IV

IRJA

Airot kohosivat tasaisessa tahdissa, ja auringonsäteet välkähtivät kiiltävistä lavoista.

Hei hali-jali-lei, sen tulimmainen vei, se bolshevismist' on —

kuului jälkimmäisestä veneestä, jonka perään kanootti oli kiinnitetty.

— Etkö sinä, Läksi, osaa mitään koreampaa rimputusta, kun sinusta kerran ääntä lähtee? huusi edellä olevasta veneestä Olavi Piirisen, Piksan, vakava ääni.

— Kyllä minä ossoon, sanoi savolainen, tätä näin, että:

Piri-rim, piri-rim, meille soitettiin, että nyt oli hätä heillä. Ja silloin me pojat laskettiin niillä konekivääreillä —

— Mutta mihin sinä, poika, itse oikein lasketkaan, huusi taas edellistä venettä ohjaava partiojohtaja Mikko Vuolle. — Ei virtaa alas mennessä rantoja kierretä.

— Onkohan sinusta, naperkuutiaisesta, sittenkään perämiehen vastuunalaiseen toimeen? sanoi samassa veneessä soutava Akki Sulkava, ja yläparista lisäsi Manski:

— Keskelle, Laksi, keskelle. Tokko sinä muistat enää edes, kuinka Iso koski soudetaan ylös, vaikka se on vaatimuksissakin.

— Muistan minä, mutta tuo Akin kanootti ja Piksan pakaasi tahtovat painaa. Näin se noustaan: ensin Varissaaren pollaria kohden, ja jos pollari on kotonaan, niin kellarin nurkkaa päin, kunnes koste vetää, sitä ylös ja sitten oikealle kova pinnistys sivuarkun kosteelle, sitä ylös parin metrin päähän arkusta ja sitten suoraan oikealle ja vasemmalla airolla niin kova pinnistys, että suonet katkeaa, niin jo nousi.

— Niks, naks, pikku Lax. Kyllä lohi osaa kosket nousta. Mutta vedelläänpä hiukan taas, Manski, jotteivät ne pääse meille perin köydenpäätä näyttämään, vaikka siellä Piksa ja Pusu pynnäävätkin.

— Hiljaa, kuului edellisestä veneestä.

Oli soudettu nelisen kilometriä alas virtaa, käännytty vasemmalle kapeasta salmesta ja sitten tultu yli pienehkön selän taas toiselle salmelle, johon edellämenijät juuri puikahtivat. Salmessa tuli vastaan vieras vene, jota soutivat kookas renkimies ja partiopoika. Perää piti nuori vaaleapukuinen tyttö.

— Päivää, Irja, tervehti Mikko iloisesti partiotapaan, ja pojat tekivät airoilla kunniaa.

— Päivää, päivää, vastasi tyttö silmiään varjostaen. — Eikös niitä metsäsissejä enempää olekaan?

— Ei ole, monet pojista ovat kotona maalla. Mutta kun sieppaamme sieltä Reinon, niin onhan meitä seitsemän, vartion verran. Ylihuomenna tulee lisäksi Taavi Korpela leirille, vaikka hän ei olekaan partiolainen. Suurempaa joukkoa emme saaneet tällä kertaa; on niin vaikeata hankkia ruokatarpeita.

— Niin, niin. Reino sanoi, että tulette jonkin ajan perästä joukolla meillä käymään leiriltä.

— Niin jalolle asialle kuin tyhjentyneitä eväsreppujamme täyttämään, ellei se ole sopimatonta, virkkoi Manski.

— Jos kestätte viikon verran, niin tervetuloa ensi lauantaina. Silloin on meillä muitakin kestittäviä, nauroi tyttö. — No, no, varovasti, Reino; tässä on vielä huopapeitot. — Pitäkää nyt kurissa tätä Telmyriä, äiti on hiukan levoton, kun hänen piti vielä pienoiskiväärikin saada mukaansa. Hyvästi, hyvästi. Me jatkamme matkaamme kaupunkiin Katria hakemaan.

Iloinen käden heilahdus, ja veneet erkanivat taas, kun ensin vastaantulevasta partiopoika kaikkine tavaroineen oli siirtynyt partiojohtajan hoiviin.

Mikko käänsi kokan salmesta aukealle peninkulmaselälle kaukaista rannan kohoumaa kohti.

— Tuota suuntaa, vai kuinka, Reino? kysyi hän vastatulleelta kalpeakasvoiselta, mutta vilkkaannäköiseltä pojalta.

— Niin, suoraan vain tuota mustempaa läikkää kohti.

Suuret siniset laineet alkoivat keinutella veneitä. Tuuli oli lämmin, taivas kirkas ja korkea. Pojat vetelivät hartaasti, kun oli päästy ulapalle. Mikko Vuolle alkoi hiljaa hyräillä:

Taivas on sininen ja valkoinen ja tähtösiä täynnä — —

mutta hiljeni siihen, ja poikien silloin tällöin jotakin sutkautellessa ryöstäytyivät hänen ajatuksensa omille teilleen. Nämä ne olivat niitä vesiä, joita Irja oli lapsuudestaan saakka soudellut… Jo koulun alaluokilta he olivat tunteneet toisensa, mutta vasta kolmisen vuotta takaperin hänelle oli miltei yhtäkkiä selvinnyt, että tuo tyttö oli hänestä aina ollut erilainen kuin muut, niin ihanan vaalea, niin reipas, niin sointuvaääninen. Irja oli ollut silloin pallosilla koulun pihalla ja varjostanut silmiään niinkuin äsken. Aurinko oli loistanut hänen hiuksiinsa. Kaikki, mikä vähäisimmälläkin tavalla oli yhteydessä Irjan kanssa, oli sen jälkeen saanut oman mielenkiintoisen viehätyksensä. Eri kouluihin jouduttuaan he olivat kirjoitelleet toisilleen. Mutta Irjan puolelta oli suhde aina ollut pelkästään toverillinen. Ylioppilaaksi tultuaan Mikko oli tarjonnut hänelle lyyransa. Irja oli ollut surullinen eikä ollut tahtonut sitä ottaa, mutta kun Mikko oli sanonut muussa tapauksessa heittävänsä sen Kaarnejärveen, hän oli muuttanut mieltään ja ottanut. Äskenkin se oli hänellä ollut rintaneulana.

— Katsokaa, pojat, huusi samassa Reino, — tuo selvästi näkyvä korkeampi harjanne on Halkiovuori.

— Voi olla niinkin, jatkoi Akki, kun veneet taas lähenivät toisiaan. — Mutta minulla oli toissapäivänä kunnia haastatella maalarimestari Pylkkästä, kun minä tätä kanoottia maalasin samassa pihassa. Ja hän sanoi: "Älkää menkö, pojat, Haltiovuorelle." — "Halkiovuorelle", korjasin minä. — "Jaa, jaa, Haltiovuorelle", penäsi hän. "Niin sen nimi on. Siellä teidät paha perii".

— Pylkkäsen loruja. Sehän on aina juovuksissa, sanoi Reino.

— "Se vuori on noiduttu", jatkoi Pylkkänen.

"Keskiyöllä kuuluu kumeaa jyrinää vuoren uumenista. Sitten kohoaa tukahduttavaa sauhua vuoresta, ja lopuksi nousee halkeamasta kamala pukin kaltainen kiiluvasilmäinen paha haltija, ja kun se kolmannen kerran näyttäytyy, niin syöksyy se järveen ja vie kaikki näkijät mennessään".

— Samantapaisia kaskuja on vaikka kuinka monesta vuoresta ilman
Pylkkästäkin, huomautti Manski.

— Kyllähän minä Pylkkäseltä tiedustelin, nauroi Akki, — mistä hän tiesi, että se kolmannella kerralla vie näkijänsä, jos kerran kaikki, jotka kolmannen kerran olivat sen nähneet, olivat joutuneet järveen. Mutta hän ärähti vain: "Usko pois, poika, — äläkä pulise."

— Kyllä sinun pitäisikin ottaa se opiksesi, Akki, ja vedellä vähän hanakammin, tuumi Manski.

— Katsokaa vain, pojat, kuinka komealta tuo Halkiovuori jo tännekin asti näyttää, huomautti partiojohtaja. — Tuossa oikealla on pieni saari, ja sen takana lienee suojainen poukama, johon laskemme veneet.

Rattoisasti jutellen oli siten kuljettu tuon puolentoista peninkulman matkan lopputaival, ja veneet sivuuttivat satakunta metriä vuoresta olevan saaren, ja kokat kohahtivat kapealle hiekkarantamalle aivan Halkiovuoren kallioiden alle.