III
"ONNEN ARKKU"
Kun ei kumppani vastannut mitään, jatkoi Hannes:
— Ajattelin vain kysyä, oletko siis nyt lopullisesti päättänyt, ettet tule muuta kuin käymäsiltäsi kesäleirille. Tiedät, että pojat niin toivoisivat, ja…
— Olen. En voi. Minulla on kaupungissa työni, jota en voi jättää, vastasi Mikko vältellen.
— Mutta lomasi, etkö sitä voisi sovittaa täksi ajaksi? Taivas lupaa pitkäaikaista poutaa.
— Niin, toivon hartaasti, että tulee pitkäaikainen pouta. Katsos, kuinka sininen taivas on. Luonto on ihanimmillaan, ja tumma virran väylä viittoo kuin lähtemään. Mutta — jos sinulla on aikaa, niin mennään tuonne Koivukummullemme. Saamme siellä rauhassa puhella hetken.
— Minä en tänä kesänä ota lomaa ensinkään. Siksi täytyy leirin jäädä sinun hoteisiisi, Manski, jatkoi hän heidän saavuttuaan koivujen alle. En mielelläni puhu omista asioistani, mutta sinä ymmärrät, etten aivan vähäisistä syistä ole poissa kesäleiriltä. Minun on pakko olla, jos hiukankin tahdon kuulla velvollisuuden ääntä. Sinä ehkä aavistat syynkin. Tiedät, miten vaikeat taloudelliset olot ovat olleet ja etenkin nyt kapinan jälkeen ovat. Isälläni on suuri perhe elättettävänään, ja jos tunnet vähänkin nykyisiä palkkasuhteita, tiedät, ettei se hänen toimessaan ole helppoa. Mutta sitä paitsi on meitä kohdannut aivan erikoinen, ankara isku. Siitä kyllä aikaisemmin puhuttiin paljonkin — kuulutettiinhan asiasta lehdissäkin.
— Olin kai silloin vielä etelässä armeijan mukana, koska en ole kuullut siitä mitään.
— Niin olitkin. Ja sellaiset seikat unohtuvat liiankin pian. Eikähän se suuri asia olekaan monien tämän ajan suurempien tapahtumien rinnalla. Mutta meille se kuitenkin merkitse hyvin paljon. Se on peräti kummallinen ja uskomattomalta tuntuva juttu, yksi niitä monia onnettomuuksia, joita kapina toi mukanaan. Kerron sen sinulle sen takia, että olet varajohtajana tavallaan oikeutettu saamaan selityksen siihen, miksi olen paljon vetäytynyt pois partiopuuhista — ja — ja — miksi minun ehkä pian täytyy vielä enemmän niistä luopua.
Hän sanoi viime sanansa vakavasti ja hiljaa, katsahtaen riippumatossa poikkipäin istuvaan toveriinsa. Katseessa oli surua ja alakuloisuutta. Mutta sitten hän taas oikaisi ryhtinsä ja pitkitti:
— Kandidaatiksi tultuaan isäni jatkoi naimisiin mentyään muutaman vuoden kuluttua lukujaan ja teki väitöskirjaansa — kansatieteellistä tutkimusta — varten laajoja ulkomaanmatkoja keräten suuren aineston, valtaiset pinkat tiheään pienellä käsialalla kirjoitettuja muistiinpanoja. Perheellisenä miehenä ei hän kuitenkaan voinut muuta kuin loma-aikoinaan jatkaa työtään, joten väitöskirjan valmistuminen siirtyi vuodesta vuoteen. Kaikkina joutohetkinä, jolloin eivät leipähuolet häntä hätyyttäneet, hän kuitenkin innokkaasti jatkoi työtään, ja aina kun me näimme isän "Onnen arkun" olevan auki, hiivimme me lapset hiljaisina tiehemme, sillä silloin tiesimme isän "työskentelevän". Isä säilytti nimittäin papereitaan kauniissa, pienehkössä tummanpunaisessa arkussa kirjoituspöytänsä vieressä, ja sitä nimitettiin "Onnen arkuksi" sen takia, että isä oli saanut sen eräältä hyvältä toveriltaan, "Onni"-nimisen suuren purjelaivan kapteenilta, ja siinä oli kanteen maalattuna hienoin koukerokirjaimin "Onni". Vähitellen alkoi tuo nimitys saada toisenkin merkityksen, kun rupesimme käsittämään, että isän — ehkä meidän muidenkin — elämän onni oli tuossa arkussa. — Isäni oli kapinakuukausina, kaupungin ollessa eristettynä ja asujaimiston tuomittuna toimettomuuteen, noina pitkinä päivinä syventynyt kokonaan tieteelliseen työhönsä. Häntä oli entistä enemmän alkanut myös kannustaa perheen toimeentulo, ja hän tahtoi saada työnsä valmiiksi samalla päästäkseen parempaan taloudelliseen asemaan. Tuli sitten tuo kauhun yö, jolloin punaiset syöksyivät kaupungin läpi etelää kohti ja jolloin kunnollisten joukkojen mukana tuli samalla verisiä ryöstäjiä ja roistoja, joita ei enää sotakuri kyennyt hillitsemään. Koska asuimme varsinaisen kaupungin ulkopuolella tässä yksinäisessä talossa, kehotettiin isää kiireimmän kaupalla perheineen vetäytymään pakopäiviksi turvallisempaan paikkaan, ja niin suljettiin ovet ja talo jäi pimeäksi ja aution näköiseksi. Mitään tavaroita ei ehditty sen paremmin kätkeä, hopeat oli viety kellarin loukkoon, samoin Onnen arkku, ja kaapit oli lukittu. Kun kahden päivän perästä palasimme kotiin, oli talon ovet ja kaapit ja ruokakammio murrettu auki, monet tavarat heitelty sinne tänne lattialle — mutta mitään muuta ei varsinaisesti oltu viety kuin — Onnen arkku. Se oli nähtävästi aukaistu, sillä yksi käsikirjoitustukku oli heitetty kellarin lattialle. Mutta muuten arkku oli hävinnyt kaikkine isälle kallisarvoisine ja korvaamattomine papereineen. Isäni ei voinut ensinkään käsittää, mitä oli tapahtunut — niin mahdottomalta se hänestä tuntui. Mitä olivat rosvot tehneet hänen papereillaan? Jos he olivatkin halunneet itselleen arkun, koska se oli lujaa ja hyvää tekoa, niin miksi he eivät olleet tyhjentäneet sisällystä heti kellariin. Arkussa oli kolme osaa, vasemmassa lokerossa oli valmiiksi kirjoitettu osa käsikirjoitusta, keskellä pohjalla hyvässä järjestyksessä aineistopinkat ja oikealla puolella piirroksia ja muistiinpanoja. Täynnä ei se kuitenkaan ollut. — Miksi, miksi oli paperit viety? kyseli isäni epätoivoissaan. Niillähän ei ollut pienintäkään arvoa kenellekään muulle kuin hänelle itselleen, jolle ne merkitsivät vuosikymmenien millään korvaamatonta työtä, hänen tulevaisuuttaan, hänen elämänsä tulosta. Oli mahdotonta selittää sitä muuksi kuin pelkäksi kamalaksi sattumaksi, kohtalon kummalliseksi oikuksi, järjettömäksi erehdykseksi. Isäni ajoi kilometrittäin joka suuntaan, minne vain tie vei — hän tutki tien syrjät, etsi pienimmätkin paperilaput löytääkseen edes jonkinlaista osviittaa siitä, minne rosvot olivat hävinneet. Hän ilmoitti viranomaisille lehdissä, kun ne taas alkoivat ilmestyä, lupasi suuren palkinnon sille, joka toisi takaisin paperit — kaikki oli turhaa. Asia pysyi yhtä salaperäisenä, yhtä ratkaisemattomana kuin se oli ollut ensi hetkestä saakka — ja sellainen se on vielä tänä päivänä. Tein pitkiä matkoja kaikkiin vankileireihin, kaikkiin paikkoihin, missä sotasaalista oli, ja etsin Onnen punaista arkkua. Kaikki oli tuloksetonta. Minun ei tarvitse mainita, miten tapaus vaikutti isääni. Jos olisi kysymys vain työstä, jonka hän voisi uudelleen suorittaa, niin en epäile, ettei hän siihen ryhtyisi. Mutta työ on mahdotonta ilman ainestoa. On murheellista nähdä isää. Ja ainoa, mitä voin tehdä hänen hyväkseen on, että koetan huojentaa edes hänen taloudellisia huoliaan. Minun täytyy tehdä ansiotyötä tänä kesänä ja ehkä talvella pienimmät joutoajatkin —
— Onko sitten kaikki keinot koeteltu, virkkoi Manski, kun toveri oli vaiennut. — Voisiko ajatella, että ehkä ryssäin maalta…
— Perin pieni mahdollisuus on, että arkku olisi joutunut Venäjälle, ja senkin mahdollisuuden varalta olemme koettaneet tehdä voitavamme. — No niin, tämä oli Onnen arkun tarina, päätti Mikko katkerasti hymähtäen. — Menetys, kuten jo sanoin, ei ole suuri, jos sitä vertaa paljoon muuhun, mitä tässä onnettomassa sodassa on menetetty. Mutta ymmärrät nyt, mitä velvollisuuksia se asettaa vielä yli sen, mitä muutenkin jo tämänikäiseltä mieheltä vaaditaan.
— Älkäämme muuten puhuko siitä sen enempää, Manski, sanoi Mikko nousten seisomaan. — Haikaileminen on joutavaa. Sunnuntaisin voin joka tapauksessa pistäytyä leirillä, ja sintin käsissäsi se kyllä menestyy. Langattoman puuha on minusta meidän järjestömme erityinen kunnia-asia, ja se on minun joutohetkieni paras ajanviete. Tässä on päiväkäsky, joka koskee leirivarusteita, kaikkea mukaan otettavaa. Lue se tänään, perjantai-iltana on katsastus Pöntössä, lauantaina lähtö kello 2 iltapäivällä kalalaiturista — Aamos Kaino Kasperin ja Piksan veneet on luvattu — ja hinattavana on Akin kanootti, jos hän vain saa sen siksi veden päällä pysymään, lisäsi hän iloisesti. — Ja nyt hyvästi, Manski — hän tervehti vasemmalla kädellä ja juoksi parilla reippaalla harppauksella portaita ylös.