IX
MYRSKYINEN KOKOUS JA MERKILLINEN PAPERI
Kun kilpaleikin jälkeen lähemmin katsastettiin leiriä ja sen ympäristöä, huomasi Saara vuorelle pystytetyt antenniriu'ut.
— Mitä nuo ovat? kysyi hän Mikolta.
— Meidän lennättimemme salkoja, vastasi Mikko vältellen.
Sen enempää tiedustelematta Saara kävi kertomaan, miten kimiläiset olivat pystyttäneet leirilleen hienon puhelinlaitteen, jonka avulla uloimmat teltat ja vartioteltta olivat yhteydessä keskenään.
— Saimme siihen osia punaisten jättämistä puhelinkasoista, joita aseman lähellä oli vaikka kuinka paljon. Monta konetta oli aivan mäsänä.
— Oliko siellä muutakin sotasaalista ja kokoonhaalittua tavaraa? kysyi
Mikko.
— Oli maar, kaikenlaista kilua ja kalua, kirjoituskoneita, talousvehkeitä, vaatteita ja vaikka mitä.
— Ovatko tavarat vielä siellä? tiedusti Mikko kiinteästi.
— Osaksi kyllä; kävin toissapäivänä katsomassa, ja silloin oli eräässä vajassa vielä aika rykelmä.
— Kuules, Saara, et suinkaan sinä sattunut tavarain joukossa näkemään mitään pientä punaista arkkua?
— Arkkua — en minä osaa sanoa. En satu ainakaan muistamaan. Mutta odotas, kyllä siellä sentään taisi joitakin arkkuja ollakin. On mahdollista, että siellä hyvinkin saattaisi olla.
— Minä lähden kanssanne, kun palaatte leirillenne, sanoi Mikko äkkiä. — Etsin sellaista arkkua. Ja sitten voin samalla olla kansalaiskokouksessannekin läsnä, vaikka en aikonut, sillä pelkään, etteivät ne asiat kuulu meille.
— Se on hauskaa! Siinä tapauksessa lähdemme varhain huomisaamuna, virkkoi Saara. — Huomenna päivällä on kokous leirillämme. Johtajamme on varmasti iloissaan, kun tulet sinne ja hän saa neuvotella kanssasi.
* * * * *
Ilta vietettiin leirillä rattoisasti illallisaterian jälkeen nuotion ääressä pakinoiden, kertoillen kaskuja, sukkeluuksia ja lopulta kummitusjuttuja.
Myöhemmin oli kuitenkin Mikolla, Manskilla ja Piksalla vakava neuvottelu keskenään.
Seuraavana aamuna varhain oltiin jo jalkeilla. Taavi Korpela oli päättänyt lähteä johtajan mukana, ja Akki oli pyytänyt päästä "hienonpuoleiseksi matkaseuraksi".
* * * * *
Kauniisti viisti kaksi teräväkeulaista venettä tyyniä vesiä, jotka aukeammilla paikoin alkoivat jo karehtia aamutuulessa.
— Enpä minä olisi oikein hennonut vieläkään Halkiovuoresta eritä, tuumi edellisessä veneessä soutava Taavi Korpela, — ellei tässä olisi pakko käväistä saman tien kaupungissa ja sitten kaupantekijäisiksi olisi niin hyvä tilaisuus päästä näkemään kuuluisia Hiidenkoskia — ehkäpä laskemaankin niitä.
— Uimallako niinkuin Vähänkin? — Siten niitä viime aikoina on ruvettu vaihteen vuoksi laskemaan, vitsaili Akki.
— Niin, ei niitä enää juuri nykyään pääse laskemaan sen jälkeen, kun siellä vuosi sitten tapahtui onnettomuus ja kaksi henkeä hukkui.
— Ovatkos ne kosket niin tuimaa poikaa? Sitä hauskempaa olisi mennä hurahduttaa alas.
— Iso-Hiisi se silloin veneen kaatoi, selitti Saara. — Oli tuulinen ja vähän sateinen päivä, ja miten lienee pitkää koskivenettä heilauttanut, vaikka valantehnyt laskija oli perässä. Vähä-Hiisi ja Käprä eivät ole niin pahoja. Mutta juhlallisia, melkeinpä juhlallisempia kosket ovat rannalta nähtyinä kuin laskettuina.
— Siitähän tuli eheänä päiväinvarjoineen alas muuan mamselli, joka ei ollut koskaan uinut muualla kuin kylpyammeessa, — oli sekin juhlallista, kertoi Akki.
Vedet kapenivat vähitellen taas virraksi — peninkulman päässä vedettiin veneet kosken sivu, ja kun saman verran oli uudelleen matkaa tehty, alkoivat rannat tulla yhä korkeammiksi ja väylä kaventua. Laskettiin kauniiseen poukamaan, ja muutaman kilometrin kävelymatkan jälkeen tavattiin kimiläisten etuvartijoita.
Hälytys oli nopea. Poikien marssiessa ison leirin keskellä olevan teltan luo seisoi pitkä rivi poikia rintamassa, ja kimiläisten ylijohtaja tuli vastaan. Tervehdys oli juhlallinen ja voimakas, ja aivan sotilaallisen täsmällinen, ja kun Saara oli tehnyt ilmoituksensa, kohottivat pojat kolminkertaisen eläköönhuudon vastustajiensa ja voittajiensa kunniaksi.
— Kyllä on, kyllä on, ihmetteli Akki, — on totisesti komea leiri tässä hongikkorinteellä, ja kaukaa kuuluu runollisesti sanottuna koskien kumea pauhu. Yksi, kaksi — kuusi telttaa ainakin hohtaa puiden välitse — ja sitten tuo mahtava kokousteltta vielä keskellä. Siinä on vielä kaksinkertainen katto, jotta se pitäisi paremmin sanan voiman sisällänsä.
Näkyi kaikesta, että päiväkokous oli tavallista tärkeämpi. Pari muutakin vierasta johtajaa oli saapunut, ja kaikki omat johtajat juoksivat ja häärivät puuhakkaina.
— Mitähän asioita on käsiteltävä? kysyi Akki ohi kiiruhtavalta
Lampulta.
— Uuden voimakkaan liiton muodostaminen.
Mikon kasvot värähtivät. — Sitä se siis oli. Hän ei ollut aikaisemmin tahtonut tiedustella, vaikka vähän aavistikin, mitä asia koski. Kumma, etteivät kimiläiset partiotovereina paremmin arvanneet heidän mielipiteitään.
Asiaan käytiin suorasukaisesti käsiksi. Kimiläisten johtaja lausui muutamia kohteliaita sanoja vieraille edustajille, sitten hän huomautti kimiläisten vakaumuksesta, jota he eivät mistään hinnasta myisi, ja mitä toimenpiteitä sen vakaumuksen aikaansaama ero aiheuttaisi.
— Pojat, tinkimätön vakaumuksemme, joka meillä on asiamme oikeudesta, erottaa meidät maata käsittävästä partioliitosta, huusi johtaja voimakkaalla, selvällä äänellä. — Mutta, pojat, eikö liitossa, joka työntää tällaisen asian takia partiotoverit luotaan, ole jotakin mätää?
— On, on, kuului huutoja teltan perältä. — Varmasti.
— Me tiedämme kuitenkin, että tässä liitossa on paljon erinomaisia lippukuntia, jotka meitä ymmärtävät ja tuntevat samoin kuin me, ettei liiton henki ole heidän kehitykselleen sopiva. Sellaisten lippukuntien edustajia on muutamia saapuvilla — joku aivan sattumalta, koska emme ole asiastamme vielä tehneet julkista. Tuskin on epäiltävää, etteivät tällaiset lippukunnat liittyisi uuteen liittoon, joka muodostettaisiin toisten periaatteiden mukaan vapaammaksi, partiomaisemmaksi, miehekkäämmäksi.
— Oikein, oikein, me kannatamme, huusi vasemmalta pitkä sotilaallinen poika, jolla oli runsaasti kunnia- ja taitomerkkejä.
— Meidän arpamme on heitetty — jatkoi kimiläisten johtaja, — sen tähden tahdomme tässä kokouksessa keskustella uuden liiton muodostamisesta.
Puheenvuoroja pyydettiin heti kymmenittäin. Muuan vieras edustaja puhui kiihkeästi ja pitkään selitellen partioliiton kieroa kokoonpanoa, sen hallituksen ahdasmielisyyttä ja kaikkea kehitystä vierovaa käsitystapaa.
— Olen itse tässä hallituksessa, päätti hän, — mutta en voi sittenkään muuta sanoa, kuin että Suomen partiolaisuudelle olisi onnellisinta, jos se hallitus, ja koko liitto hajoitettaisiin kuin akanat tuuleen.
— Hyvä, hyvä, kuului monelta taholta.
— Akkavaltainen meininki, huusi joku.
— Ensimmäisiä kysymyksiä uuden liiton perustamisessa, kaikui taas kimiläisten johtajan ääni, — on liiton ylijohtajan valitseminen — ja se on ehdottomasti tärkein kysymys, joten siitä olisi keskusteltava ensiksi. Tuli hetken hiljaisuus, jonka jälkeen partiojohtaja jatkoi:
— Tähän uuteen liittoon tulisi varmasti kuulumaan Suomen parhaat lippukunnat, ja sen takia ei kysymys myöskään ehkä ole niin vaikea kuin miltä se näyttää.
— Minulla on pari ehdotusta, sanoi muuan vieras edustaja. —
Kimiläisten johtaja on tunnettu etevä partiolainen. Hän on sopiva.
Myöskin voitaisiin ajatella Pilvenveikkojen partiojohtajaa, siten
saisimme tähänastiset villit mukaan. Heitähän on aika joukko.
— Kuulkaa, huusi kimeä-ääninen poika. — Eräs on kuin luotu liiton johtajaksi: Mikko Vuolle, halkiovuorelaisten johtaja.
— Hän on hyvä mies, huusi joku edellisen puhujan läheltä.
— Niin on, puuttui puheeseen jättiläissuuri kimiläinen. — Kaikki tässä mainitut ovat hyviä miehiä. Mutta yksi, joka mainittakoon viimeisenä, mutta jonka vuoksi jokaikinen kimiläinen menisi vaikka palavaan pätsiin, on — Harmaa susi.
Syntyi hiiskumaton hiljaisuus, ja kaikki kimiläiset nousivat kunniaa tehden seisomaan.
Sitten räjähti suosion myrsky. — Harmaa susi — niin, niin, eläköön, häntä me seuraamme vaikka kuolemaan.
Kunnia- ja taitomerkkinen sotilaallinen nuorukainen kohosi istumeltaan.
— Niinkuin tiedätte, annan henkeni teidän hyväksenne. Mutta nimelliseksi johtajaksenne en voi ruveta niistä salaisistä syistä, joista muutamat teistä tietävät ja toiset aavistavat.
— Eläköön Harmaa susi, eläköön, kuului joka puolelta.
— Sapperment, kuiskasi Akki. — He jumaloivat tuota merkkitolppaa.
Mikko nousi ja pyysi puheenvuoroa.
— Koska minutkin on mainittu tässä ehdokkaiden joukossa, saanen sanoa sanasen asiasta.
— Hiljaa, huusi kimeä-ääninen poika. — Halkiovuori puhuu.
— Ensiksikin kysyn: ettekö te, kimiläiset, olleet juuri ensimmäisinä luomassa liittoa, jonka te nyt tahdotte repiä rikki?
— Olimme, vastasi johtaja.
— Mutta siitä ei tullut sellainen kuin tahdoimme, siitä ei voi koskaan niillä edellytyksillä tulla sellainen, kuului nurinaa.
— Sitten kysyn: miksi te, kimiläiset, nyt ensimmäisinä tahdotte erota liitosta?
— Meille on tehty vääryyttä, meidän vakaumustamme on syvästi loukattu, meidän syvintä partiokäsitystämme haavoitettu, kuului huutoja.
— Olen, kimiläiset, aina kunnioittanut teitä partiolaisina. Kunnioitan myös teidän vakaumustanne, vieläpä siinä määrin, että uskoisin sen pääsevän voitolle liitossa, jos te miehinä taistelisitte sen puolesta ettekä kokoisi rivejänne, kohottaisi lippuanne ja marssisi tiehenne. Se olisi oikeaa uskoa vakaumukseen, mutta se olisi muutakin: — se olisi uskollisuutta sitä liittoa ja lippua kohtaan, jolle kerran vannoitte uskollisuutta…
— Me olemme vähemmistö. Meitä on kohdeltu kuin kunnottomia nulikoita, yliolkaisesti, häikäilemättömän ahdasmielisesti. — Koko henki on ahdas ja mahdoton — missä opettaja johtaa — hameväki määrää — me tahdomme poikaliiton, kuului sekavana kuorona.
— Hiljaa, huusi puheenjohtaja.
— Jos liiton hallituksessa on nurjaa, jos liiton hengessä on jotakin, joka ei ole teistä hyvää, jääkää paikoillenne ja taistelkaa. Ette te, jotka paremmasta tiedätte, asiaa auta sillä, että eroatte. Näin ollen te teette vain epäpartiomaisesti, valitsette tien, joka on helpoin, mutta jota myöskin voidaan sanoa itsekkyyden, itserakkauden, uskottomuuden ja pelkuruuden tieksi —
— Hän solvaa meitä, alas, tuo on hävytöntä!
— Seisokaa paikoillanne, se on enemmän partiolaismaista, kimiläiset, älkääkä ruvetko politikoimaan ja juonia punomaan ja ajamaan vallanhimoisia pyyteitä. Voittakaa itsenne, ja te tulette vakaumuksessanne saamaan veljiä yli Suomenmaan.
— Puheenjohtaja, puheenjohtaja!
— Harmaa susi, vastaa sinä, huusi joku.
— Harmaa susi, jatkoi Mikko tyynesti, vaikka hänen poskensa paloivat ja silmänsä loistivat. — Näen, että te, pojat, kunnioitatte Harmaata sutta ylimpänä miehenänne, ja tunnen, että hän juuri on teidän johtajanne koko tässä asiassa. Mutta, Harmaa susi, te kuuluitte ensimmäiseen liiton hallitukseen ja jo silloin aloitte hävitystyön koko liittoa vastaan. Te olitte salamielinen, mystillinen, tuntemattomien suurien järjestöjen edustaja, mutta olitteko te yhtä, mille antaisin suuremman arvon kuin kaikelle tuolle: rehellinen, uskollinen, suora partiolainen?
— Alas, ulos, hän solvaa Harmaata sutta — ulos — alas — katalaa —
— Hiljaa, hiljaa, huusi puheenjohtaja.
Koko teltta oli yhtä huutoa ja kuohuntaa. Nyrkkejä kohosi pystyyn, hehkuvia, suuttuneita katseita sinkoili.
— Tule pois, johtaja, kuiskasi Akki — kimalaiset syövät muuten sinut elävältä ilman leipäkorttia…
— Kimiläiset, partiolaiset, minä puhun teille järjen ja maltin sanoja.
Ääni hukkui meluun. Samassa tuli telttaan vartija, astuen saman tien johtajan luo ja ilmoittaen hänelle jotakin.
— Leirille on saapunut vieraita, jotka haluavat katsella sitä. Kokous keskeytetään puoleksi tunniksi.
Mikko ja Akki astuivat ulos kiihtyneiden poikien keskeltä. Lähimmän pikku teltan luona he näkivät joukon nuorukaisia ja neitosia ja vanhempaakin väkeä. Mikko tunsi heti etumaisten joukossa Irjan.
— Sepä ihme, huusi Irja. — Mitenkä halkiovuorelaisia täällä tapaa?
— Olen etsimässä isän arkkua, selitti Mikko, — kuulin, että täällä lähellä asemalla oli tavaroita kasottain. Kävin siellä jo aamulla polkupyörällä ja tarkastin kaikki.
— No?
— Ei jälkeäkään.
Teltasta alkoi tulvia poikia, partiojohtaja ja Saara tulivat luo ja tervehtivät.
— Meitä on täällä koko joukko kaupungista. Siellä oli "Korven laulajain" konsertti, ja he tulevat tätä kautta saadakseen laskea koskia. Toinen vene tuli jo, ja toinen tulee noin tunnin perästä. Sillä aikaa me pyytäisimme saada katsella leiriänne ja riennämme sitten koskille katsomaan veneen tuloa.
Kimiläisten johtaja jäljesti oppaat seurueelle ja oli itse kohteliaana näyttäjänä.
— Tämmöistä leiriä ei teillä taida olla Halkiovuorella? kysyi Irja
Mikolta, kun he palasivat takaisin suurelle teltalle.
— Ei lähimainkaan, vastasi Mikko. — Perin vaatimaton vain.
— Mutta miehiä siellä ollaan, vaikkei niin paljonkaan ole, puolusti Saara, joka kohteliaana oli koko ajan kulkenut mukana. — Me olimme haastaneet heidät lippukilpaan, ja he voittivat meidät perinpohjaisesti. Se oli jännittävin partioleikki, missä koskaan olen ollut mukana. Katsokaa — lisäsi hän vetäisten paperilipun taskustaan, tällaisessa paikassa oli halkiovuorelaisten lippulinna, jota me emme millään olleet edes löytääkään. Leikki oli sellainen.
Ja selitellen leikkiä hän ojensi paperin Irjalle.
Mikko katsoi Irjan kauniita kasvoja, kun hän tarkasti paperia. Mutta sitten hän tuli vilkaisseeksi paperilehden takasivua.
— Irja, näytähän. Hän tarttui äkkiä paperiin, tuijotti siihen kuin aaveita näkevä.
— Katsos, Irja, katsos!
— Mitä sitten, piirroksen vastaista puoltako? Eihän siinä ole kuin kolme musteella kirjoitettua riviä. Odotas:… niiden leviämisestä ja laajasta käytännöstä emme kuitenkaan tässä kohden tahdo puhua, vaan otamme asian käsiteltäväksi myöhemmin. Mitä se merkitsee, Mikko?
— Se merkitsee, että tässä on isän papereita, ensimmäinen merkki Onnen arkun sisällöstä. Tämä on selvästi isän käsialaa ja hänen liuskojansa. Saara, mistä sait tämän paperin?
— Maltas. Lampulta kokouksessa, kun pyysin paperipalaa. Hän ei ollut saanut tehdyksi tarkkaa karttaa; mutta lisäsin itse siihen…
— Vai niin, missä Lamppu on? Minun täytyy heti saada selvää asiasta, sanoi Mikko kiihkeästi.
— Luulen, että hän lähti koskille opastamaan muutamia vieraita, — mutta en ollenkaan ymmärrä…
— En minäkään, kyllä se on ihmeellinen juttu, sanoi Irja.