipuissa olevia porraspykäliä myöten, ja kun kerran on päässyt ylös…

— Niin on pimiä ruumiiltaan ja sielultaan kuin neekeri. Mutta ei langaton lennätin ole sillä valmis, että on antennipylväät.

— Meillä on koko antenni jo valmiina, kaksilankainen, kolmisenkymmentä metriä pitkä — veto- ja kiinnitysköydet, taljat ja eristäjät, koko kidedetektorivastaanottolaite kuulotorvineen, virityskäämeineen, vieläpä yksi parin tuuman kipinäinduktori lähetyskonetta varten. Kaikki on haalittu kokoon osaksi lippukunnan varoilla, osaksi sieltä täältä saatu ilmaiseksi.

— Hyyh, vihelsi Taavi. — Mihin sitten aiotte käyttää sanokaamme yhtä vastaanottajaa ja lähettäjää?

— Nyt tulemmekin siihen kohtaan, joka koskee sinua. Tiedän, että sinulla on kolmen tuuman kipinäinduktori ja kuulotorvet, detektori ja virittäjäkäämi jo valmiina — sinähän hankit itsellesi salaa tarpeita jo viime kesänä, jolloin kahden valmistimme virittäjän, vaikka puuhasi jäivät kesken levottoman ajan takia. Etkö nyt voisi lyöttäytyä meidän kanssamme yhteen? Meillä on parin millin kuparilankaa toiseen antenniin — kolme akkua käytettävänä — 18 volttia — sinulla on ainakin yksi lisää. Me emme voi nyt ainakaan tänä kesänä hankkia toista vastaanottajaa ja toista lähettäjää, mutta jos panisimme kamppeemme yhteen, niin pian olisi kaksi asemaa pystyssä. — Hm, mitäs arvelet? keskeytti Mikko äkkiä pysähtyen ja katsoen kysyvästi Taaviin. He olivat kävellessään tulleet tiilisen viinatehtaan luo.

— Joutavaa puoskaroimista, sanoi Taavi Korpela näyttämättä suurestikaan asiaan innostuneelta. — Tavallista maallikkojen lääpimistä. Koko partiosakki mokomassa talkoossa! Se ei ole mitään kukkopöksyisten hommaa.

— Meitä on vain kolme isompaa, jotka olemme perehtyneet asioihin niin tarkoin kuin ikinä on ollut omin päin ja amerikkalaisten radiolehtien mukaan mahdollista. Me olemme lujasti päättäneet kokeilla ja koettaa, vaikkapa sitten vain yhdellä vastaanottajalla ja lähettäjällä, ellet sinä suostu tuumaan, hän vilkaisi Taaviin kasvoilla päättävä ilme. — Lippukunta on antanut meille täydet valtuudet. Me emme leiki. Mutta kun me tiedämme, miten pitkälle muualla maailmassa jo pikkupojatkin tällä alalla ovat ehtineet… on, on meistä… melkein kansallinen häpeä, ettei täällä edes yritetä ottaa selvää asioista.

— Te kai tiedätte, että langattomalla kokeileminen on kiellettyä, virkkoi Taavi hetken vaitiolon jälkeen.

— Tiedämme. Ja siitä seikasta mm. johtui, että niin monet paikkakunnat kapinan aikana joutuivat kokonaan eristetyiksi. Silloin kyllä monella taholla hätäiltiin: olisipa langaton lennätin, niin saataisiin edes tietoja. Mutta nyt istutaan taas kädet ristissä ja sanotaan: sillä kokeileminenhan on kiellettyä. Me aiomme ensin kaikessa hiljaisuudessa koettaa ja sitten, jos se onnistuu, anoa viranomaisilta langattoman lennättimen amatööriasemien perustamislupaa.

— Selvä prokrammi, naurahti Taavi. —

Mutta missä toinen asema sitten olisi?

— Halkiovuorella, kesäleirillämme. Täältä sinne — hän viittasi alas jokea pitkin — ja sieltä tänne vaihdettaisiin sanomia.

— Halkiovuori, Halkiovuori, missä se sellainen paikka sitten on?

— Tiedätkö Kaarne-selän? Sen koillisella rannalla on Halkiovuori.

— Oh-hoh, penäsi Taavi päätään pudistaen, liian pitkä matka — ainakin kolme-neljätoista kilometriä.

— Linnun tietä vain enintään peninkulma.

Ja me olemme jo kokeilleet parin kilometrin matkalla. Meidän täytyy saada asia onnistumaan. Pistäydy sisään katsomaan koneitamme, ne ovat kaikki täällä meillä. — Ja Mikko kääntyi tielle, joka johti virran rannalla olevalle vaaleanvihreäksi maalatulle talolle.

— En nyt, Mikko, mutta tulen illalla kahdeksan ajoissa, jos sopii.
Kuka hoitaisi tätä asemaa täällä?

— Minun täytyy joksikin aikaa jäädä kaupunkiin, niin että minä olen täällä sähköttäjänä.

— Ja minun asemani tulisi Halkiovuorelle? kysyi Taavi.

Mikko nyökäytti päätään.

— No kuules nyt, Mikko. Minä en yleensä kannata tällaisia ns. sivumiesten meininkejä. Ne haiskahtavat tavallisesti liian paljon kelloseppien ikiliikkujilta ja sen semmoisilta. Mutta sinä olet oikeassa, että tämä asia on tärkeä ja mielenkiintoinen, ja teillä näkyy olevan vakavat aikomukset. Minulla on viikko joutilasta aikaa, ja tuumin muutenkin painua salolle. Tulen kesäleirillenne ja panen poikien kanssa siellä pystyyn aseman — jos sellaiseen seurakuntaan tällainen teekkari kelpaa. Ja nyt näkemiin — illalla puhumme lähemmin asiasta.

Hän tervehti lyhyesti, kääntyi ja poistui kiireesti kaupungille päin toisten astellessa edelleen.

— No, Manski, nyt saitte leirille alokkaan, josta langattoman asiassa on hyötyä ja joka muutenkin on verraton mies kaikesta nurinastaan huolimatta. Olen varma, että hänestä kerran vielä tulee vaikka partiolainen. Vai mitä arvelet?

— Tuhti tuntuu olevan. Ei sinne leirille muuten kernaasti vieraita ottaisi, mutta ehkä tämä hanssi on hyvä, vastasi Manski tuumivasti.

— Varmasti. Huomenaamuna kello viideltä vedämme antennin, tulet kai mukaan? Mutta mikä mustalaiskuorona tuolta saapuu?

— Meidän poikia, sanoi Manski, varjostaen silmiään. — Akki kulkee edellä ja lyö tahtia, ja Aamos työntää käsirattaita ja Piksa, ja rattailla on jotakin valkoista.

— Niin on. Mitäs hullutuksia niillä nyt on tekeillä? Otetaanpa selvää.

Johtaja veti taskustaan vihellyspillin, ja kolme pitkää vihellystä kuullessaan pojat jättivät heti kuormansa tullen juosten ja pysähtyen johtajien eteen partiolaisten tapaan tervehtien.

— Omaisuudenenennysretkellä, kolme partioveikkoa, raportoi pisin pojista, hieman hoippelehtivaliikkeinen Akki, jolla oli ulkonevat leukapielet ja korvat.

— Selitä tarkemmin.

— Tulemme Haaviston kartanosta, viiden kilometrin päästä. Sen isännöitsijä on isäni tuttu, ja hän on lahjoittanut minulle kartanon ylisiltä vanhan kanootin.

— Vai niin, sepä hauskaa. Onko se vielä hyvässä kunnossa?

— Se on niinkuin mustalaisen hevonen ilman nahkaa, sanoi pienin pojista suu hauskasti torvella.

— Sinulta ei kysytty, Aamos.

— Lahjahevonen, johtaja, mutta kyllä siitä hyvä tulee. Melkein se jo lauantaina veden päällä pysyy, kun Piksa ja minä…

— Hyvä on. Mutta miksi sinä kuljet edellä ja kujeilet, kun toiset vetävät sinun kanoottiasi?

— Minä opetan Aamokselle partiotahtia: yks kaks, yks kaks, Aamos Kaino
Kasperi Lax.

— Menkää! sanoi partiojohtaja nauraen, — ja korjatkaa pois kuormanne keskeltä tietä. — Kyllä siitä hauska kesäleiri tulee, Manski, jatkoi hän poikien juostua rattaittensa luo. — Kun vaan saat heidät pysymään aisoissa.

— Sepä se, johtaja, — mutta sama asia vielä kerran. Eikö…?