VI
KIPINÖITÄ JA VAKOILUA
Pääkokki Piksa hämmensi Leukalassa suurta puuropataa ja pudisteli huolestuneesti päätään.
— Jauhot ovat ihan lopussa, ja ellei tänään saada Koivulasta pussintäytettä, päättyy tuo lysti lyhyeen, — ja hän keikautti päätään järvelle päin, mistä kuului aika meno ja meteli.
Pojat leikkivät siellä parhaillaan "torpeedoleikkiä". Iso vene oli ahdettu väkeä täyteen, ja kun oli soudettu kappaleen matkaa rannasta, avattiin tappi, — "torpeedo osui", ja sitten sai veneen täyttyessä jokainen pelastua, miten parhaiten taisi. Aamos Kaino Kasperin ääni kaikui ylinnä. Hän se oli myynyt matkaliput Atlantin ylitystä varten — Pääniemestä Leirisaareen — ja hänellä oli paitakin yllä arvonsa merkiksi.
Puoli seitsemältä joka aamu kuului torventoitotus päämajasta. Silloin oli hetkeäkään siekailematta noustava, pantava vuoteet kasaan ja teltat siivottava ja tuuletettava, sillä viittä minuuttia ennen seitsemää Manski toimitti telttojen tarkastuksen. Kello seitsemän vihellys kutsui Kalliokentälle, jossa toimitettiin leirilipun nosto ja aamuhuuto ja ilmoitettiin lähemmin päivän tehtävistä. Heti sen jälkeen oli tänäkin aamuna ollut kuten tavallisesti peseytyminen ja voimistelua, ja neljännestä vailla kahdeksan Kanerva-aukealla lyhyet marssiharjoitukset, ja parhaillaan oli partioharjoituksia. Ensin oli sidottu "jalkahaava", kannettu "loukkaantunutta" Akkia partiotapaan selässä, sitten pudottauduttu korkean puun oksalta riippuvan, partiosolmuin sidotun ja jatketun köyden varaan, ja sen jälkeen oli juuri Pusun keksimä torpeedoleikki käynnissä.
Samassa pärähti Piksan varoitusvihellys "Leukalasta". Hieman tyytymättöminä hauskan ja hurjan leikin keskeyttämiseen pojat uivat rantaan, sillä kymmenen minuutin perästä alkoi aamiainen puoli kymmeneltä, ja kokit — joina aina vuoroaan oli kaksi kaikista muista tehtävistä vapaata poikaa, vaikka Reino olikin tänään päässyt leikkiin osalliseksi — olivat täydellisiä diktaattoreita. Heidän ankara vastuunalaisuutensa se heille antoi sellaisen vallan.
— Joko Tassu teekkari taas ehti syödä? sanoi Akki puuroa popsien, — se luulee, että tämä on Riihimäki ja 'vemton minuuter'.
— Jo kerkesi, myönteli Piksa, — mutta maltas, nyt se kuuluu Manskia ja minua huutelevan. Jokohan — syökää te rauhassa vain!
Manski ja Piksa juoksivat kannakselle ja kiipesivät nopeasti kallioita ylös rantavuoren harjamalle saakka. Sinne oli langatonta lennätinasemaa pystytetty viikkokausi siitä saakka, kun Taavi Korpela oli saapunut. Antennin kannattajina oli kaksi karsittua korkeaa mäntyä, ja koneita varten oli niiden juurelle tehty havumaja. Majan ovella Taavi istui kuulotorvi korvalla.
— No? kysyivät molemmat pojat yhtaikaa hengästyneinä. Monet kerrat oli siinä siten jo turhaan kuunneltu.
— Olen kuullut Mikon merkkejä: HV, HV, HV, HV ja sitten MV, MV, sanoi Tassu, — olkaa ihan hiljaa. Äsken juuri alkoi, kun olin saanut maajohdon uusituksi. Taas… selvästi HV, HV. Tuokaa korvanne lähemmäs, tuohon aivan, niin kyllä kuulette. — Perin, perin selvästi!
Pojat kuuntelivat jännittyneinä kuulotorven hiljaisia karahtelevia ääniä.
— No nyt tuli loppumerkki, nyt meidän on koetettava vastata; saa nähdä, miten käy, virkahti Tassu, käänsi kytkimen ja alkoi painella avainta, niin että sinkkipuikkojen kipinävälissä sähähti sininen sähköpurkaus: MV, MV, MV — HV, ja sitten hyvin hitaasti: merkit kuuluvat hyvin selvästi, miten siellä?
Vähän ajan perästä Tassu kirjoitti vastaanottamansa merkit ja Manski luki:
— Vielä hyvin heikosti. Lähetä hitaammin. Eläköön!
— Eläköön, huikkasivat pojat, ja Piksa, pääkokki, heitti riemuissaan virkalakkinsa ilmaan. Mutta Tassu otti edelleen vastaan:
— Lähden kello 2 tänään kaupungista sinne. Sitten jatkamme Koivulaan heti. Leirijoukko valmiina lähtöön, muut paitsi vartijat.
Manski kirjoitti sanoman paperille, juoksi alas Kalliokentälle, vihelsi pojat kokoon ja julisti juhlallisesti:
— Pojat, tänään on tapahtunut suuri asia. Halkiovuori on päässyt langattomaan sähkölennätinyhteyteen kaupungin kanssa. Ensimmäinen juuri saapunut sähkösanoma kuuluu: Lähden kello 2 tänään kaupungista sinne. Sitten jatkamme Koivulaan heti. Leirijoukko valmiina lähtöön, muut paitsi vartijat. Partiojohtaja.
Riemu oli yleinen. — Eläköön Halkiovuoren lennätin, eläköön johtaja, eläköön Tassu, eläköön Marconi! kuului huutoja ja Akki ehdotti:
— Sähkötetään nyt sinne: Aina valmiina, partiojohtaja, ja huikea hurraa soi!
Manski antoi hajaantumisluvan, ja kaikki hyökkäsivät vuorelle näkemään lennätintä toiminnassa. Monesti oli sitä kylläkin käyty katsomassa, mutta tällä kertaa tarkkasi sitä jokainen aivan toisin mielenkiinnoin.
— Ensi viikolla on morsea harjoitettava, niin että joka mies osaa sähköttää, virkkoi Piksa.
— Ai, pyydetään johtajalta minun sandaalini ja sakseni ja herneitä lisää, keksi Aamos Kaino Kasperi.
— Laxille saksia, jotta se sais pussinsa raksia, kun ei sillä enää oo herneitä naksia, runoili Pusu harvinaisen puheliaana.
— Kuules sinä chechaquo, pisteli Akki, — jos lennätintä myöten tulisi kaikki, mitä sinulta on jäänyt ja mitä muuten haluaisit, niin ilma olisi pian täynnä tavaraa kuin Lissabonin postikonttori.
Manski rauhoitti mielet, ilmoitti, että kello kahteen saakka tehtäisiin työtä tavalliseen tapaan, jotta iso havumaja saataisiin aivan valmiiksi, sitten syötäisiin päivällinen kahdesta puoli kolmeen, kalakeittoa — muuta ei ollut — puoli tuntia aikaisemmin kuin tavallisesti. "Täydellistä lepoa" olisi tänään vain puoli tuntia tunnin sijasta, kolmeen saakka. Sitten kello neljältä piti kaiken olla lähtöön valmiina. Iltapäivän partioharjoitusten ja vapaa-ajan sijaan tehtäisiin heti partiojohtajan saavuttua vierailu- ja muonitusretki Koivulan kartanoon, mistä palattaisiin leirille yöllä. Kaksi leirinvartijaa tarvittiin. Vapaaehtoiset ilmoittautukoot päivälliseen mennessä.
Poikien vuorelta leirille painuessa Pusu vei vakavana telttatoverinsa
Piksan syrjään.
— Kuules, nyt kun lähdetään… ja ne vartijat asetetaan… niin minun täytyy puhua sinulle eräästä asiasta, joka on minua vaivannut eilisestä asti. Kuljeskelin eilen vähän ennen illallista siinä puoli kahdeksan tienoissa Halkiovuoren tuolla puolen ja olin juuri pysähtynyt katselemaan tikkaa, joka takoi ja kiersi puuta, kun kuulin kummallista naurua: ha-ha-ha, ha-ha-ha, mutta niinkuin se olisi tullut vuoren sisästä. Minua vähän ihmetytti, ja tuumin, että otanpa selville, mitä se on, ja lähdin kiertelemään paikkaa joka puolelta. Mutta mitään vähääkään epäilyttävää en voinut löytää.
— Se mahtoi olla jonkinlainen kuulohäiriö. Tai ehkä nauru kajahti jostakin kauempaa rannalta, arveli Piksa tyynesti.
— Ei totisesti. Se kuului niin selvästi, että ikäni sen muistan: ha-ha-ha, ha-ha-ha. Ja se tuli kuin maan alta; se ei voinut kuulua sillä tavoin metsästä eikä rannalta, vakuutti Pusu.
— No mikäs se sitten voisi olla?
— En minä vain tiedä. Tuntuu tämä kai sinusta hullulta puheelta. Mutta minusta tässä Halkiovuoressa on jotakin… noiduttua.
— Joko sinäkin alat uskoa siihen Pylkkäsen kummitukseen? virnisteli
Piksa.
— En… enhän minä. Mutta jotakin tässä täytyy olla, ja ajattelin, että voisin nyt vapaaehtoisesti jäädä vartijaksi, ja jos sinä jäisit toiseksi, niin koetettaisiin yhdessä tutkia… ehkä saataisiin jokin selvitys.
— Jäädään vain, en minä sinne Koivulaan piittaa, mutta mahdotonta on, että siinä voisi mitään erikoista olla. Niin viatonta paikkaa kuin Halkiovuori ei ole toista koko maailmassa. Mutta jäädään vain ja nuuskitaan, ehkä siinä on jotakin jännittävää — se olisi sitä minun mieleistäni puuhaa, oikein partiosouvia.