RUNOYRITYS ISÄKSI TULTUA.
Voi sitä isän pikkuista poikaa!
Kuinka se muistista mureta voikaan!
Kohta jo kolmen kuukauden —
ja laulua lapsesta laatinut en?
Isällä, rukalla, paljon on työtä,
aamusta iltaan ja pitkin yötä,
siksi se isä ei joudakkaan
pikkuista poikaansa hoivaamaan!
Äitipä, kultapa, yksin lastaan
hoidella saapi ja ainoastaan:
äidillä, rukalla, myös on työ —
nousta ja valvoa joka yö!
Mutta kun äitikin uupuvi, rukka,
silloin se pikkuinen, kullan kukka,
isänkin sylihin kannetaan,
joutipa tuo tai ei — ota vaan.
Isäpä katsovi poijuttaan:
"Minäkö taattosi tosiaan?
Voi mikä ihme, voi mikä kumma!
Suutelin kerran ja â — tuommoinen summa!"
Isäpä lastansa tarkastaa:
Kas mikä arvoitus aina vaan,
kas miten kulmat sen kujeileepi,
kas miten väreet sen vaihteleepi!
Taatto se lastansa tarkastaa —
Poikapa vastahan tuijottaa!
Tutkivi taattoa vuorostansa:
"Mikähän tuokin lie laatuansa?"
Näin ne nyt kumpikin tuijottaa
isä ja poikanen toisiaan,
kunnes he vihdoin naureksimaan
ryhtyvät kumpikin toisillaan.
Kuinka se. lapsen puhe jo käy?
Taitaa lausua: ai—äi—äy:
"äitin" se kohta siis sanoa voi,
pian kai "isäkin" korvissa soi.
Mutta kun poijut se parkumaan
yltyvi ylön, niin korviaan
tukkia alkavi "pappakin", parka,
äidille kääryinensä jo karkaa.
Poika se poraa kuin riivattu vaan,
luulisi kurjaksi kerrassaan,
mutta kun maitonsa lämpymän saapi
oitis huudosta helpottaapi.
Sitten se imeä lotkuttaa,
posket pullolla maiskuttaa,
katsovi kirkkailla silmillään
isää, äitiä, ystäviään.
Koko se kotoa komentaa,
pitääpi omassa vallassaan,
harvoin äitiä kylähän päästää,
äidin hermoja osaa ei säästää.
Mutta se hauskinta katsottavaa,
koska se pikkuinen riisutaan,
pannaan pyttyhyn pyllylleen,
löylyä lämmintä niskalleen.
Kuinka hän silloin vakaaksi käy!
Huolestus silmissä sipristäy,
parkua päästä ei pienintäkään,
nauttivi, nauttivi ihmeissään…
Äitipä pojulle haastelee,
nimillä monilla maanittelee:
kutsuvi "linnuksi", "kullankuuksi",
"liinahännäksi", "linnunluuksi"…
Niinpä se elämä rientävi vaan,
päiviä kohta ei muistetakkaan,
poikanen kasvaa ja kaunistuu,
untuvat päässänsä vahvistuu.
Paljon on puuhaa ja paljon on vaivaa,
Elämä sydämen juuria kaivaa.
Paljon on työtä ja palkkio niukka,
jokaisen päivyen leipäkin tiukka.
Poikanen, poikanen, lapsemme oi,
sinuthan lempemme mailmaan loi,
Sinusta nouskohon lempemme näyte,
kotimme horjuvan, köyhän täyte.
(Kajaanissa 1906.)