XI
"PYSÄHDY, KÄÄNNY TAKAISIN!"
Seuraavana aamuna varhain, kun koko muu leiri vielä nukkui, makasi Mikko jo valveilla ja teltan kattoon tuijotellen muisteli edellisen päivän tapahtumia. Hän mietti, mitä olisi paras tehdä. Kansalaiskokousta ei voinut kutsua koolle ja antaa asian tulla julki, sillä jos pojat siten kuulisivat, mistä on kysymys, tahtoisivat kaikki avuliaina partiotovereina tietysti olla mukana. Metsä oli tutkittava. Mutta silloin täytyi rikkoa aikaisemmin tehty päätös ja mennä Halkiovuoren pohjoispuolelle. Entäpä sitten? Eikö tällaisen asian takia kannattanutkin rikkoa mokomaa, ehkä puoleksi kuvitteluihin perustuvan pelon aikaansaamaa päätöstä?
Mutta asia ei sittenkään ollut näin mutkaton, hän, johtaja, oli vastuussa poikien turvallisuudesta, ja jokin ilmeinen vaara uhkasi varmasti metsässä. Piksan ja Pusun koko käytös todisti sitä.
Ei, parasta oli yksitellen ja kuin sivumennen tiedustella pojilta, tiesivätkö he mitään isän paperista, niinkuin hän jo koskilla oli kysellyt kimiläisiltä. Piksalta ja Pusulta saattoi tiedustella tarkemmin ja tiukemmin, he ehkä voivat aavistaa tai epäillä enemmän kuin muut. Mutta muuten hänen täytyi toimia aivan yksin, omalla vastuullaan, sekoittamatta leikkiin ketään muita, salaa ja hiljaa. Hänen täytyi kenenkään tietämättä yksin isänsä vuoksi rikkoa annettua määräystä vastaan. Mutta hän saattoi yksin ollen olla äärimmäisen varovainen. Onnen arkun paperien etsiminen täältä saattoi olla aivan toivotonta, mutta kun kerran yksi lehti oli ollut täällä, oli mahdollisesti toinenkin tai ainakin jokin lisäjälki.
Päätöksensä tehtyään Mikko hypähti reippaasti vuoteeltaan ja alkoi panna telttansa kuntoon. Kierrettyään teltan sivut ylös hän astui kesäisen aamun valkeuteen. Aurinko oli juuri noussut korkean vaaran yläpuolelle, taivas oli sininen ja sees, linnut visertelivät, suuri selkä päilyi tyynenä, ja aamutuuli alkoi humista hiljaa metsän uruissa. Voimakas puiden ja pihkan ja kasteen tuoksu lehahti vastaan. Miten olikaan suloista hengittää ja elää! Miten olikaan ihanaa näin aikaisena aamuhetkenä herätä ruumis täynnä reippautta ja voimaa. Kaikki huolet ja surut tuntuivat painuvan niin pieniksi ja väistyivät kauas, ja niiden sijaan alkoi kohota voimakkaita kaipuita ja toiveita.
Mutta tällä kertaa ei ollut aikaa sellaisiin kuvitelmiin. Raikas aamu sai toimintahalun viriämään. Pian heräisi jo leiri. Päivän suunnitelma oli ensin tehtävä. Oli luvattu lähteä heinäntekoon Koivulan rantaniitylle. Pilvimuotojen tuntemista ja säänennustusta oli opeteltava ja rannalla pelastusköyden heittoa ja "valaanpyyntileikkiä". Ja sitten hän pääsisi omiin puuhiinsa.
Aamiaista valmistettaessa johtaja sai sitä ennen muilta kyseltyään hyvän tilaisuuden puhella Piksan ja Pusun kanssa. Hän kertoi heille koko asian lyhyesti.
— Tiedättekö te mitään tästä paperista lähemmin? Lamppu löysi sen likeltä maanmittarin linjaa sen itäpuolelta. Se on isäni papereita, jotka ovat hänelle kultaa kalliimpia ja joita olemme kuukausimääriä kaikkialta etsineet. Jos teillä on edes kaukaisintakaan aavistusta, mistä se on saattanut joutua tänne, niin puhukaa.
Piksa ja Pusu katsahtivat toisiinsa.
— Emme tiedä, sanoi sitten Piksa verkalleen päätään pudistaen. — Emme ole koskaan nähneet tuollaisia papereita.
— Mutta teidän salaisuutenne, se mies, jonka metsässä näimme, — siinä oli jotakin; eikö sitä, eikö niitä asioita voi hyvällä tahdolla asettaa johonkin yhteyteen tämän paperin ja Onnen arkun kanssa? Ettekö voi aavista, otaksua, esittää joitakin mahdollisuuksia?
Piksa ja Pusu pudistelivat päätään.
— Emme voi. Emme saata mitään sanoa.
— Te näette, mitä vaikeuksia minulla on edessäni, te tiedätte nyt, kuinka suuriarvoinen — minulle suuriarvoinen — asia on kyseessä. Te tunnette partiovelvollisuutenne. Ettekö voi antaa minulle pienintäkään lähtökohtaa?
— Emme voi, emme saata mitään sanoa.
Kummaa oli tuo poikien käytös. Mikko tunsi heidät, tiesi heidät rehellisiksi, kuolemaan saakka uskollisiksi pojiksi, tiesi heidän antavan vaikka viimeisen leipäpalansa tovereilleen, mutta tässä asiassa he olivat kuin muuri. Ja kuitenkin näkyi heidän katseensa salaisesta välkähdyksestä, että he eivät puhuneet kaikkea, mitä tiesivät. Ja heidän kasvoissaan oli outo pingoittunut tuskan ilme. He olivat käyneet niin pelottavan hiljaisiksi ja umpimielisiksi Koivulan retkestä ja tuosta kauhun illasta lähtien.
No niin, sille ei kerta kaikkiaan näkynyt voivan mitään. Keskipäivällä, kun muut menivät työhön, oli hänellä hyvä tilaisuus hävitä omille teilleen.
Koska johtajakin tulisi olemaan leirin vaiheilla, asetettiin vain yksi leirinvartija, kun päivällä lähdettiin heinään. Piksa tarjoutui ja tahtoi välttämättä jäädä, hänen kätensäkin oli kipeä, niin ettei hänestä oikein ollut heinään, kuten hän selitti. Mikko ei halunnut vastustaa, jottei herättäisi epäluuloja.
Hän kirjoitteli ensin tunnin verran leirimuistiinpanojaan, huomioitaan ja kokemuksia, joita joka päivä tehtiin. Puolen päivän aikaan hän oli valmis. Piksa oli "Leukalassa", nähtävästi niemekkeen toisella puolella päivällistä valmistamassa, tai mitä lienee siellä puuhaillut, ja johtaja poistui hiljaa teltastaan metsään. Hän painui ensin linjalle päin, tutki sen itäpuolelta, tarkasti kiviröykkiön, jonka luota Lamppu sanoi paperin löytäneensä. Toivottomalta tuntui etsintä suuressa metsässä. Hän alkoi sitten kulkea Halkiovuorelle päin, tutki kimiläisten entisen lippulinnan läheisyyden, paikat, missä outo mies oli näkynyt. Jonkin matkan päässä siitä maa alkoi kohota. Halkiovuoren kalliot nousivat jyrkkänä seinänä toisella puolen, toisella oli suuri suo, niin että muodostui kapeahko solanne, joka johti varsinaiselle Halkiovuoren alueelle.
— Olisiko sitten parempi pyytää kaikkia poikia etsimään, tuumi Mikko, — tehdä etsinnästä oikein partioseikkailu? Siten olisi aina suurempi mahdollisuus löytää joitakin jälkiä, jos niitä yleensä oli löydettävissä. Akki oli hänelle viittaillut siihen suuntaan. Akki ei perustanut mitään Piksan ja Pusun epäluuloista ja oli tahtonut koko liikkumiskiellon peruutettavaksi. Mutta hän oli kuitenkin tyynnyttänyt pojan ja kehottanut odottamaan.
Noita asioita miettien Mikko perin varovaisesti ja huolellisesti joka suunnalle tarkaten kohosi vähitellen solannetta ylöspäin. Hän oli jättänyt telttaan kirjavan partiohuivinsa, hänen tummanvihreä pukunsa ja leveälierinen tumma hattunsa eivät erottuneet paljon metsän vihreydestä. Hänestä alkoi toisin hetkin jo tuntua joutavalta tuollainen varovaisuus. Keskipäivän metsä oli niin rauhallisen näköinen, niin ilman mitään salaperäisyyttä ja vaaraa. Koko Halkiovuorikin, joka viime aikana oli poikien mielessä heidän tahtomattaan saanut jonkinlaista salamyhkäisyyden verhoa, oli kirkkaassa päivänpaisteessa vain tavallinen saloseudun kalliovuori, ja mistään levottomuutta herättävästä ei näkynyt merkkiäkään.
Mutta sittenkin. Miksi häntä veti niin erikoisesti juuri vuorelle? Oliko hän vielä etsinyt edes kyllin tarkkaan muualta, ja mitä vuorella saattoi olla tekemistä hänen isänsä paperien kanssa? Joka tapauksessa hän tahtoi nyt tilaisuuden tullen tutkia vuoren, vaikkapa poikien vuoksi, jo sen kiusallisen tunteen, epätietoisuuden ja epävarmuuden poistamiseksi, minkä Piksan ja Pusun käytös oli synnyttänyt kaikkien leiriläisten mielessä. Asiaan oli saatava selvyyttä.
Solanne oli muuttunut yhä kohoavaksi, puita kasvavaksi pengermäksi. Oikealla oli kallioseinä miltei pystysuora, vasemmalla oli alava maa jäänyt pikkumetsän peittoon pengermän alapuolelle. Tästä oli perin sopivaa nousta vuorelle.
Mutta mitä tuossa oli? Mikko pysähtyi ja katsoi yhä uudelleen. Siinä oli edessä vähäinen aukeama, johon pikku kiviä oli ladottu säännölliseen riviin. Aivan oikein, sehän oli partiomerkki: nuolimerkki kärki edessä ja kaksi takana. Se kirkui kuin hätäsignaali: Pysähdy, käänny takaisin! Kun hän tarkastaen loi silmänsä kallioseinään, näki hän hiukan kauempana kalliossa samanlaisen nuolimerkin, maalattuna mustalla värillä paksuin viivoin. Ne olivat partiotoverin varoituksia partiotoverille, ehdottomia, vaativia käskyjä. Pusu ja Piksa olivat tietysti ryhtyneet tähän varokeinoon, peläten ehkä jotakin tämän tapaista kuin Mikon hiivintä parhaillaan oli. Muutamia askeleita edempänä oli uusi nuolimerkki ja neliö nuolen pyrstönä. Se merkitsi, että kolmen askelen päässä nuolen suuntaan oli kirje kätkettynä. Hän etsi käsiinsä kirjeen sammalten alta. Se oli Piksan käsialaa, ja kuului:
— Kuka oletkin, partiolainen, käänny takaisin! Älä mene
Halkiovuorelle, pyydämme, rukoilemme sinua. Tämä ei ole mitään leikkiä.
Henki on kysymyksessä.
Pojat olivat tosiaankin ottaneet asian kovin vakavalta kannalta ja perinjuurisesti. Tämä oli nähtävästi ainoa mukava pääsytie tältä puolen. Pitikö hänen totella? Partiolaisena hän oli ehdottomasti velvollinen kuulemaan noita monia varoituksia. Partiolaisena hän oli myös ehdottomasti velvollinen tottelemaan kansalaiskokouksen kaikkien parasta tarkoittavaa päätöstä. Mutta hänen oma etsintänsä, pitikö sen keskeytyä tähän niin nolosti, pitikö Halkiovuoren kesäleirin yhäti jäädä tuon salaperäisyyden uhkaamaksi ja sen luoman varjon pimentäväksi?
Turhaa arkailua, kyllä hänen oli mentävä. Hän jatkoi hiivintäänsä, mutta entistä varovaisemmin, sillä edestä oli selvästi kuulunut pieni kiven vierähdys. Pengermä kasvoi tiheähköä katajikkoa, niin että pitkänään ryömien saattoi edetä kokonaan niiden peitossa. Hän oli tuskin ehtinyt kymmentä askelta, kun hän selvästi tunsi ja tajusi, että jokin elävä olento oli häntä vastassa. No niin, ehkä siitä nyt tulisi selvä. Hän makasi hievahtamatta, kuulo jännittyneenä ja silmät tähdättyinä eteenpäin. Kunpa olisi katajien lomitse edes vilaukselta saanut nähdä, mikä siellä oikein oli. Mutta kaikki oli hiljaista. Vuorella kasvavat hongat vain humisivat. Ja kuitenkin hän tunsi, että jokin odotti häntä tuolla edempänä. No niin, eihän tässä voinut iankaikkisesti virua.
Hän tarkasti, mitä tietä oli parasta edetä. Kallioseinämän luona oli katajikko tiheintä ja suuri kivi. Vitkalleen, aivan maahan painauteena, kädet puseron suojissa ja kasvot hatun varjostamina hän painui eteenpäin. Kylläpä se, mikä tuolla oli vastassa — mikä sitten lieneekin ollut — oli varovainen. Se oli tietysti jo kaukaa kuullut hänen tulonsa ja odotti nyt vain. Ahaa, vihdoinkin liikahti tuolla vihreää pensaan takana. Se oli nähtävästi toinen pensas, ja sen peitossa oli tuo tulija. Ei, nyt se vihreä hävisi kokonaan ja sen sijaan ilmestyi alempana tummansinistä. No, nyt vilkahti vähän kasvojakin. Piksa! Piksahan se olikin.
Mikko nousi nopeasti ja meni pojan luo.
— Mitä sinä täällä hiiviskelet! Sinä olet leirinvartija ja tiedät, ettei vartija saa koskaan lähteä leiriltä.
— Johtaja — Piksan ääni oli kuiskaava, mutta kiihtynyt, ja hänen tavallisesti verettömille kasvoilleen kohosi puna. — Etkö nähnyt varoitusmerkkejä, jotka kielsivät menemästä eteenpäin ja joita jokaisen partiolaisen on toteltava?
— Näin, mutta en toimita nyt partioasioita. Minulla on tehtävä, jossa ei saa välittää sellaisista varoituksista.
— Johtaja, etkö muista yhteistä päätöstä: jokaisen oli partiokunnian nimessä luvattava, ettei menisi pohjoispuolelle, Halkiovuorelle.
— Muistan, enkä sitä partiolaisena ikinä olisi tehnyt. Mutta tiedät, mikä työ minulla on suoritettava.
— Me pyysimme leirin muuttamista toisaalle. Kun siihen ei suostuttu, saimme tuon päätöksen hyväksytyksi. Emme tehneet sitä turhan tähden. Tässä on vakavat asiat kysymyksessä. Sinun on käännyttävä. Minä tiedän, mitä puhun. En olisi lähtenyt leiriltä, ellemme Pusun kanssa olisi aavistaneet ja arvanneet tätä. Henki menee, jos nouset vuorelle. On odotettava.
— Vain yhdellä ehdolla käännyn takaisin, sanoi Mikko lujasti. — Jos voit jyrkästi ja varman kieltävästi vastata seuraavaan: Eikö sinun tietääksesi Halkiovuoren salaisuudella ole eikä voi olla minkäänlaista tekemistä isäni Onnen arkun kanssa?
Piksan kasvot värähtivät kuin olisi tuskan pistos käynyt sydämen.
— Tiedät jo, etten saata mitään sanoa.
— Ja vielä toinen kysymys. Voitko edes siihen vastata ehdottoman kieltävästi? Eikö ole pienintäkään haittaa odottamisesta, eikö ole mahdollisuutta, että Onnen arkun jäljet häviävät kokonaan, jos aikaa vielä menetetään?
— Voi, en minä tiedä, Piksan vastaus oli melkein kuin vaikerrus. — Mutta joka tapauksessa sinun täytyy nyt kääntyä. Anna minun hoitaa asia. Se voi sittenkin onnistua minulle paremmin… Pusu ja minä hoidamme sen, kun et vain mene. Minä pyydän kuin henkeni puolesta: älä mene vuorelle. Lupaa, ettet mene, johtaja.
— Tämähän on surkeata. Mitenkä te voisitte paremmin suorittaa tehtävän? Mutta mene nyt heti leiriin — minä käännyn, tutkin vielä metsää, mutta en lupaa mitään. Ymmärrän hyvän tarkoituksesi. Kiitos siitä. Mutta leiri ei saa olla ilman vartijaa. Joudu!