VIII
SAARAN HUIVI JA SALAPERÄINEN MIES
— Katsos koreata ahvenaa! — Mutta mitä sinä, Ressu, oikein ajattelet Piksasta ja Pususta? puheli Aamos Kaino Kasperi soutaen venettä Reinon nostaessa verkkoja.
— En minä oikein tiedä, Akki nauraa ja sanoo, että ne ovat saaneet pukkitaudin. Ovat ne vähän pelkoja miehiä. Älä sinne huopaa, katso vähän, minne verkko menee!
— Eivät ne pelkoja ole. Ei Piksa ainakaan. Pusu voi vähän olla. Ei sekään sentään pukkia pelkää. Mutta minä luulen, että ne ovat nähneet jotakin kamalaa, kuolleen ruumiin, ja sitten vannoneet, etteivät puhu siitä kellekään, ja sitten tahtovat meitä pois täältä.
— Hyh, mitä ne siitä olis vannoneet. Oli se hyvä, että oli se kansalaiskokous, jossa niille annettiin nuuskaa ja sanottiin, ettei tässä tämmöiseltä hyvältä leiripaikalta, missä on sähkölennättimet ja uunit ja kaikki ja näin paljon poikia, lähdetä tyhjää pakoon. Stop, sotkuinen paikka, pidätä vähän.
— Mutta ajoipas Piksa vain jyrysti läpi sen päätöksen, ettei kukaan saa mennä Halkiovuoren harjan pohjoispuolelle. Kyllä Piksalle on jotakin tapahtunut, jotakin hirveän kamalaa, se ei enää naura ollenkaan. Olis aika mukava tietää, mitä ne meinaa.
— Mitä siitä hautoo; niillä on omat metkunsa. — No, ann' mennä nyt taas. Piksa on aina ollut vähän olevinaan.
— Kyllä se onkin aika poika. Se osaa partiotaidot kuin vettä, ja muistatko, kuinka se hyppäsi pituutta sunnuntaina olympialaisissa. Aijee, ne oli vähän hauskat, ne meidän olympialaiset. Seitsemän eri maata. Ja teekkari heitti hurjasti kuulaa ja keihästä.
— Olisi Manski heittänyt paremmin keihästä, mutta meni vahingossa parhaalla heitolla yli viivan. Mutta Pusu sai rökkiinsä, kun se oli Ruotsi. — Älä keikuta venettä, noh, vielä siellä on yksi tirriäinen.
— Mutta hauskat ne oli ne vesiturnajaisetkin, kun toinen seisoi veneessä ja toinen kanootissa ja sohittiin toisiamme riu'uilla, joissa oli heinätukot päässä.
— Ja Aamos Kaino Kasperi loisti kuin Naantalin aurinko. No nyt on selvä kuin juna. Kalakeitto on tiedossa aamiaiseksi.
— Ja päivälliseksi syödään lihasoppaa kimalaisten kanssa, ja Piksa keittää, kun tulee vieraita.
— No, ei ne nyt vain vieraiksi tänne tule. Veteles paremmin, poika. Siitä tulee iltapuolella meille lujat paikat. Johtaja sähkötti eilen langattomalla, että kimalaisia tulee kymmenen ja kaksi meidän poikaa koskilta. Kimalaiset ovat haastaneet meidät lipputaisteluun.
— Tuleekos johtaja kanssa?
— Tulee se — ja kimalaisten paraat jehut. Ne ovat olleet tänä kesänä leirillä Hiidenkoskilla, ja siellä on ollut neljäkymmentä poikaa. Hei, lippu on jo ylhäällä. Souda sivakasti.
— Ne on vähän kopakoita ne kimalaiset aina. Mutta mitenkähän ne on sellaisen nimen ottaneet?
— Etkös sinä edes sitä tiedä? Niiden oikeana nimenä on kimiläiset, sen Kiplingin Kimin mukaan, josta kiminleikkikin on nimensä saanut. Kas niin, nyt sinä saat perata kalat, minä pistän verkot vapeille.
Aamu oli raikas. Tyynissä vesissä kuvastui juhlallisena leirirannan korkea honkametsä. Näytti tulevan lämmin poutapäivä. Poikien ryhtyessä aamiaishommiin oli koko leiri jo valveilla ja vilkkaassa puuhassa. Telttatarkastus oli toimitettu, ja isoa havumajaa, joka korkeana kuin kirkko kohosi leirin keskeltä, pantiin juuri kuntoon vieraita varteen. Sitten Manski vei pojat kanerva-aukealle harjoittelemaan ja saamaan viimeisen voitelun ennen aamiaista iltapäivän lipputaistelua varten.
Keskipäivän ajoissa tähystäjä ilmoitti, että vieraitten kaksi venettä oli näkyvissä. Niiden tultua lähemmäksi Manski järjesti pojat riviin rantakalliolle, ja kun vieraat laskivat maihin, tervehtivät pojat heitä vartiolipuin ja tervetuloa-huudoin. Sen jälkeen varajohtaja ilmoitti joukon partiojohtajalle ja tämä lausui riviin asettuneet kimiläiset muutamin reippain sanoin tervetulleiksi Halkiovuoren kesäleirille partiotovereiden keskuuteen. Kimiläiset vastasivat. Sitten tarjottiin teetä, ja Manski ilmoitti hieman hymysuussa, että maassa oli elettävä maan tavalla, ja leirisääntöjen mukaan oli tämä aika päivästä käytettävä työhön. Leirityönä oli näinä päivinä ollut parin kilometrin päässä olevan, Koivulan isännän leirille tänä kesänä lahjoittaman kaskeen tehdyn naurismaan harventaminen, joka kysyi kinttulihaksia. Leirille palattaisiin kolmelta, jolloin oli päivällinen. Neljän jälkeen oli aika vapaasti käytettävänä kilpaleikkiin.
Eläköötä huutaen pojat kiiruhtivat veneisiin, ja leikkiä laskien alettiin soutaa työpaikalle.
* * * * *
— Ovatpa nuo rehteviä poikia, nuo kimalaiset, tuumi tulta leirinuuniin sytyttelevä Piksa kokki.
— Ovat ne; niiden johtaja Saara on hurjan etevä partiolainen, se on pelastanut kaksi ihmishenkeä ja suorittanut viisi taitomerkkiä, kehui Akki, kokin apulainen, kantaen lisää puita paikalle.
— Niin taitaa. Ja tuo Vahtimäki on kova uimaan, ja Lamppu on taitava konemies, ne minä tunnen.
— Kyllä ottaa lujille tämänpäiväinen ottelu. Jos teekkari tulee mukaan, niin on meitä saman verran, nyt kun Motte ja Yrkkä tulivat. Kimalaisten partiojohtaja on lahjoittanut pronssisen uimarin kiertopalkinnoksi; perin jännittävää se on.
— Teekkari tulee varmasti, se on jo niin innostunut näihin partiohommiin. Tuo se kirves sieltä kodasta, täytyy vähän tätä lihaa hakata.
Työ luisti naurismaalla kuin leikki, ja päivällinen vielä paremmin. Täydellisen levon jälkeen, joka leirisääntöjen mukaan kesti neljään saakka, jakaantuivat joukot kahteen ryhmään toisen johtaja kimiläisten Salovaara eli Saara — toisen Mikko. Mikko julisti, että taistelukenttänä tuli olemaan noin kilometrin päässä leirin länsipuolella kulkevan, metsään hakatun maanmittarin linjan molemmin puolin oleva alue. Rajalla heitetään ensin arpaa, kummalle tulee länsi-, kummalle itäpuoli. Molemmat puolueet etsivät alueeltaan sopivan lippulinnan. Se ympäröidään päänkokoisilla kivillä, niin että kehän säde on viisi metriä. Kehän keskelle sijoitetaan lippu, niin että se näkyy joka puolelle vapaasti ainakin 7 metrin päähän. Jos vastapuolueen jäsen menee rajan yli toisen alueelle, voidaan hänet vangita lyömällä kädellä kaksi kertaa selkään, mutta lippukehässä täytyy häntä lyödä kymmenesti selkään, ennenkuin hän on vanki. Se puolue, jonka onnistuu ensimmäiseksi saada vastustajan lippu oman kehänsä keskelle, on voittaja. Puolen tunnin kuluttua annetaan torvella rajalta alkajaismerkki. Halkiovuoren tienoille ei kukaan saa mennä.
Molemmat puolueet olivat miesluvultaan tasaväkiset, mutta kimiläisillä oli suurempia poikia. Kimiläiset joutuivat itäpuolelle, ja "nousevan ja laskevan aurinkon pojat" tervehtivät toisiaan juhlallisesti ja lähtivät kumpikin suunnalleen.
— Nyt sitä koetetaan, sanoi Akki, — onko käpälämäki loiva vai jyrkkä,
Reino ja Laxi ja te muut kaksi, Motte ja Yrkkä.
— Kyllä me ilman runoja näytetään kimalaisille, eikös niin, toimitti Aamos, ja kaikkien silmistä näkyi, että he olivat samaa mieltä. Mikko, Manski ja Taavi kulkivat ketjussa nopein askelin edeltä. Oli pian löydettävä sopiva lippuleiri, ja sen taitavasta valinnasta riippui suuresti taistelun menestyminen. Mikon suunnitelmaan kuului, että lippuleirin tuli olla mahdollisimman piilossa. Hän tiesi, että oli saatava niin monta vastustajaa kuin suinkin vangiksi, sillä muuten oli pienin pojin vaikeata pitää puoliaan. Manski johti pojat kauas alavalle maalle tiheään lehtimetsään. Puiden välistä alkoi toisin paikoin pilkottaa vettä.
— Tuonnempana on kahden pienen lammen välissä kapea niemeke tai paremmin melkein saari, sillä tällä puolen on paha suo. Luulemme, että sieltä löytäisimme sopivan paikan.
Niemeke kapeni kapenemistaan, ja sen keskikohdalla olikin pieni viisitoista metriä leveä kuiva ala. Kolmella puolen oli vettä, hyvin liejuista, ja rantapensaikkoa, edessä vielä upottava suo. Mikko hyväksyi paikan heti.
— Nyt jakaannumme kahteen joukkoon: Laxi, Yrkkä, Motte ja Ressu lähtevät heti ottamaan selvää, missä vihollisen lippulinna on, Tassu, Piksa, Akki ja Pusu rajalle vangitsemaan vihollisia. Manski ja minä jäämme toistaiseksi tänne. Muistakaa, te vakoilijapojat: silmät ja korvat auki, kulkekaa niin varovaisesti kuin ikinä voitte, kyyryssä aina, ryömien, kun vähäkin epäiltävää on. Kaulahuivit pois, vihreät lakit syvälle päähän. Muistakaa koko ajan, että te olette vihreänvärisiä, ja etsikää suojaa siitä.
— Vastustaja on ruskeapukuinen ja honkametsässä paremmin suojassa. Älkää millään ehdolla antako ottaa itseänne vangiksi, välttäkää saarrosta rajalle tullessanne ja juoskaa, jos tarve vaatii, niin paljon kuin kintut kannattavat. Tehkää tarkka piirustus vihollisen lippupaikasta, jos voitte, ja katsokaa, montako vartijaa heitä on. Ja lopuksi, jos teidän onnistuu saada joku vangiksi, niin sitä parempi.
Pikkupoikien silmät loistivat, kun he tervehtien myönsivät ymmärtävänsä ja menivät.
Rajansuojelijat lähtivät kätkeytymään huolellisesti kivien ja puitten taakse vartiopaikoilleen, ja Mikko ja Manski olivat vähän ajan kuluttua kahden. Tuuli humisi hiljaa puissa, ja lampien vesi välkähteli auringonpaisteessa.
— No, ei mitään uutta ole kuulunut Piksan ja Pusun kummitusjutusta?
— Ei niin mitään. Pojat ovat vain olleet hyvin vaitonaisia ja vakavia.
Piksa se ehdotti tämän taistelupaikan siirtämisenkin näin kauas
Halkiovuoresta.
— En voi käsittää, mikä heihin on mennyt. Olen aprikoinut asiaa puolelta ja toiselta, mutta mitään hyväksyttävää otaksumaa en keksi.
* * * * *
Alkamishetkestä oli jo kulunut neljäkymmentä minuuttia, mutta mitään merkkiä vihollisesta enempää kuin omistakaan miehistä ei kuulunut eikä näkynyt. Lehdet vain laiskasti lepattivat, ja aurinko paistoi niin lämpimästi, että melkein alkoi uuvuttaa siinä odotellessa. Mutta kumpikin johtaja arvasi, että metsän hiljaisuus oli petollista. Oli kulunut siksi pitkä aika, ettei vihollinen voinut enää olla kaukana eivätkä omatkaan vakoojat, elleivät he olleet kaikki joutuneet vangeiksi.
Samassa risu rasahti. Ensimmäisenä tuli takaisin Aamos Kaino Kasperi. Hän oli töintuskin päässyt vihollisen rajavartijoita pakoon, mutta hänellä oli tietoja, ja hänen kasvonsa hehkuivat, kun hän huomasi tulleensa ennen muita perille ja tervehtien antoi raporttinsa. Hän oli käynyt aina vihollisen lippulinnalla saakka. Se sijaitsi pienellä joka puoleltaan äkkijyrkkänä kohoavalla kiven tapaisella kalliolla keskellä harvaa mäntymetsää.
— Kiersin sen ympäri, mutta kalliolle ei voi päästä muuta kuin yhdeltä suunnalta, ja siinä oli Lamppu vahdissa. Muita vartijoita en nähnyt, mutta mennessäni näin Saaran hiipivän rajan poikki.
— Hyvä on. Onko sinulla mitään karttaa?
— Ei, mutta vihollisen linna on noin kilometrin päässä rajalta. Voin piirtää paikan heti.
— Ilmeisesti, tuumi Mikko, — ovat kimalaiset löytäneet itselleen aivan erinomaisen helposti puolustettavan lippuleirin. Sen takia he ovat jättäneet mahdollisimman vähän vartijoita, ehkä vain pari, jotka ilman vaivaa voivat puolustaa kalliota.
— Yksi haitta on kalliolla kuitenkin. Se on kuin tarjottimella, ja meidän täytyy heti käyttää hyväksemme sitä seikkaa, että olemme sen löytäneet, tuumi Manski.
Varovaisesti oksia sivuun taivutellen tuli samassa Motte tuoden vankina erään kimalaisten suurimmista pojista. Hän ei ollut käynyt rajaa kauempana, mutta hänen varovaisesti liikkuessaan oli vihollinen tullut melkein hänen syliinsä.
— He ovat varmasti lähteneet ryntäämään koko joukollaan, luottaen linnansa valloittamattomuuteen. Kohta he ovat meidän niskassamme, virkkoi Manski. — Mutta… ssst… taas tulee joku.
Tällä kertaa Piksa toi kaksi vankia, joista toinen oli kimalaisten varajohtaja, ja poikien riemu oli suuri.
— Varajohtaja ryömii aivan ohi pensaan, missä minä olin vartioimassa. Kimalaisia vilisee metsä täynnä, mutta he ovat painuneet lampien molemmille puolille. Kaikki isommat pojat ovat ryntäämässä. Ressu joutui vangiksi heti rajan yli mentyään, tiedotti Piksa. — Samoin luultavasti Yrkkä.
Pidettiin lyhyt neuvottelu. Sitten Mikko antoi nopeasti määräykset. Motte ja Lax jäisivät linnan vartijoiksi, Tassun ja Pusun oli vetäydyttävä suojelijoiksi lähemmäs leiriä. Manski lähtisi Akin luo, ja yhdessä he oikealta puolelta painuisivat vihollislinnalle. Mikko ja Piksa yrittäisivät vastakkaiselta puolelta samaan aikaan. Oli luotettava oman linnan löytymättömyyteen ja rohkeasti yritettävä, vaikka vihollisen lipun valtaaminen näyttikin vaikealta. Kuhankeittäjän äännähdys, jota Manski osasi mainiosti matkia, oli oleva merkkinä, että Manski ja Akki aloittivat hyökkäyksen.
Äärimmäisen varovainen eteneminen alkoi. Onnellisesti päästiin rajalle ja saatiin sana vartijoille. Mikko ja Piksa hiipivät sitten yhdensuuntaisesti kymmenisen metrin päässä toisistaan, kaartaen kaukaa vasemmalta vihollislinnaa kohti Manskin ja Akin kiertäessä vastakkaiselta suunnalta. Korkeitten mustikanvarsien ja kanervikon halki kävi tie, kivien ja puitten suojassa, ja jos pieninkin risahdus kuului, täytyi painua liikkumattomaksi mättäiden väliin. Hiipiminen oli leikin jännittävimpiä suorituksia. Mikä kivi, mikä puunrunko tahansa saattoi kätkeä taakseen vihollisen. Taistelu kysyi järjestelyssään neuvokkuutta, ripeyttä ja rohkeutta, hiipiminen kysyi joka hermoa, malttia, korvan herkkyyttä, silmän terävyyttä, notkeata, nopeata, äänetöntä liikkumista.
Suurimmat vaikeudet alkoivat, kun he pääsivät niin lähelle, että näkivät kallion, jolla lippulinna oli. Kalliolla oli nähtävästi vain kaksi kimalaista, mutta sitä paitsi kaksi vankia. Kimalaisilla oli tuli, ja he keittivät jotakin eivätkä näyttäneet koettavankaan salata leiriään. Vain yhdessä kohti pisti tiheä viidakkorinne jokseenkin lähelle kalliota. Sen turviin täytyi heidän ensin yrittää — siitä sitten edelleen.
Juuri kuin Mikko ja Piksa aivan vierekkäin hiipien olivat päässeet viidakon kärkeen, painui Mikko liikkumattomaksi.
— Joku tulee.
Kaukaa kuului silloin tällöin kuminaa, kuin joku olisi kulkenut kankaalla. Askelet lähestyivät. Ne eivät olleet hiipijän askelia, mutta varovaisia sittenkin, vaikka silloin tällöin jokin oksa risahti kuin raskaasta painosta.
— Kuka se on? kuiskasi Mikko. Mutta Piksa makasi hievahtamatta hänen rinnallaan kasvot kääntyneinä ääntä kohti. Äkkiä he näkivät parinkymmenen askelen päässä kookkaan miehen tulevan esiin kiven takana. Hän koetti kulkea jonkin verran köyryssä. Päässä oli harmaa hattu. Kasvot olivat mustapintaiset ja julman näköiset. Hänen vyöstään riippui iso pistooli. Mies pysähtyi ja kuunteli.
— Joku vieras mies, mitä se täällä hiiviskelee? kuiskasi Mikko.
Piksan kasvot olivat kuin jäykistyneet. — Ole ihan hiljaa, sanoi hän, — ehkä se menee ohi.
— Meni tai ei, vastasi Mikko, — tahtoisinpa tietää, mitä aseistettu mies täällä hiiviskelee meidän kintereillämme. Odota — pian siitä tolkku saadaan.
Hän oli juuri liikkeelle lähtemässä, kun Piksan käsi iski kuin rautapihti hänen käsivarteensa.
— Pysy aloillasi, ei hievahdustakaan. Halkiovuoren hirveä mies.
Mikko katsoi hetken toverinsa lujiin, mutta samalla kauhistuneisiin kasvoihin. Samassa kuului kuhankeittäjän vihellys: hy hyy — hyu hyu.
— Ahaa, sanoi Mikko, — tuoko se täällä on kummitellut? Tuonko takia leiri olisi pitänyt muuttaa? Annetaan merkki pojille, niin kyllä tästä pian selvä tulee. Leikki saa jännitystä.
Hän kohotti pillin huulilleen, mutta pelästyi Piksan ilmettä.
— Ei. Piksa riuhtaisi pillinuorasta. — Ei ikinä. Se leikki olisi liian kamalaa. Se ei ole meitä varten. Ja nyt, johtaja, — hänen katseeseensa tuli pyytävä ilme, kun hän samassa näki miehen kääntyvän ja häviävän poispäin — meidän oma leikkimme on kesken, ja meidän täytyy voittaa se.
He ehtivät tuskin viidakon ja kallion puoliväliin, kun kalliolta kuului huutoa ja vartijat hyökkäsivät sen toiselle reunalle. Samassa Mikko ja Piksa ponnahtivat pystyyn ja juoksivat kallion juurelle. Mikon hartioille nousten Piksa sai heitettyä vyössään kantamansa köyden kallionreunalla olevan puun ympäri ja veti itsensä kalliolle. Mutta he tulivat hiukan liian myöhään, vartijat olivat saaneet Manskin vangiksi ja hyökkäsivät estämään Piksan aietta. Piksa sai vain temmaistuksi lipun käteensä ja heitetyksi sen kallionreunalta alas, kun hänetkin saatiin kiinni ja lyötiin vangiksi.
Mutta Mikko sieppasi kimiläisten sinisen lipun, kääri oitis kankaan kokoon ja lippu povessaan juoksi minkä jaloista ehti viidakkoa kohti. Kuului vartijain hälytysvihellyksiä ja hurjia huutoja.
— Tuolla, tuolla menee lippu, juoskaa vastaan, ottakaa kiinni.
Ja kallion vastakkaiselta puolelta monelta taholta soi vihellyksiä.
Mikko pääsi viidakon suojaan ja lähti laajassa kaaressa varovaisesti pyrkimään rajaa kohti. Hän ihmetteli, että kimiläisten huomio näytti suuntautuneen kokonaan toisaalle. He ehkä luulivat, että Akki oli saanut lipun ja tavoittivat häntä.
Kaukaa kierrettyään hän pääsi omalle leirille. Voitonriemuisena hän heilutti kimiläisten lippua, mutta huomasi samalla, että oma lippu on poissa. Motte istui kehäkivellä alakuloisena, mutta ilostui johtajan tullessa.
— Vähän aikaa sitten, hän kertoi, — oli yhtäkkiä rantapensaikosta hyökännyt alaston kimiläinen ja salamannopeasti siepannut lipun. Se oli Saara. Lax oli häntä takaa-ajamassa. Saara oli uiden paennut lammen yli.
— Kuinka kauan siitä on?
— Ei enempää kuin viisi minuuttia.
— Sitten on voitto meidän, sanoi Mikko. — Kello on viittä minuuttia yli kuuden. Saara ei ole vielä voinut ehtiä leirilleen. Menemme julistamaan taistelun loppuneeksi.
Pian kerääntyivät kimiläiset halkiovuorelaisten lippuniemelle. He olivat jo aavistaneet tappionsa, kun suurella vaivalla saatuaan Akin kiinni olivatkin huomanneet sen, mitä luulivat omaksi lipukseen, olevankin pajunoksan ympäri kietaistun sinisen partiohuivin.
— Kyllä siinä mentiin yli kivien ja kantojen kuin kenkurat ja kinkurat, sanoi Akki, — kun joka puolelta pörisi miehiä kuin turkkilaisia. Mutta niin pitkiä neniä ette ole nähneet Brobdingnagien maassakaan kuin huomattaessa, että lippu olikin metamorfoitunut naisväen huiviksi.
— Vai niin. Mutta Saaran hyökkäys oli suurenmoinen, myönsi Mikko, — ja ellei Akin huivi olisi vetänyt teitä nenästä, olisi voitto varmastikin ollut teidän.
— Ellei, ellei, nauroi Saara, — hävisimme oikein pulskasti, ja sillä hyvä. Mutta se taisi kuin taisikin olla minun partiohuivi, Akki, se, mikä sinulla oli juonessa mukana. Hukkasin sen metsään riisuutuessani. Mutta ihmeen ovelasti sinä vain osasit käyttää sitä hyväksesi, oo Agesilaus!