XII
PIRUNKAUKALO
— Olen keksinyt uuden aatteen täällä metsässä, pauhasi Akki rantaniityllä heiniä seipäisiin pistellessään.
— Niityllä, tarkoitat. Niitä kasvaa sinun aivoissasi kuin marjoja metsässä, virkkoi Manski.
— Metsän marjoja tämä juuri koskeekin, jatkoi Akki. — Se aate on jalostava aate, sillä se on mustikanjalostusaate. Ajatelkaa, veljet partioimisessa, lehmiä ja sikoja jalostetaan, omenapuita jalostetaan, mansikoita jalostetaan, miksi ei voisi mustikoitakin jalostaa? Perustan mustikanjalostuslaitoksen. Ajatelkaa: peukalonpään kokoisia mustikoita niin tiheässä, että oksat painuisivat, meheviä, ihania mustikoita, joista yhdestä ainoasta saisi suunsa täyteen.
— Sellaisen mustikan sinä tarvitsisit suusi täytteeksi, kun niin puhut ja posmitat ja heinät menevät tuuleen, huomautti taas Manski.
— Älä sano niin, partioveli Hansmanski. Minä olen tässä kohta jo neljä tuntia ähkinyt ja hikoillut parhaan kykyni mukaan.
— Tehdään työnjako, Akki, huusi Aamos Kaino Kasperi. — Anna minun ähkiä ja hikoilla sinunkin puolestasi, haravoi sinä minunkin puolestani.
— Kas, kuinka pienikin pörrää, tuumi hiki otsassa ahertava Pusu. —
Mutta kuulkaa, joku tulee. Jalat tömisevät.
— Piksa saapuu, huusi Reino niityn toisesta laidasta, — leirinvartija saapuu. Huomio!
Piksa tuli läähättäen ja kasvoiltaan aivan kalpeana. Hän juoksi suoraan
Pusun luo, ja he puhelivat hiljaa keskenään.
— Ne ovat oikeita vapaamuurareita, nuo Piksa ja Pusu. Ne perustavat tänne vielä varmasti Halkiovuoren vapaamuuraripartiopoikakalossin.
Mutta kukaan ei enää kuunnellut Akin viisasteluja. Pojat näkivät, että tosi on kysymyksessä, ja lähenivät Piksaa ja Pusua.
Molemmat pojat keskustelivat hätäisinä ja kuiskaten. Sitten he astuivat muitten luo ja Piksa sanoi:
— Pojat, niinkuin muistatte ei kukaan yhteisen päätöksen mukaisesti saanut mennä Halkiovuoren taa. Nyt on johtajamme etsiessään isänsä kadonneita papereita kuitenkin mennyt sinne, ja pelkäämme, että hän on vaarassa, ehkä hyvinkin suuressa vaarassa. Olkaa te kuitenkin levollisia, menkää leirille ja odottakaa. Pusu ja minä olemme ainoat, jotka voimme jotakin tehdä, ja me lähdemme heti.
— Me tahdomme kaikki mukaan. Minkälainen vaara se on, jossa me emme voisi auttaa? huusi Akki kiihkeästi. — Puhukaa nyt toki kerran jo suunne puhtaaksi!
— Emme voi sanoa enempää. Menkää kaikki leirille ja odottakaa, mutta älkää missään nimessä lähtekö vuorelle.
— Kuinka kauan meidän sitten on odotettava? Ja eikö sillä tavalla vain hajoiteta muutenkin pieniä voimia?
— Odottakaa kaksi tuntia. Ellei sen ajan kuluessa meistä kuulu mitään, niin… hakekaa apua, mistä pikimmin saatte, paljon ja voimakasta apua, miehiä, aseita. Mutta älkää missään nimessä ennen lähtekö vuorelle, ennenkuin apua on. Ja nyt hyvästi. Menkää leirille. Se on ilman vartijaa.
Piksa ja Pusu hävisivät rantametsikköön. Piksa oli tullut Akin kanootilla, ja sillä he taas lähtivät Halkiovuorta kohti. Muut pojat painuivat miettiväisinä perässä rantaan.
— Taitaa olla synkkä paikka, tuumi Akki. — Mutta nielköön minut kaksihäntäinen kalkkarokäärme, jos tästä ymmärrän mitään.
— Perin arveluttavaa, virkkoi Manski. — Minä olen sitä mieltä, että kohta saamme puuhaa, jossa kaikki partiotaidot ja vähän muutakin saattaa tulla hyvään tarpeeseen. Kunpa ei vain silloin olisi liian myöhäistä.
Hän puristi lujasti huulensa yhteen ja veti airoilla, niin että vesi veneen kokassa kohisi.
— Mitähän ne siellä mahtavat tehdä? lausahti Aamos Kaino Kasperi, jota äänettömyys alkoi kiusata. — Lähdetään heti sinne, en minä vaan pelkää, vaikka tulisi Halkiovuoren pukkeja kokonainen komppania.
— Ohoh, oletkos sinä niin urhoollinen!
— Kävikö teistä kukaan, pojat, tutkimassa vuoren pohjoisosia, ennenkuin kielto tuli? kysyi Manski äkkiä.
— Eivät muut vielä ehtineet kuin Piksa ja Pusu. Mutta kyllä minä siellä kävin jo kerran aikaisemmin, vastasi Reino. — Ei siellä mitään sen kummempaa ollut, korkeita kallioita vain.
Leirillä Manski otti heti johdon käsiinsä.
— Pojat, meillä on kaksi tuntia aikaa, ja meidän on se aika käytettävä niin, että olemme valmiit. Mielestäni olisi kyllä parasta varmuuden vuoksi heti lähettää Reino kaupunkiin hakemaan lisävoimia…
— Mutta Piksa kielsi sen nimenomaan. Ja onhan meillä langaton lennätin, eikö sitä voida käyttää? sanoi Akki.
— Voimme käyttää, mutta eilen sovittiin siitä, että Tassu on tänään vasta kuuden jälkeen koneen ääressä kaupungissa, ja nyt on kello kolme.
— Eikö siellä kukaan muu voisi ottaa vastaan sanomaa sitä ennen?
Manski pudisti päätään.
— Etkö ymmärrä: koko kaupungissa ei ole ketään muuta kuin Tassu, joka korvakuulolta edes saisi selvää merkeistä. Olethan huomannut itse, kuinka se on vaikeaa. Sitä paitsi ei kukaan osaa siellä hoitaa konetta, eikä kenenkään mieleen juolahtaisi siihen koskeakaan. Kahden tunnin kuluttua — ellei mitään kuulu — lähtee Reino kaiken varalta veneellä kaupunkiin miehiä hakemaan. Aamos jää leirille, ja me Akin kanssa lähdemme vuorelle katsomaan, voimmeko saada mitään aikaan. Kaikki syövät nyt aterian. Sitten selvitetään köydet ja kirveet valmiiksi — missä se pelastusköysi on, Reino?…
Hänen määräyksensä keskeytyivät.
— Mitä se oli? Kiväärin pamaus! Ja vielä toinen.
— Kaksi pamausta aivan yhdessä, sanoi Reino, — vai kaikuko se niin kummallisesti. Pojat katsahtivat toisiinsa.
— Selvästi vuorelta. Nyt on lähdettävä, Akki, ja äkkiä, sanoi Manski, temmaten Reinon tuoman köysikimpun ja kirveen. — Aamos jää.
— Minä tulen mukaan, huusi Reino. — Minulla on piekkari, enkä vielä saa kumminkaan kaupunkiin lähteä. Kuljen jäljempänä.
Aamos Kaino Kasperi jäi pistelemään ensimmäisiä leipäpaloja leveihin leukoihinsa, kun pojat jo kiipesivät ylös vuorta. Heitä ajoi ahdistava kiihko ja jännitys. Jotakin oli hullusti. Toverit olivat varmasti hädässä. Täytyi mennä auttamaan, jos suinkin vielä voi.
Manski kiipesi ketterästi kuin vuorikauris, ja Akki oli koko ajan hänen kintereillään. Kuitenkin he saivat pitkän aikaa tapailla henkeä, kun pääsivät jyrkän vuoren harjanteelle. Kuin yhteisestä sopimuksesta he kiiruhtivat vuoren halkeamalle. Siinä oli metrin levyinen rotko kallioitten välissä, ja se lähti aivan korkeimmasta rantakalliosta saakka. Varovaisesti he kulkivat rotkon reunaa pohjoiseen päin. Toisin paikoin se painui parinkymmenen metrin syvyiseksi, toisin paikoin oli taas kiviä, soraa ja mutaa täynnä. He tarkastelivat rotkoa ja sen ympäristöä joka taholta. Halkeaman seinät olivat enimmäkseen äkkijyrkkiä kuin voimakkaalla iskulla lohkaistuja, valkoista kvartsikiveä. Tästä halkiosta vuori varmasti oli saanut nimensä, mutta ei siinä sen kummempaa näkynyt. Mitä kauemmas he ehtivät, sitä kapeammaksi tuntui rotko käyvän, ja vihdoin se umpeutui niin, ettei kalliossa enää näkynyt muuta kuin kämmenen levyinen rako. Sitten tuli suuria kallionlohkareita, jotka peittivät senkin.
— Ei täällä ole mitään, halkio päättyy, kuiskasi Manski Akille melkein pettyneenä. — Minä luulin koko ajan, että tämä rotko se oli jossakin tekemisissä kaiken kanssa.
— Niin minäkin. Mutta mennään eteenpäin vuoren juurelle toiselle puolen saakka.
He kulkivat edelleen rotkon suuntaan. Siellä täällä oli kalliossa syviä notkopaikkoja ja suuria kivijärkäleitä, niin ettei voinut nähdä kauas ympärilleen. Reino näkyi seuraavan heitä loitompana pienoiskivääri kädessään ja yhtä jännittyneenä kuin olisi lähestynyt puussa istuvaa metsoa.
— Katsos tuolla, kuiskasi taas Manski, — näyttää kuin halkio alkaisi uudelleen!
He riensivät nopein askelin kallionhuipun taa ja näkivät siinä halkeaman uudelleen sylen pituisena, puolen metrin levyisenä aukkona. Edempänä näkyivät halkeaman seinät jälleen lähestyvän toisiaan ja sulkeutuvan.
— Katso noita kiviä, Akki. Tämäkin aukko on varmasti ennen ollut ummessa.
— Niin on. Tässä on sammal monesta kohdin hieroutunutta ja rikki.
Kiviä on väännetty paksuilla puukangilla; kivet ovat peittäneet aukon.
Mutta ei rotko ole syvää tältä kohtaa.
— Eipä tiedä, ei voi nähdä vasemmalle. On kuin pohja viettäisi sinne päin, mutta tuossa on tuo kiven ulkonema tiellä. En voi huomata mitään jälkiä, jotka osoittaisivat, että tästä on joku kulkenut. Minä laskeudun alas tutkimaan.
Hän pujotti köyden nopeasti lähimmän kiven ympäri ja laskeutui rotkoon. Hetken kuluttua hän hävisi näkyvistä vasemmalle. Uteliaana tuli kauempana kallioiden takana piileskellyt Reinokin lähemmäs.
— Tämä on syvän ja pitkän käytävän alku, kuiskasi samassa Manskin ääni alhaalta, hänen itsensä ryömiessä jälleen näkyviin. — Katsos, mitä löysin!
— Pusun kompassi! Se, jonka me aina pilkkasimme kääntyvän Pohjolan
Kaisaa kohden, sanoi Akki. — Siis he ovat menneet juuri tätä tietä.
— Pelkään, että täällä on asiat pahasti. Rotko muuttuu edempänä pimeäksi luolaksi.
— Mutta pojat ovat siellä, meidän on saatava tavalla millä hyvänsä selville heidän kohtalonsa. Emme voi jättää heitä sillä tavoin. Minä tulen alas, niin mennään yhdessä, kuiskasi taas vastaan Akki.
— Niin. Pyydä Reinoa piekkarillaan vartioimaan huolellisesti rotkon suuta ja viheltämän pillillä heti, jos hän huomaa jotakin epäiltävää. Samalla painukoon tiehensä ja vieköön sanan kaupunkiin kuten käsky oli.
Akki viittasi Reinon luokseen ja antoi määräykset. Sitten hän laskeutui itse halkioon.
— Oli hyvä, että otin tulitikut mukaan, virkkoi Manski lähtien kulkemaan edellä, — täällä on keskellä päivää pimeää kuin säkissä.
— Ehkä valkenee, kun silmä tottuu, vastasi toveri. — Onpas ihme, kuinka on ylhäältä tukkinut raon, niin ettei yhtään päivä pilkota.
Avoin rotko alkoi muuttua teräväkattoiseksi luolaksi. Aikojen alussa, kun maan myllerrykset olivat tapahtuneet, olivat kalliot nähtävästi ensin Haljenneet ja sitten kääntyneet ylhäältä toisiaan vasten, niin että halkeama meni yläpuoleltaan umpeen.
Halkeama oli alhaalta leveämpi kuin saattoi arvatakaan, ja korkeammaksi se yhä kävi. Pohja oli epätasainen, täynnä teräviä suuria kiviä, joita peitti vihertävä, niljakas, märkä sammal. Ilma muuttui yhä kylmemmäksi ja kosteammaksi.
Pojat kompuroivat hitaasti eteenpäin, kuunnellen pienintäkin ääntä. Mitähän edessä mahtoi olla? Mihin tämä luonnon muodostama maanalainen käytävä johtikaan ja minkälainen oli tovereitten kohtalo, kun ei heistä mitään kuulunut? Tahtomattaan pojat tunsivat luolan kylmyyden värisyttävän itseään.
Rotkon pohja nousi ja laski epätasaisena mäkenä, ja väliin se kävi aivan pilkkopimeäksi. Ihmisjälkiä ei näkynyt.
Äkkiä lähenivät kallioseinämät nieluksi, josta töin tuskin mahtui kulkemaan. Tuli täydellinen pimeys, ja kädellä hapuilemalla vain tunsi, että maa alkoi viettää jokseenkin jyrkästi alaspäin. Manski raapaisi tulitikun, mutta kosteassa ilmavirrassa se sammui heti. Toinen valaisi sen verran, että näki luolan yhä syvenevän.
— Ota tämä toinen lyhyempi köysi, sanoi Manski, — kiinnitä varmuuden vuoksi kiviin, jottei suistuta kuiluun, jos tästä sellainenkin vielä tulee vastaan.
Köydestä kiinni pitäen pojat laskeutuivat varovaisesti alemmas, joka askeltaan tunnustellen ja silloin tällöin aina tulitikulla valaisten. Pohja oli hyvin viettävää, melkein äkkijyrkkää, mutta eräällä tulitikun raapaisulla Manski luuli jo näkevänsä tasaisempaa. Samassa köysi äkkiä höltyi ja pojat suistuivat päistikkaa alaspäin ja molskahtivat matalaan veteen. He selvisivät siitä kuitenkin pian jaloilleen ja samassa kuulivat yläpuolelta käheän äänen:
— P—leen hyvä rotanloukku tämä Pirunkaukalo. Nyt alkavat kohta kaikki s…n kukkopöksyt jo olla kiikissä.