XIII
AAMOS KAINO KASPERI LAX
Aamos söi, sillä hänellä oli aika nälkä. Mutta syödessään hän ajatteli monenlaisia asioita. Ja aina kiertyivät ajatukset lopulta tähän leiriin. Nyt oli täällä jännittävää olla. Ihan niinkuin kapinan aikana, kun hän oli sananviejänä ja vihollisen kuulia vinkui. Saa nähdä, kuinka käy. Ei siellä mitään pukkia ole; ei hän kummituksiin uskonut. Mutta jotakin siellä oli. Ja äsken oli ammuttukin. Nyt hänen piti vartioida leiriä.
Aamos söi vatsansa täyteen, korjasi ruoan tähteet pois, pesi keittiössä astiansa ja veitsensä, asetti kaiken paikoilleen niinkuin partiolaisena oli oppinut. Sitten hän kiersi leiripaikan. Kaikki oli kunnossa. Oli kerrassaan kaunis iltapäivä. Tuuli vain sen verran, että pikku laineet liplattivat rantaan ja leirilippu joskus laiskasti liehahti. Olisipa ollut vapaa, niin olisi mennyt Akin kanootilla soutelemaan. Mutta tänään ei ollut lepotuntia ollenkaan.
Tuossa korkealla rantakalliolla he olivat kerran alussa syöneet. Hän oli pannut lakkinsa kalliolle. Tuulenpuuska oli pyyhkäissyt sen veteen. Hän oli hypännyt suoraa päätä jäljessä leipäpala suussa ja puurolusikka kädessä. Oli saanut toruja.
Tästä niemen kärjestä he olivat Reinon piekkarilla pommittaneet sorsaa.
Kaikki pitkät kuulat olivat menneet, penniläisiä vain jäänyt jäljelle.
Olivat saaneet moitteita. — Mutta missä se Reino viipyi?
Tuossa hän oli astunut kantapäänsä ruosteiseen naulaan. Hän oli oikeastaan tehnyt Akille vähän kiusaa. Mutta Manski oli puhdistanut haavan vetysuperoksidilla, sivellyt jodia ympärille ja sitonut sen. Manski oli hyvä lääkäri. Mutta kyllä hän nyt jo osaisi itsekin sitoa. Eilen hän oli suorittanut toisen luokan sairaanhoitovaatimukset ja uinnin 50 metriä. Hän olisi uinut vaikka 100.
Mitäs kello nyt oli? Puoli viisi. Eikä Reino vielä ollut tullut takaisin, vaikka hänen piti pian lähteä kaupunkiin. Missä ne pojat viipyivät näin kauan? Odotus alkoi jo tuntua ikävältä ja pahalta. Ei kuulunut niin hiiskausta mistään päin. Mitä pojat oikein hommailivat, kun ei kukaan heistä tullut takaisin?
Aamos Kaino Kasperi kierteli yhä uudelleen leiripaikkaa. Tänä aamuna oli heidän telttansa tarkastuksessa saanut kiittävän lausunnon. Kyllä he olivat koettaneetkin. Jokaikinen aamu, ja vasta nyt saivat. Pitäisi oikeastaan sytyttää tuli, jotta pojat voivat lämmittää soppaa. Se oli jo aivan jäähtynyttä. — Mutta olivatko kaikki karanneet tiehensä, kun ei kukaan palannut?
No, vihdoin viimeinkin, rannalta vuoren alta kuului rasahdus ja askeleita. Kyllä se Reinokin tuli ihan viime tipassa. Oli tietysti tahtonut olla mukana näkemässä eikä malttanut ennen lähteä.
Mutta ei. Ei se ollutkaan Reino. Askelet olivat raskaammat. Oli parasta kysyä. Se läheni jo leirialueen rajaa.
— Halkiovuoren partioleiri! Kuka siellä?
Mitään vastausta ei kuulunut. Hän uudisti huudon. Askelet pysähtyivät, mutta lähtivät heti jälleen tulemaan kohti.
— Partioleiri. Kuka siellä? Seis! Älkää tulko! huusi Aamos kimeällä äänellään.
Mutta askelet vain lähenivät. Oli parasta koettaa katsoa, kuka se oli.
Sen täytyi kohta kulkea tuon aukkopaikan ohi. Silloin sen näkisi.
Iso musta mies kivääri selässä. Sillä oli varmasti pahoja aikeita, kun ei mitään vastannut. Olisi nyt ollut Reinon piekkari.
— Kuka olette? Ei saa tulla. Minä pamautan.
— Pitä kitas, penikka.
Paha sillä oli mielessä. Hänellä ei ollut muuta asetta kuin kirves. Ja apua oli haettava pojille, eikä Reino vielä ollut tullut, välähti hänen aivoissaan. Oli parasta peräytyä rannalle, mistä pääsisi kanoottiin.
Hän juoksi kiireen vilkkaa niemen kärkipuolelle, missä kanootin piilopaikka oli, ja koetti kiven takaa korkeammalta paikalta kurkkia miehen liikkeitä. Tiesiköhän se, ettei hänellä ollut mitään, millä pamauttaa, kun se noin pelottomasti meni joka telttaan. Mitä se mahtoi etsiä? Kas niin, nyt se meni keittiöön. Ruokaa se haki. Näkyi ajavan pussiinsa, mitä ikinä käsiinsä sai. Se roisto! Mutta minkä hän sille nyt mahtoi! Mitä pojat saisivat päivälliseksi, kun tulisivat? Niin, mutta koska he tulisivat? Menisiköhän tuo matkoihinsa, kun oli ottanut kaikki, mitä halusi?
Samassa räsähti kivääri. Mies oli ampunut, mutta mitä? Repivä kaiku kiiriskeli pitkin kallioisia rantoja. Taas, luoti suhahti aivan hänen läheltään ja iski kiviin, niin että sirpaleita sinkoili. Häntäkö se pommitteli, tahtoi varmasti pelotella. Mutta ei hän tästä niin vähällä lähtisi. Jos taas kurkistaisi, joko sillä oli meininki mennä. Ei, kohti se tuli. Nyt hän panee hattunsa tuonne, jotta se luulisi hänen olevan siellä, niinkuin intiaanikirjoista oli lukenut.
Aamos pujahti pitkin maata kuin kärppä rantapensaisiin vastakkaiselle suunnalle, sieppasi kaksilapa-airon pensaikosta, työnsi äänettömästi kanootin vesille ja hyppäsi siihen. Varovaisesti, mutta kaikki voimansa pinnistäen hän alkoi meloa selälle päin. Kyllä hän varmasti ehtisi jo aika pitkälle, ennenkuin se mies hoksaisi tulla rantaan.
Mutta poika oli tuskin päässyt kolmenkymmenen metrin päähän, kun hän jo kuuli miehen kävelevän rantapensaikossa. Hän keikutteli vahvasti kanoottia puoleen ja toiseen, mutta samassa pamahti laukaus ja kuula iski kanootin perään räjähtäen, niin että kappaleet sinkoilivat. — Saattoi se osuakin häneen, oli vielä liian lähellä.
Aamos kyyristyi mahdollisimman matalaksi. Kyllä hänen täytyi kaataa kanootti, ehkä se sitten lakkaisi ampumasta. Kun uusi laukaus pamahti ja luoti taas osui runkoon, teki Aamos tempun, jonka hän monesti aikaisemmin leikkisotasilla oli suorittanut. Aivan samana hetkenä, kun laukaus pamahti, pyörähti kanootti kumolleen ja Aamos veteen. Eikä häntä sen koommin näkynyt. Kanootti ajelehti sivuttain omia aikojaan kumollaan ja kääntyi sitten hiljalleen tuulessa. Mies tarkasteli rannalta ammuntansa tulosta, laukaisi kuin varmuuden vuoksi vielä kerran, odotti sitten pitkän aikaa, viisi, kymmenen minuuttia, näkyisikö pojan päätä missään pintaan nousevaksi. Rantakalliolta oli helppoa katsoa kanootin joka puolelle. Mutta kun ei pojasta näkynyt minkäänlaista elonmerkkiä, heitti hän kiväärin selkäänsä ja lähti astelemaan rannasta.
Neljännestunnin verran Aamos pysytteli näkymättömissä kanootin alla. Kun kanootti kaatui kumolleen, oli sen istumalaatikko kuin tyhjä vesilasi, joka suu edellä pistetään veteen: ilmaa jäi laatikkoon, eikä se täyttynyt vedellä, oli helppo asia sukeltaa ja kohottaa pää istumalaatikkoon, siinä oli ilmaa riittävästi vaikka puoleksi tunniksi, eikä kukaan saattanut mistään nähdä, että siellä elävä olento piileksi kanootin alla. Kuka poika hyvänsä voi kanootillaan tehdä saman tempun.
Vihdoin Aamos rohkeni sukeltaa päänsä esiin istumalaatikosta ja vilkaista rantaan. Ketään ei näkynyt. Mies oli nähtävästi jo mennyt menojaan. Aamos koetti kääntää kanootin pystyyn, mutta se ei onnistunut; oli liian raskas. Hän ui lähellä kelluvan melan kiinni ja nousi kahareisin kanootin selkään siten meloakseen maihin. Mutta kymmenisen metrin päähän rannasta päästyään hän jäi taas kuuntelemaan. Oli varmasti jälleen kuulunut askeleita, ja tuolta ison poukaman rannalta oli selvästi vilahtanut jotain valkoista. Salamannopeasti poika oli taas vedessä ja kanootin kätkössä. Nyt oli matka jo niin lyhyt, että saattoi hyvin alta potkimalla kuljettaa kanootin rantaan, jos tahtoi.
Aivan oikein, sieltä kuului nyt jo selvästi askeleita kanootin kankaan ja istumalaatikonkin läpi. Mutta ne eivät olleet yhtä raskaita kuin äsken. Jokohan pojat? Pelkästä tuon ajatuksen ilosta Aamos pujahdutti päänsä näkyviin. Siellä se tulija jo oli niemellä telttojen luona. Nyt vilahti taas valkoista. Siellä taisi olla useampiakin. Eivät ne poikia olleet, kun noin valkoisia olivat. Oli parasta pysyä piilossa.
Mutta vähän ajan perästä hän kuuli naurahduksen ja puhetta ja sitten rannalta sanat:
— Ei täällä ole kuin kanootti kumollaan. Kerrassaan kummallinen leiri!
Tytön nauru ja ääni! Kuin saukko Aamos pujahti esiin.
— Olen minä täällä, ja Aamos Kaino Kasperi kömpi kanootteineen maalle, teki kunniaa ja katsoi silmät suurina kahta vaaleapukuista tyttöä, jotka iloisesti nauraen ja käsiään taputellen ottivat hänet vastaan.
— Kuka sinä olet? kysyi toinen tytöistä. Koivulan Irjahan se taisi olla, muisteli Aamos; oli hän sen ennen nähnyt.
— Aamos Kaino Kasperi Lax. Minä olen nyt leirinvartija Halkiovuoren partioleirillä, vastasi Aamos, ja vedet valuivat pitkin hänen poskiaan, puseroaan ja housujaan.