EPILOOGI
JOOSEPPI KENKKUSEN SEIKKAILUT TAIVAASSA.
(Hänen kuolemanunensa kaatuneen petäjän alla.)
Joosepin ruumis jäi makaamaan kaatuneen petäjän alle, mutta hänen haamunsa, hänen kaksoisminänsä läksi vaellukselle ijankaikkisuutta kohden. Kas tuolla hän jo mennä harppailee tukka suorana pitkin Pahanpuron vartta, kiipeää Pahalle-kalliolle ja kimmahtaa pilven selkään — viime hetkessä Vekku koirakin loikkaa isäntänsä jälkeen ja jää hampaistaan roikkumaan pilven reunasta — pilvi kiitää huimaa vauhtia yli seurakunnan rajan ja nousee Pyhätunturin kohdalta kierukkaa kiertäen suoraan ylös Taivaaseen…
Pyhä Pietari Taivaan portilla pahanpäiväisesti hätkähtää tutkien
Jooseppia kiireestä kantapäähän:
— Hiisikö sinut tänne lennätti?
— Oisi vähän kahenkeskistä assieta sille Ihtelleen! naukuu Jooseppi kansan murteella.
Pyhä Pietari ihan punastui kiiltävää kaljuansa myöten: »onpa tuo äijä jotakuinkin fräkki». Hän rykäsi kaikuvasti:
— Kuka olet?
Mutta Jooseppi tokasi:
— Kyllä Hän minut tuntee. Päästähhän sisään, apostoli. On vähän kiire…
Pyhä Pietari raapasi niskaansa, katsahti syvämietiisesti Jooseppia silmiin, mutta ei sentään ärjäissyt, ujahti itse pienestä salaportista sisään — kultahakanen kilahti sisäpuolella — ja siihen jäi Jooseppi Taivaan portille koirineen, joka nuoli hänen käsiään.
Jooseppi katsoo: kylläpä on korkea Taivaan muuri ja portti puhdasta kultaa. Portin takaa kuuluu Pietarin ääni:
— Kyllä minä näen että se on rämsänrantalaisia. Ei mistään muualta tule niin ryysyisiä äijän käppyröitä.
Toinen ääni tuntui siihen vastaavan:
— Siis päästä hänet sisään. Onhan niillä vapaus. Jos hän on peräti ryysyinen, niin ota nämä valkeat vaatteet ja pue hänet niihin.
Pyhä Pietari tuli läähättäen portin läpi, valkoiset vaatteet kainalossa ja sanoi sankalasiensa yli katsahtaen:
— Lupasi audienssin, mutta pue ensin nämä vainajavaatteet päällesi.
Jooseppi kivahti:
— Enkä pue! Kun kerran olen kelvannut resitentiile näissä hyntteissäni, tottahan kelpaan tässäkin talossa.
Pyhä Pietari, kiivasluontoinen mies, sai yskänkohtauksen. Sitten hän huusi niin että Taivaan muurit vapisivat:
— Mene Hel…!
Mutta samassa silmänräpäyksessä, kun Jooseppi yritti lentää päistikkaa
Helvettiin — joka olikin vain ikäänkuin alakartano siinä Taivaan
kupeella, musta joki vain välissä, avautui Taivaan portti ja itsensä
Ukon hopeanhohtava pää näyttäytyi portissa:
— Paras Pietari, salli hänen tulla!
Samalla Taivaan Ukon pää vetäytyi takaisin.
Pyhä Pietari tarttui toisella kädellä nenäänsä, toisella Jooseppia käsipuolesta ja toimitti:
— No mene sitten, senkin skunkki!
Sitten hän ääneensä murisi enkelisotamiehille, jotka kivääri olalla käyskentelivät pitkin Taivaan muuria, että:
— Tämä tiettävästi on taas niitä korpirojun keittäjiä joko Vongan tai
Petkeleen kylästä. Niillä on aina olevinaan asiaa Taivaaseen.
Johon kirkassilmäinen enkelikersantti supattaen vastasi:
— Oiskohan tuolla nytkin…?
Jooseppi koirineen livahti sisään Taivaan portista — Pietari likinäköisyydessään ei havainnut koiraa — vaan jäi supattamaan enkelisotilaan kanssa.
Hetken päästä temmattiin portti taas auki ja Taivaan Unilukkari, kultainen hiilihanko kourassa, syöksyi läähättäen Pyhän Pietarin eteen alkaen soimata Pietaria:
— Koira rökäleen päästit Taivaaseen! Minä ajoin sitä hiilihanko kourassa, vaan se lippari pakeni häntä koipien välissä alttarille, jonne minulla ei ole lupa jalallani astua. Jos Ukko nyt äkkää koiran, niin minä saan matkapassit Taivaasta ja sinut alennetaan tampuurimajuriksi.
Pyhä Pietari siveli nauraen partaansa:
— Ole huoleti Olkkonen. Emme ole ensi kertaa Petkeleen koiria kyydissä.
Lemmon laillako se livahti sen hampparin hännässä!
Sitten hän syvästi huokaisten, sytyttäen pyhänsavun tuoksuisen, todellisella kultarenkaalla kierretyn sikaarinsa ja puhaltaen valtavan tuprun vasten Unilukkarin kasvoja, lisäsi:
— Heillä on aina pystykorvat kintereillään noilla Rämsänrannan isännillä. Se kai johtuu siitä että koiria siellä alhaalla suvaitaan kirkossakin, kuten olen kaikilta pappivainajilta ihmeekseni kuullut.
— No sehän juuri olikin minun virkani, virkkoi pitkänenäinen Unilukkari
Olkkonen, — estää koiralaumaa pääsemästä ulos kirkosta saarnan aikana.
Pyhä Pietari puhalsi toisen valtavan savun ja killistäen oppineesti yli kultasankalasiensa, tuumasi:
— Aivan oikein: sinähän näenmä oletkin se entinen Rämsänrannan kirkkoväärti. Sinähän se kerran kapahutit kolehtin varrella Pärsämön Samppaa niin kovasti päähän että sait maksaa tynnyrin rukiita sovinnoiksi ja vielä kannullisen pomeranssia päälle.
— Juu, juu, jupisi Taivaan Unilukkari. — Mutta ota huomioon että hän nukkui ja kuorsasi niin riivatun sikeästi pakanakolehdin aikana että minun, virkani puolesta täytyi kopahuttaa ukkoa kalloon tavallista navakammin.
———
Mutta silläaikaa kun nämä puolittain taivaalliset, puolittain maalliset keskustelemukset tapahtuivat Taivaan portilla, kulki Jooseppi itsensä Ukon perässä läpi koko Taivaan palatsin. Mitä kaikkia ihmeitä hän siellä näkikään, tuskin järki saattoi käsittää. Kuinka kiiltävä permanto siellä oli — aivankuin luistinjää, Jooseppi yritti monta kertaa kellahtaa peräsilleen, mutta silloin aina pikku tyttö, enkelisiivet selässä ehätti ottamaan häntä kädestä niin ettei hän langennut. Kolmannella kertaa Jooseppi jo uteliaana kysyi siltä kauniilta enkelitytöitä että:
— Kennenkä sinn' out lapsia?
Johon tyttö, silmät säteillen vastasi:
— Ryysyrannan Joosepin, Petkel-kylästä, Rämsänrannan seurakunnasta,
Suomen Tasavallasta — niin on merkitty taivaalliseen lastenrekisteriin.
Jooseppi siinä määrin hämmästyi ettei saanut sanaa suustaan. Mutta enkelityttö liversi sukkelasti lisää:
— Ajatelkaas Setä, minä olin niin kovasti pikkunen silloin kun minut lähetettiin taivaalliseen lastenkotiin etten muista, minkänäköinen oma isänikään on… Eihän Setä enää huoli langeta? lipsautti tyttö ja niiasi.
Jooseppi taputti tyttöä päähän ja yritti sanoa että hän tässä juuri taitaakin olla tytön pappa, mutta Ukko iski hänelle silmää: »ei huoli ilmaista!» Jooseppi ymmärsi että siinä se nyt sitten on se heidän vajanainen lapsensa. Luojan kiitos, eipäs tytössä enää näkynyt minkäänlaista vikaa! Missähän mahtoivat olla ne kolme aikaisempaa lapsivainajaa?…
Hän loi tyttöön salamyhkäisen, säteilevän katseen ja seurasi Pyhää
Ukkoa kävellen varovaisesti eteenpäin kertaakaan lankeamatta
peilisileällä lattialla. Tyttö näkyi lentävän kuin valkoinen kyyhkynen
Alttaria kohti. Sitten se kuulesti hyvittelevän sinne lymynnyttä koiraa:
— Ai, ai kuinka nätti sessu! Annatko tassuakin? Seh-seh-seh! Mikä on nimesi?
Ihmeekseen kuuli Jooseppi koiransa vastaavan ihmiskielellä:
— Vekku minä olen. Ryys…
Enempää ei Jooseppi kerennyt kuulla, sillä samalla kajahti hänen päänsä päältä korkealta lehteriltä huikea virrenveisuu: Koo-koo mualim ii-loit mahdaa…
Jooseppi väänsi niskansa melkein nurin nähdäkseen lukkarin, joka seisoi numerotaulun takana kita avoinna. Missä ihmeessä hän tuon pitkän, luisevan miehen oli nähnyt poikasena?
— Se on Saastamoinen! ilmoitti Pyhä Ukko.
Jooseppi alkoi marssia virren tahtiin retkutellen polviaan. Onneksi ei Taivaassa ollut tungosta ja missä ikinä vain Pyhä Ukko kulki, siellä aukeni tie kuin kinos lumiauran alla. Jo loppui virsi ja Jooseppi nosti päätään, nähdäkseen, kuka pappi nousi saarnaspönttöön. Pyhä Ukko sanoi:
— Niljus vainaa saarnaa aamusaarnan.
— Vai hän se on, virkkoi Jooseppi. — Niljus vainaahan se opetti meille rämsänrantalaisille kahvinjuonninkin!
Pyhä Ukko myhähti valkeaan partaansa:
— Parempi olisi ollut, jos ei olisi opettanut sitä konstia.
— Lieneeköhän tuo Näälmannikin täällä Taivaassa? tiedusti Jooseppi.
— Kyllä hän täällä oli alussa, vastasi Pyhä Ukko, — mutta hän toimii nykyään maallikkosaarnaajana Helvetin puolella.
— Joo, sanoi Jooseppi. — Lie heitä täällä muitai meijän pitäjän sielunpaimenia?
— Aina joku, vastasi Pyhä Ukko. — On Toloperia, on Nyymannia, on
Kalviinia, niinkuin te siellä sanotte.
— Vai on Toloperikin täällä, keskeytti Jooseppi iloisesti. — Pitäisippä rehvata Toloperia ja tuua terveisiä poijalta, se kun se Poika Tolop…
— Kyllä, kyllä, katkaisi Pyhä Ukko Joosepin puheensorinan. — Kyllä minä ne asiat tiedän, elä huoli kysellä niin paljon joutavia.
Mutta mitäs Jooseppi, eihän Kenkku malttanut olla utelematta. Eikä itse
Ukkokaan, Taivaan mainio Pyhä Ukko, vähin vastailematta.
Ajaa rapsuttaa niinkuin pitkin syksyistä jäätä vastaan suuri heinähäkki — heinät kuin kultapölyä kuhisevat — hieman tollon näköinen, turpea talonpoika hopittaa lyyhäävää vanhaa ruunaa häkin sevillä istuen, mutta miehen takana, heinähäkin huipulla, töröttää mustiinpuettu, valkeahuivinen, kasvoiltaan punakka, silmistään älykkään ja äkäisenkin näköinen vanha diakonissa, laupeuden sisar. Niin ei malta Kenkkunen olla sitäkin vastaantulijaa tutkimatta ja huudahtaa:
— Törmälän Manne ja Wettersteini!
Pyhä Ukko selittämään:
— Jaa! Sisar Charlotte vie heiniä Betaniaan. Hänen aikansa ei kulu
muuten mitenkään täällä ylhäällä, kun politikoiminenkin on kielletty.
Meidän oli pakko muuttaa Vanhainkoti sieltä Rämsänrannalta tänne
Taivaaseen. Ja sisar Charlotte tahtoi nimittää kodin myös täällä
Betaniaksi.
— Ketähän kaikkia hänessä mahtanee olla siinä Taivaan Spedaniassa? kysäsee Jooseppi hienosti, sillä »Spedanian» mies aina on osannut sanoa.
Taivaan ukko luettelee:
— Rytys-Kreetaa, Vanhaa-Leenaa, Issin Karoliinaa, Onnelan Johannaa,
Rusas-mummoa, Väisäs-Jussia, Asunnon ukkoa ja akkaa, Ruukin Pellikkaa,
Pöppö-Mattia — vähänkös heitä piisaa…
— Välttää! sanoi Jooseppi,
— Mikäs kumman tuulimylly se tuolla korkealla töyräällä viuhottaa ja miehen huiskale posket pullolla puhaltaa?
Pyhä Ukko naurahti:
— Hullu-Sante henkimyllyänsä ruuvaa…
Se Taivaan avara esikartano ja peililattia taisi sitten loppua siihen, sillä nyt huomasi Jooseppi nousevansa ylös lumivalkoisia marmoriportaita. Tulivat Ukon kanssa korridooriin, sellaiseen pitkään käytävään, jossa vilisee huoneita niinkuin suuressa hotellissa kahtapuolta ja numerot ovien päällä. Moniaitten huoneitten ovet ovat sepposeljällään. Kylläpä Jooseppi hämmästyy, kun niiden avonaisten ovien läpi taas on tuntevinaan entisiä kotipitäjäläisiään. Tuossa esimerkiksi Mylly-Topias ja Näätänikkari vainaja hikipäissään työjelevät yhdessä verstaassa: Topias höylää niin että kullan kiehkuraiset lastut lentelevät ja Näätänikkari leikkaa lasiruutuja suurella timanttipuukolla. Toisessa numerossa pari vanhaa pitkätukkaista ukkoa käsikädessä kyökkäsee vastakkain, ja haikeasti laulaa. Jooseppi kysäsee:
— Mitä peliä se tuo on?
— Pyhiä karhuvirsiä aikansa kuluksi kuuluvat vetelevän Koistilan ukko ja Elias Lönnrot, vastaa Taivaan Ukko. Mutta elähän ilkiä kysellä… Vaan eihän se Kenkkunen, eihän se malta pitää suutansa kiinni, kun aina uutta keksii.
— Katohhan vanhaa akkaa, kun niin tolkusti kangasta kutoo! pääsee Joosepin suusta erään kynnyksen kohdalla. Tosiaankin siellä suoraselkäiseen, harmaaseen röijyyn puettu hopeahapsinen eukko helskyttää kangaspuita, sukkula suhahtelee edestakaisin, ja eukon suu tekee samat liikkeet. Sankalasit otsalla tärisee, kun pirta paukkuu.
— Vanhan Pappilan Vanha Mari! huudahtaa Jooseppi.
— Juu! myhähtää Ukko. — Mari on Taivaan taitavin kankuri.
Joosepin teki mieli kysäistä että mitenkä Taivas jaksaa pitää Maria kahvissa, vaan kun muisti että Ukko ei oikein tykännyt siitä että Niljus vainaa oli opettanut rämsänrantalaisille kahvinjuonnin taidon, niin jätti kysymättä. Vaan saipa pian uutta utelemista. Moniaassa huoneessa pikkuinen äijän kämpyrä, tasaleikkotukka, harmaatakki, vaskiset sankalasit nenännipukalla, kimeällä äänellä opettaa aakkosia pienille pyhäkoululapsille.
— Sano Gii! sano Gii! kuuluu huoneesta, jossa on kullankarvaiset pulpetit.
— Eikös tuokin vain ole Rämsänrannan vanhoja rohveetoja? kysyy Jooseppi.
Pyhä Ukko esittelee suosiollisesti:
— On kyllä. Vanha koulumestari Lassila Näljängältä.
Ja selittää tarkemmin:
— Oikeastaan otimme ukko Lassilan tänne vain karhunkesyttäjäksi — hän kun siellä erämaan poluilla oli mainio karhun häpäisijä ja jumalansanalla pieksäjä, mutta kun samoihin aikoihin ilmestyi vielä taitavampi mörköjen ripittäjä, niin annoimme Lassilan jatkaa rakasta koulumestaritointaan.
— Kukahan tuo Lassilaa taitavampi mörönmanaaja mahtaa olla? kysyy
Jooseppi.
— Ka se Julma-Tuomas tietysti, vastaa Pyhä Ukko.
Jooseppi innostuu ja kimahtaa:
— Jos lie Runtukka-Eemikin täällä ketunpyyntitaksvärkissä?
Mutta Pyhä Ukko jyrähtää:
— Emme tunne sen nimistä miestä. Emme tarvitse kettuja enemmän kuin ketunpyytäjiäkään Taivaassa. Mainitsemasi henkilö luultavasti harjoittaa kavalaa ammattiaan tuolla Helvetin puolella…
Jooseppi hätkähti. Vai ei ollut Runtukka-Eemi täällä! Mitenkähän hänen itsensä käy, jahka tilikirjaan kurkistetaan? Häntä alkoi vapisuttaa… Yläkerrasta kantautui korviin urkujen juhlallinen soitto…
* * * * *
Taivaan Pyhä Ukko johdatti Ryysyrannan Joosepin pitkän käytävän äärimäiseen päähän. Oven päällä kiilui kirjoitus:
Rämsänrannan ryysyköyhälistön tutkintokanslia.
Taivaan Ukko kopahutti rystysillään oveen, joka silmänräpäyksessä aukesi sisästäpäin. Itse astui Hän edellä sisään, Jooseppi perässä. Ovi lupsahti kiinni. Taivaan Ukko hävisi pienestä ovesta sivukammioon — käsiään pesemään, niinkuin kuulosti — ja Jooseppi jäi lakki kainalossa seisomaan ovensuuhun. Kansliassa oli kolme siipiselkäistä enkeliä, jotka hymyhuulin tuijottivat Jooseppiin.
Pyhä Ukko tuli pian takaisin sivukammiosta tuoksuen hyvänhajuiselta saippualta — niinkuin Jooseppi sen päätteli — mutta milloinkaan ei hän ollut sieraimissaan tuntenut siinämäärin ihanaa tuoksua. Ei yksikään laji Maakunnan saippuoista siellä alhaalla tuoksahtanut niin hurmaavalle — tämä tuoksu lemahti koko kansliaan ja ensikerran olemassaolossaan tunsi Jooseppi kuin hän itsekkin tuoksahtaisi hyvälle hajulle.
Pyhä Ukko, hopeaparta, istahti korkean, kaltevan pulpetin taakse — missä olikaan Jooseppi pojannaskalina nähnyt moisen korkean pulpetin? jaa, Ruukissa, Ruukissa, — vörvalttarin kansliassa tehtaan käynnin aikoihin…
— Paina puuta! kehoitti Ukko, pistäen kullalta välähtävän hanhenkynän korvalehtensä taakse.
Jooseppia kovin kainostutti, kun enkelit niin hymyillen häneen katsoivat. Mitähän ne oikein katsoivat? Hänen vaatteitaanko?
— No, rykäsi Taivaan Pyhä Ukko, — miten ovat asiasi? Nimesi Minä jo tiedänkin.
Jooseppikin rykäsi ja pyöritteli reuhkaa käsissään.
— Ka, alotti Jooseppi, — petäjä kaatui päälle.
— Se kyllä luetaan sinulle suureksi ansioksi täällä Taivaassa, selitti
Ukko. Enkeleiltä Hän kysyi:
— Joko te merkitsitte tämän Jooseppi Kenkkusen tapaturman ansiopuolelle?
Enkelit kumarsivat myöntämisen merkiksi. Sitten yksi löi kantapäänsä yhteen ja kysyi:
— Teidän Taivaallinen Korkeutenne! Sallikaa kysyä, kuinka moneksi grammaksi kultaa merkitsemme tiliin sen että tämä mies uskaltaa tulla Taivaaseen omissa vaatteissaan?
— Djah, pani Pyhä Ukko,— kyllä se on siksi harvinainen tapaus Taivaan historiassa että meidän täytyy merkitä kokonainen 100 kiloa krediittipuolelle.
Enkelit kumarsivat ja merkitsivät tileihin.
Pyhä Ukko jatkoi:
— No entäs sitten, Jooseppi Kenkkunen, jos petäjä kaatuikin päällesi?
Jooseppi naukui:
— Että kuka akan ja sikiöt nyt elättää?
Taivaan Ukko rypisti hopeanhohtavia kulmakarvojaan:
— Me emme täällä Taivaassa puhu sikiöistä, vaan lapsista. Eikä ole kaunista että te kaikki ränsänrantalaiset sanotte vaimojanne akoiksi.
Jooseppi paransi:
— Ka niin vain että kuka se Kaisa-Reetan ja ne kakarat elättää, kun minulle näin kävi?
— Kakarat! murisi Ukko, uhaten sormellaan Jooseppia. — Heitä pois rumat sanat.
Joosepin täytyi sanoa kolmannen kerran:
— Että kun minulle nyt kävi näin huonosti, niin mikä keino siihen keksitään Herra Taivahan Taatto, jotta rakas vaimoni ja rakkaat lapseni pysyisivät hengissä siellä ajan laksossa?
— No nyt sanoit kauniisti niinkuin miehen puhua pitää, kiitteli Pyhä Ukko. — Mutta mitä asiaasi tulee, niin oletkos todella ainoa, joka et tiedä, ettemme me täällä Taivaassa mahda mitään sille, jos sinun perheesi kuolee nälkään.
— Mutta sehän on kamala totuus! huudahti Jooseppi.
— Aivan niin, hyvä ystävä, julisti Pyhä Ukko. — Mutta ota huomioon että Taivas on juuri sitä varten olemassa että ainoastaan täällä saavat lievityksen kaikki ne, jotka siellä maan päällä kärsivät.
— Hallelujaa! säestivät enkelit ristien silmänsä.
— Meillä, jatkoi Pyhä Ukko, on vain oikeus korjata luoksemme, kenet me tahdomme. Ja joka tänne pääsee, hän ei totisesti kuole nälkään.
Jooseppi jäi miettimään pyöritellen lakkiaan. Sanan virkkoi:
— Mutta eikö sitten olisikin parempi, jos nostaisitte koko höskän minun perässäni tänne Taivaaseen?
— Koko Ryysyrannanko russakoineen! jyrähti Taivaan Pyhä Ukko silmät suurina. — Johan sinä nyt, Jooseppi rukka, höpiset mahdottomia. Kyllä täällä tiedetään, kuka kulloinkin on kutsuttava.
Enkelit hymyilivät.
Yhtäkkiä enkelit höristivät korviaan. Oven takaa kuului vikinää ja raapimista. Yksi enkeleistä meni katsomaan ja raotti ovea: pystykorva, pörhöinen koira livahti sisään.
Pyhän Ukon hahmo muuttui:
— Gehennan komeroistako tuo koira pääsi?
— Se on minun koirani, esitteli Jooseppi. — Vekku tämä on — samasta maanpäällisestä helvetistä se tulee kuin minäkin. Se on uskollinen isännälleen, laukun ja sukset vahtii läpi yön ja kinttuun tarraa, kuka koskee. Ja hyvin näpeä se on haukkumaan oravia, kehui Jooseppi. — Näpeä.
Enkelit pyrskähtivät nauramaan.
Taivaan Pyhä Ukko raapasi neuvottomana hopeanhohtavaa päätään.
— No jaa, Hän sanoi, — ainoastaan Ryysyrannan Joosepille olkoon sallittu pitää koiransa Taivaassa, mutta meidän kultaisia oraviamme taatelipalmujen latvoissa sen ei tarvitse haukkua.
Vielä Ukko lisäsi, partaansa mutisten:
— Pyhä Pietari alkaa käydä huolimattomaksi. Kuinka hän saattoi laskea koiran portista? Ja kuinka unilukkari Olkkonen päästi sen laukkomaan pitkin Esikartanoitamme?
Enkelit katselivat yhä suuremmalla mielenliikutuksella Jooseppiin, jonka känsäisiä käsiä Vekku häntäänsä heiluttaen nuoleskeli. Mutta Taivaan Pyhä Ukko jatkoi:
— Asiaan! Emme oikeastaan ole puhuneet vielä pääartikkelistakaan.
Kuinka paljon sinulla oikein on syntejä, Jooseppi Kenkkunen?
Jooseppi säikähti ja oli vaiti kuin ahven murrossa.
— Luettele! käski Ukko.
— Kukapa heijät kaikki muistaa…, mutisi vihdoin Jooseppi.
Pyhä Ukko otti puhevuoron:
— Sinulla taitaa olla se harhakäsitys että jos kaikki syntisi luettelet ja niiden joukossa on paljon painavia, et muka saa jäädä tänne Taivaaseen?
— Ka sellainenhan minulla on käsityskanta, myönsi Jooseppi arasti nostaen silmänsä.
— Asianlaita ei ole niin, selitti Taivaan Ukko vakavasti. — Ylimalkaan se kyllä niin on, mutta teidän rämsänrantalaisten suhteen on täytynyt tehdä poikkeus. Tosiköyhät ja avuttomat ja henkisesti vaivaiset teistä päästetään aina Taivaaseen, vaikka syntisiäkin olette ettekä syntejänne liioin kadu ettekä tunnusta, mutta syntien laadusta riippuu, missä asemassa täällä Taivaan iloissa lopuksi olla saatte.
Joosepin pienet siansilmät leimahtivat riemukkaasti:
— Onko minulla siis pysyväinen sija täällä Taivaassa?
— Totta kai! nyökkäsi Pyhä Ukko nauttien Joosepin naivisuudesta.
Kenkkunen hädintuskin pysyi housuissaan, kun vastauksen kuuli. Yhtä hän vain ihmetteli: miksi ei Runtukka-Eemiä, mainiota ketunpyytäjää oltu huolittu Taivaaseen? Vai olikohan Eemi itse huipannut suoraan Helvettiin, jos siellä nähtävästi oli hyvät pyyntipaikat?
Enkelit nykäsivät Jooseppia takin liepeestä ja kuiskasivat: »Tunnusta pian syntisi, muuten Ukko tekee tottelemattomuudestasi uuden synnin!»
Jooseppi alkoi rykiä:
— Tuota niin, jotta niistä synneistä…
— Luettele! jymähti Pyhän Ukon ääni.
Mutta Jooseppi yhä vitkasteli, hieroi lakkiaan, raappi jalallaan ja yritti tirskahuttaa syljenkin kullankarvaiselle matolle.
»Elä Jumalan nimessä sylje!» kuiskasivat kaikki kolme enkeliä yhtaikaa
Joosepin korvaan.
Taivaan Pyhä Ukko veti kultakellon liivintaskustaan.
— Minä olen nyt tässä kärsivällisesti odottanut kymmenen minuuttia, hän sanoi, — mutta sinä et puhu suutasi puhtaaksi.
»Sakottavatkohan nuo korpirojun keitosta?» ajattelee Kenkkunen itsekseen. »Ja kuka tietää ettei niillä täällä Taivaassakin ole linnaa ja panevat tiilenpäitä lukemaan?»
»Puhu!» kuiskasivat enkelit huolestuksissaan.
Mutta Jooseppi vain hunteerasi, hunteerasi — tahtoi olla kaukaa-viisas — eikä saanut sanaa suustaan.
Taivaan Pyhän Ukon kärsivällisyys loppui:
— Tuokaa syntirekisteri! komensi Hän ja loi nuhtelevan katseen asianomaiseen.
— Käskystä, Teidän Taivaallinen Majesteettinne! vastasivat kaikki kolme enkeliä kuorossa, kantapäänsä yhteen paukauttaen niin että kultaiset kannukset kilisivät — kuinka kauniisti ne kilisivätkään, ihmetteli Jooseppi — aivankuin harpun sävelet….
Pyhä Ukko huokasi syvään — oh mikä huokaus — niinkuin tuulen humaus syksyisessä korvessa. Ja samassa silmänräpäyksessä kun enkelit katosivat viereiseen konttorihuoneeseen, pistäytyi Ukkokin, taas omaan yksityiskammioonsa. Jooseppi jäi yksikseen kansliaan. Koiransa asettui pulpetin alle makaamaan.
Joosepin sydän sykki kiihkeästi. »Minkähän ne nyt tekevät?»
Joku kolkutti oveen, joka johti käytävästä. Vekku nosti nokkaansa ja alkoi murista. Jooseppi meni avaamaan. Hänen hämmästyksensä ei ollut vähäinen, kun äijän pötkyssä tunsi edesmenneen vonkalaisen jätkämiehen Pahan Joopin, Joopi Heikkisen.
Kumpikin näytti ällistyvän sitä että tapasi toisensa Taivaassa. Kovin halpana oli näet toinen toistaan maan päällä pitänyt.
— Helevetistäkö se sinä —? ärjäsi Joopi, jolla oli karhunsilmät, ja näytti hampaitaan.
— Ole tuossa nyt, murisi Jooseppi kilpaa koiransa kanssa. — Taivaan jätkänäkö sitä sinäkin muka myllerrät?
Mutta Joopi, Pahaksi Joopiksi mainittu väkevä ja löylynlyömä työmies, ei kuullut Joosepin arvosteluita, sillä mies paran oli isänsä pienenä pieksänyt siksi pahoin ettei kuulo Taivaassakaan parantunut.
Joopi pöllisteli karhunsilmillään ympärilleen ja kysyi:
— Onkohan tuo Ihte kotona?
— Kotona, kotona on Ukko! kiijui Jooseppi karsaasti katsoen Joopiin, jolla oli ehyt silkkinen pusero — lyysi — ja mikä kaikista kadehdittavinta — kultaiset työkintaat.
Joopi kuultuaan että Taivaan Isäntä oli kotona, tuppasi suoraan Isännän kamariin: Jooseppi kuuli hänen läähättäen ja isolla äänellä pauhaavan Ukolle että:
— Anna Sinä makasiinista se iso-vänkäri — ei kohoa muuten pintaan se kivenmöhkäle. Voi ryöttä kun se on raskas ja särmikäs — temanttiako lienöö — ihan oli päälle tulla, kun kintaskopelolla koetin…
Johon Ukko tuntui huutavan vastaukseksi korvaan:
— Ota, rakas Joopi, itse makasiinista, tässä on avain — minä en mitenkään nyt pääse — sattui juuri Ryysyrannan Jooseppi tilinottoon.
— Niinhän tuo näkyi olevan, kerjäläinen — laiska raato! jupisi Joopi vähääkään pelkäämättä Ukkoa. — Koiran rökäleenkin, hylyky, oli matkaansa völjännyt — no ei nuo ennen koirat koipiansa nostelleet tämän talon nurkkajuurilla. Tapata se koira rutkale siltä Joosepilta!
— Minä lupasin hänen pitää koiransa, vastasi Taivaan Isäntä, — kun vain ei meidän kultaoraviamme haukuta.
— Vae lupasit! ärisi Joopi leveästi. — Välttää!
Ja Joopi Heikkinen kulki läpi kanslian nurkan ärmäkkänä syrinkarin katsahtaen Kenkkuseen. Taivaan Isäntä huusi vielä oven raosta taivaallisen jätkänsä perään että:
— Joopi hoi! Jos et yksiksesi jaksa sitä suurta kiveä vääntää, niin ota
Iso-Heikki avuksesi! Se Toppi-Heikki…
— Hääh? Top! Kyllä minä yksinni pärjään! karjui Joopi vastaan ulkoa, — kunhan vänkärin kopriini saan.
»Vai on Toppi-Heikkikin Taivaassa», ajattelee Jooseppi itseksensä.
»Onpa, onpa saki — mokraateja!»
* * * * *
Kanslian sivuovi vasemmalta aukesi ja kolme enkeliä astui sisään läähättäen kantaen mahdottoman paksua kirjaa, joka oli niin suuri ja raskas ettei sitä voitu pistää pulpetille, vaan täytyi laskea keskelle lattiaa. Jooseppi tuijotti hämmästyneenä kirjaan, jonka painon hän vanhana säkin kantajana arvioi noin 70:ksi kiloksi. Kirjan kanteen oli kullatuin korkokirjaimin painettuna:
Taivaallinen Rämsänrannan Ryysyköyhälistön
Syntirekisteri.
»Taivasten talikynttilät!» huudahti Jooseppi hengessään: »Noinko vahvasti meikäläisillä löytyy räähkiä?»
Samassa enkelit jo kilahuttivat kullanhelskyviä kannuksiaan paukauttaen kantapäänsä yhteen, sillä Pyhä Ukko astui jymisten kammiostaan kansliaan, puettuna lumivalkeaan kauhtanaan, melkein samanlaiseen kuin mitä Jooseppi muisti nähneensä aluelääkärillä ja apteekarilla vastaanotoissa kotipitäjänsä kirkonkylässä. Käsissään Pyhällä Ukolla oli hienoista kultalangoista kudotut sormikkaat.
Vilun väreet kävivät pitkin Joosepin selkärankaa. Toimitus alkoi.
— Avatkaa! käski Pyhä Ukko. Kaikki kolme enkeliä riensivät irroittamaan remmejä kolmesta kultaisesta soljesta, askarrellen yksi kutakin solkea kohti. Kaksi enkeleistä ponnisti kaikin voimin ennenkuin kansi kääntyi saranoillaan naristen — se narina oli niin oudon juhlallinen että kylmä hiki kohosi Joosepin otsalle.
Ensimäisellä lehdellä välähti esiin Rämsänrannan seurakunnan kartta — Jooseppi näki tutut järvet ja joet ja jokainen ihmisasunto oli merkitty numerolla. Toisten päällä oli punaiset numerot, toisten päällä siniset. Vilkaistessaan Petkeljokeen, oli Jooseppi kuulevinaan sen koskien kohinan.
— Ole hyvä ja näytä, missä sinun mökkisi sijaitsee? käski Pyhä Ukko.
Jooseppi hätääntyi ja töykkäsi sormellaan karttaa. Pyhä Ukko kumartui katsomaan:
— Miekkoiseni, Hän sanoi lempeästi, — tuohan on Vellivaara. Et kai sinä siellä elänyt? Ja Hänen Taivaallinen Majesteettinsa näytti itse hansikoidun kätensä pitkällä etusormella:
— Kas tuossa on Ryysyranta. Rekisterissä numero 179, — sininen. Lyökää auki, pojat!
Enkelit alkoivat lehti lehdeltä selata — sepäs läiskettä kuin aaltojen loiskina syksyisellä rannalla. Tuulahteli Joosepin tukkaan, Pyhän Ukon partakin liehahteli. Jokainen lehti oli kuin muokattu lehmäntalja. Nopeasti selasivat enkelit läpi ja yhtäkkiä selaaminen seisattui.
— Tässä, Teidän Majesteettinne, ilmoittivat he.
— Lukekaa! käski Ukko istuutuen itse korkean pulpettinsa taakse verhotuin silmin tuijottaen kultaiseen muistiinpanovihkoonsa. Hänen Pyhyytensä silmäripset näyttivät hienon hienoilta teräskiiluisilta sukkapuikoilta.
Enkeleistä ensimäinen ryhtyi metallin-kirkkaalla äänellä lukemaan:
— Petkelkylä — Ryysyranta — Jooseppi Kenkkunen, korkonimeltään »Kenkku» tai »Ryysy-Jooseppi». Syntynyt 1874 maapallon aikataulun mukaan. Hänen lapsuutensa synnit 3-vuotiaasta 15-vuotiaaseen saakka ovat seuraavat:
Debet — Synninpaino kilogrammoissa:
Juonitellut äidilleen ….. 1 kg 200 g
Näpistänyt sokuripaloja ….. 900 g
Ryöstänyt petäjäleivän, puolikkaan sisaruksiltaan ….. 500 g
Tottelemattomuuksia isää kohtaan ….. 5 kg
Valehdellut ….. 7 kg 700 g
Huutanut varhain avukseen Perkelettä ….. 10 kg
Repinyt tahallaan ryysynsä ….. 3 kg
Tapellut ….. 650 g
Tappanut huvikseen lintuja ynnä muita luontokappaleita ….. 8 kg
Haukkunut vanhaa mummoa ….. 75 g
Poltellut salaa nurkan takana … 45 g
Rymynnyt juhannuksena kirkon lehteriportaissa …..950 g
Viheltänyt kinkerillä papin kuullen ….. 300 g
Paiskannut Bibliansa tunkiolle ….. 13 kg
Laiskotellut potunnostossa ….. 2 kg 580 g
Tavattu ilkeistä ajatuksista ….. 17 kg
Pienempiä vilpillisyyksiä yhteensä ….. 15 kg 100 g
Sekalaisia rötöksiä ….. 14 kg
Summa summarum 100 kg
Kummissaan kuuntelee Jooseppi enkelin lukemista. Noinko tarkkaan Taivaassa on seurattu hänen pienimpiäkin kepposiaan? Lapsuudensyntejä jo täysi 100 kiloa, kuinka painavia mahtaakaan olla merkittyinä myöhemmältä iältä?
— Lukekaa edelleen! käski Pyhä Ukko.
Toinen enkeleistä astui nyt jättiläiskirjan ääreen. Hänen äänensä helisi kuin Daavidin kannel, koska hän luki:
— Jooseppi Kenkkusen nuoruuden synnit 25-vuotiaaseen saakka ovat seuraavat:
Jatkuvia osittain samoja kuin edellä ….. 150 kg
Sylkenyt kirkonlattialle ….. 7 kg
Vetänyt kissanhäntää rippikoulussa ….. 5 kg
Ensikertaisesta viinan maistelemisesta ….. 11 kg
Repinyt autuuden oppinsa ….. 20 kg
Toiskertaisesta humaltumisesta ….. 21 kg
Pelannut korttia ….. 16 kg 600 g
Kolmaskertaisesta päihtymyksestä ….. 31 kg
Petkuttanut pelissä Pöllivaaran poikaa ….. 13 kg 400 g
Karanut kotoa toisen pojan porolla ….. 15 kg
Sotkuja savotassa ….. 10 kg
Ryypänyt uhmapäissään ylenmäärin Pyhää Ehtoollista ….. 70 kg
Kähveltänyt piipun ja lyysin kämpällä ….. 49 kg 500 g
Ollut auttamatta hukkuvaa ….. 50 kg
Riettaita mielitekoja ja tyttöin ahdisteluita ….. 100 kg
Nukkunut tyttöin kanssa heinäladossa ja kirkkonarikassa
ilman rakkautta ….. 200 kg
Sekalaisia törkeitä nuoruuden rikoksia ….. 230 kg 500 g
Summa summarum 1,000 kg
— Voi Herra Jumala! huudahtaa Jooseppi raappien niskaansa. — Miksi minulle näin mahottomasti on äyrejä pantu? Enhän minä…
— Silentium!
Taivaan Pyhä Ukko katsahtaa Kenkkuseen juhlallisen nuhtelevasti ja käskee kolmatta enkeliä:
— Lisää!
Se kolmas enkeli lukee matalalla papillisella äänellä, joka kumajaa kuin urkujen kontrabasso:
Jooseppi Kenkkusen miehuuden aikuiset synnit kuolemaansa asti 100:n prosentin korotuksella kuuluvat Pyhän Ukon nimeen seuraavasti:
Edellisiä osittain uusittu ….. 600 kg
Soidinsyntejä ….. 50 kg
Salatuulastuksesta Petkeljoella ….. 50 kg
Kähveltänyt tupakoita ….. 50 kg
Hirventapon osuudesta ….. 100 kg
Paliskunnan poron ampumisesta, joskohta nälkäänsä syömisestä… 150 kg
Päästänyt suuren lohen uistin kidassa karkuun ….. 100 kg
Tehnyt itsensä syypääksi eläinrääkkäykseen köykäisillä lintusatimilla
… 250 kg
Löydetyn tavaran omistamisesta ….. 300 kg
Teeskennellyt pudottaneensa asianantajain rahoja ….. 400 kg
Luvannut morsiamelleen loistavammat kihlat kuin koskaan kykeni
antamaan…. 500 kg
Sylkemisestä sopimattomissa paikoissa ….. 500 kg
Rivoista lauluista ….. 100 kg
Niitellyt toisten niittyjä ….. 600 kg
Veneitten ominluvin ottamisesta ….. 700 kg
Sanansa syömisestä seurakunnassa ….. 800 kg
Vääristä lehmä- ja porokaupoista ….. 900 kg
Kaikista salaisimmista petkutuksista ….. 1,000 kg
Pyhän Joutsenen ampumisesta ….. 1,000 kg
Ikuisesta kiroilemisesta, noitumisesta, vannomisesta ja
valehtelemisesta…. 1,500 kg
— Elkää helekutissa niin paljoksi värteeratko! huutaa Jooseppi väliin, — voimasanat kuuluvat ihmisen kieleen! Eikö siellä näy pienempiä painoja?
Pyhä Ukko rypistää kulmiaan ja sanoo lukijaenkelille:
— Luettele hänelle pienempiäkin painoja, koska hän niitä haluaa.
Enkeli lukee kirjasta:
Tahallisesta haisemisesta julkisilla paikoilla ….. 50 kg
Aiheettomasta epäluulosta ….. 50 kg
Vahingon ilosta ….. 100 kg
Herrojen imartelusta edessäpäin ….. 150 kg
Herrojen herjaamisesta takanapäin (dito) ….. 150 kg
Käsikähmästä Karihtaniemen Amantan kanssa ….. 150 kg
(Painot alkoivat jälleen nousta Joosepin kauhuksi.)
Ihmisten haukkumisesta ja panettelusta …… 900 kg Siitä ettei naimisiin mentyäänkään hankkinut Kaisa-Reetalle paitaa ja kirkkohametta ….. 1,000 kg
(Jooseppi huitoi kämmeniään.)
Lastensa pukimien laiminlyönnistä ja hemmottelusta
tietämättömyydessä ja liassa (dito) ….. 1,000 kg
Perintölaiskuudesta ….. 2,000 kg
— Ohoh! pääsee Joosepilta.
Liiasta työnteosta erinäisissä tapauksissa ….. 1,000 kg
Vaimonsa itkettämisestä ja (enkeli ei lukenut tätä paikkaa)… 1,500 kg
Lattiansa korjaamattomuudesta, kehikon tulipesän laittamattomuudesta,
russakkain tappamattomuudesta, riihessä kylpemisestä ja yleensä
pirttinsä pahasta siivosta… 6,000 kg
— Voi raato, kuinka rapiasti rapsautitte! huutaa Jooseppi väliin. — Mokomaa pöksän röttelöä ei hyövää putsata eikä remontteerata! Minä panen vastalauseen…
Mutta enkeli tahtoi lukea edelleen:
— Politiikan hulluttelusta ja kommunistisista edesottamisista…
Jooseppi lysähti polvilleen ja kiljui keskeyttäen:
— Silimääni vannon, jotta annoin sille punaselle mykrälle takaisin sen tuhatmarkkasen! Ei saa panna äyriäkään!
Taivaan Pyhä Ukko ei sallinut häiritä toimitusta, vaan kohotti kultahansikkaista sormeaan:
— Koetahhan pitää suuelimesi kurissa, rakas Jooseppi! Ja enkelin puoleen kääntyen: — Immanuel, jatka supliikkia!
Ja enkeli jatkoi kerraten:
… kommunistisista edesottamisista, joista vainaja tosin on luopunut, vaikka ei vakaumuksesta, vaan raukkamaisesta pelkuruudesta… 3,300 kg
Jooseppi löi reiteensä ja ajatteli itsekseen: »Vähällä sittenkin pääsin!» Mutta enkeli luki edelleen:
Nuorimman poikansa ristittämisestä uhmaavilla nimillä, mikä osaksi
on tapahtunut tuhmanylpeydestä ….. 3,000 kg.
Jälleen keskeytti Jooseppi Kenkkunen:
— Ukko Herra, Ukko Herra, antakaapa kun minäkin sanon…
— No sano häntä! myönsi Taivaan Pyhä armollisesti, — mutta Minä huomautan että sinun on sopimatonta puhutella Minua täällä ukkoherraksi — sitä sanaa viljellään vain alhaalla rämsänrantalaisissa tukkisavotoissa.
Jooseppi kumarsi niin kauniisti kuin osasi, koettaen puhua hienosti:
— Anteeksi Majesteetti, hän sopersi, — minä pyytäisin vain huohmauttaa ettei se pikkupoijan kastattaminen tapahtunut uhmasta eikä pöljyyvestä, vaan silikasta kunnioituksesta esival…
— Riittää! katkaisi Ukko. — Katsoppa tuonne nurkkaan…
Jooseppi käänsi päänsä ja huomasi nyt vasta jättiläiskokoisen könniläiskellon seinämällä. Lasikaapissa riippui miljoonia hiushienoja ketjuja, jotka näyttäen suikertavan läpi lattian pitivät lakkaamatonta värinää. Pitkä, hieno viisari kellontaulussa kierteli herkeämättä pysähdellen numeroiden ja kirjoitusten kohdalle.
— Se on ryysyköyhälistön sielunbaromeeteri, selitti Pyhä Ukko. — Täällä ylhäällä tiedetään hiuskarvaa myöten ihmisten mieliteot, mitä ne rnilloinkin tarkoittavat.
Kyllähän Jooseppi sielunbaromeeterin näki, mutta sittenkin hän murisi sitä Taivaan sekaantumista hänen yksityisasioihinsa. Ja Vekku, Pyhän Ukon pulpetin alla, murisi myös säestäen uskollisesti isäntäänsä. Sattui vielä niin että Ukon kultatohveli vahingossa tallasi Vekun häntää, jolloin koira yhtäkkiä tokasi Hänen Taivaallisen Majesteettinsa jalkaan. Majesteetti parkasi kivusta, mutta enkelit tarttuivat nopeasti Vekkua niskasta ja heittivät ulos korridooriin. Jooseppi oli kalmankalpea pelosta — että mikä nyt perii? — mutta Pyhä Ukko ei virkkanut luotuista sanaa, puri vain huulensa yhteen:
— Jatka, Immanuel!
Nyt kajahti Joosepin korviin seikkaperäinen selostus kaikista hänen viimeaikaisista puuhistaan, joka selostus päättyi sanoihin:
Kieltolakirikoksistaan siis pyöreissä summissa laskien moraalisen
painon mukaan ….. 70,000 kg.
— En saamari-soi elämänpäivinäni niin äärettömiä kilomääriä ole keittänyt! ulvoi Jooseppi.
Hänen mielenliikutuksensa oli siksi väkevä että miekkonen pyörtyneenä vaipui lattialle. Saatettiinko Taivaassa mitata väärin?
— Antakaa hänelle virvokkeita! — Kun Jooseppi toipui enkelien tukemana, tunsi hän suussaan riikapalssamin maun — ei se ollut oikein riikapalssamiakaan, mutta äärettömän virvoittavaa se oli.
— Tarkistakaamme viimeinen summa, lausui Pyhä Ukko rauhallisesti. — Sanoppa itse, kuinka paljon jumalanviljaa olet tuhlannut tuohon aineeseen, jota te siellä nimitätte korpirojuksi?
— Ei niitä sentään seitsentäkymmentätuhatta kartu! penäsi Jooseppi. —
Piisaa seihtemän sataakin…
— Sinäpä sen sanoit, poikaseni, myhähti Taivaan Ukko kirkkain silmin katsoen hämmästyneeseen Jooseppiin. — Minä en omasta puolestani pidä viinanvalmistusta syntinä, kun siihen on oikeat edellytykset — nektaria täälläkin on juotu hamasta maailman alusta ja viina ilahduttaa ihmiset ja jumalat — mutta tokko sinulla, poika parka, on ollut oikeita edellytyksiä? Meillä lasketaan sata kiloa syntipainoa jok'ikistä jauhokiloa kohti, joka tuhlataan viinaksi leivän asemesta köyhän maan köyhimmällä perukalla, jossa kansa jyrsii petäjää. Sinä tunnustit keittäneesi seitsemän sataa kiloa. Syntipainosi on siis 100 kertaa 700 — toisin sanoen 70,000!
Jooseppi ei virkkanut mitään — hän oli masennettu.
Enkeli Immanuel luki:
— Summa summarum — asianomaisen Jooseppi Kenkkusen miehuuden aikaiset synnit tekevät yhteensä 100,000 kg ja koko hänen maallisen vaelluksensa syntitaakka siis, kuten edellä laskettu on, summarum summa 101,100, sanoo sata yksi tuhatta ja sata kilogrammaa.
Jooseppi pökertyi toistamiseen. Vekku kanslian oven takana raappi ja murisi…
* * * * *
Jooseppi Kenkkunen havahtui tajuntaan — taivaallisten urkujen humina jylisi hänen korvissaan ja lämpöinen lapsen käsi puristi hänen känsäistä kouraansa. Missä, missä hän oli? Hän avasi silmänsä — enkelityttö piteli häntä kädestä ja toisella kupeella istui Vekku nuollen toista kättä. Hänen edessään levisi kuin kirkko, urut jylisivät lehterillä, mutta alttarilla seisoi jättiläiskokoinen punnituskoje, jonka toinen vaakalauta oli äärettömän suuri ja väriltään musta, mutta toinen kuppi pieni, kupera ja kultainen. Vaakalaudat värisivät samalla tasolla ja sitä Jooseppi ihmetteli.
— Tämä on vaakakirkko, kuiskasi enkelityttö. — Elä hätäile — isä!
— Heittäkää hänen syntipainonsa vaakaan! kuuli Jooseppi Pyhän Ukon äänen korkeasta saarnastuolista. Jättiläiskokoinen vaakalauta täyttyi vuoren kokoisella möhkäleellä ja painui ryskyen alas alttarin lattiaan saakka.
— Ja nyt hänen ansionsa! käski Pyhä Ukko.
Se pieni vaakakuppi täyttyi puhtaalla, kimmeltävällä kullalla, mutta jättiläisvaakalauta ei ottanut noustakseen.
Pyhä Ukko katsoi muistivihkoonsa:
— Täällä on vielä merkittynä 1,100 kiloa kultaa. Lisätkää se! — Ja katso! Syntivuori kohosi — molemmat vaakakupit kieppuivat samalla tasolla.
Pyhän Ukon ääni kajahti:
— Hänen ansionsa korvaavat hänen syntinsä. Jooseppi Kenkkunen saa syntinsä anteeksi, koska on hän köyhänä syntynyt, köyhyydessä elänyt ja köyhyydessä kuollut.
— Hallelujaa! lauloi tuhatsiipinen enkelikuoro lehtereillä, ja urkujen humina soi Joosepin korvissa.
Jooseppi lankesi polvilleen ja pani kätensä ristiin. Riemukkaasta mielenliikutuksesta hän kolmannen kerran pyörtyi. Mutta Pyhän Ukon Pyhä Poika seisoi palavan pätsin edessä ja huusi lempeällä äänellä:
— Polttakaamme hänen syntinsä!
* * * * *
Sitten hänet vietiin taivaalliseen päivällispöytään, joka Joosepin silmissä näytti kilometrin pituiselta. Kultaisista pahkakupeista siinä aterioitiin kultaisilla kuireilla ja hopeaisilla haarukoilla. Ambroosia, ambroosia — nääntyneen voimat palasivat nopeasti…
* * * * *
Joosepilla oli siis taattu sijansa Taivaassa, mutta vielä ei juttu ollut lopussa. Enkelilapsi talutti hänet kädestä läpi pitkien ristikorridoorien ja pysähtyi vihdoin ovelle, jonka päällä paistoi kirjoitus:
Rämsänrannan ryysyköyhälistön työnvälitystoimisto.
Ihmeekseen tunsi Jooseppi toimiston johtajassa saman henkilön, joka hänen pikkupoikana ollessaan oli istunut muinaisen Ämmän rautatehtaan konttorissa — herra Puksin. Herra Birger Belial Bux, jättiläiskokoinen mies, istui mahtavasti rykien melkein yhtä korkean pulpetin takana kuin Pyhä Ukko pääkansliassa.
— Eikö se ole Puksi? kysyy Jooseppi iloisesti irvistäen.
— Öhömm! rykäsee työnvälitystoimiston johtaja.
— Vörvalttari minä olen, mutta painahhan sentään puuta. Sinunko se on koira, joka vinkuu tuolla oven takana?
— Minun, minunhan se on…, jupisee Jooseppi ja puolestaan myös rykäsee, — tuota noin, mitä varten minut on tänne kutsuttu?
— Mitäkö varten! rykäsee Bux. — Hänen Taivaallisen Majesteettinsa käskystä. Tottahan sulle joku homma täytyy järjestää, hönttähousu!
— Vaan minä kun tuota — hömm — meinasin, jotta jos niinkuin saisin rokulia Taivaassa, tuumii Jooseppi.
— Vai rokulia — tispanssia Taivaassa sinulle — räkänokålle? huudahtaa herra Bux. — Ei tule mitään. Vai laiskaksi lököttelemään kuin mikäkin kommunisti — ehei, tavaritsh.
Ja herra Bux, työnvälitystoimiston komea johtaja, entinen Ruukin vörvalttari, sama, jota ajan laksossa oli nimitetty myös »Nälkämaan keisariksi», selaili asiapapereitaan:
— Täällä on jo Korkeimman päiväkäsky, jotta Jooseppi Kenkkunen tästä illasta alkaen määrätään kolmeksi vuodeksi Rämsänrannan kaikkien vainajain saunottajaksi Taivaallisessa kylpylaitoksessa. Saat mennä! komensi Bux, jonka selän takana istui kaunis enkelineiti, toimiston konekirjoittajatar.
Mutta Jooseppi ei hievahtanut.
— Pitääkö minun kylvettää akkaväkikin? kysyi hän hämmästyneenä.
— Sepä tietty, tuimistui tirehtööri, — Täällä Taivaassa ei sukupuoli tule kysymykseen.
— En rupea, en! kiljui Jooseppi.
— Mitä hemmettiä, kehtaatko vastustaa Taivaan valtakunnan päiväkäskyä.
Ja mistä syystä, jos saan luvan kysyä? tiedusti herra Bux ivallisesti.
Jooseppi Kenkkunen raappi niskaansa.
— On kolme vaimonpuolta, jupisi hän, — joita, jos nekin tänne tupsahtavat, en ikipäivinä ilkeä ruveta kylvettämään!
— Kutka he ovat? uteli Bux.
Jooseppi änkytti:
— Karihtaniemen Amanta — Haukkurannan mummu — ja vanha postiröökynä…
Herra vörvalttari purskahti nauruun ja tarttui taivaallisen telefoonin kultaiseen puhelintorveen:
— Halloo. Onko Itse Ukko? Täällä toisessa päässä on vörvalttari Bux. Kuulehhan nyt kummia, Pyhä Veli, että kun se Kenkkusten Kenkku kieltäytyy rupeamasta saunamestariksi — ei kuulu kehtaavan kylvettää kolmea kotipuolen akkaa, jos ne niinkuin sattuvat pääsemään Taivaaseen. Minkäs peijakkaan pelin hälle nyt arvaa?…
Jooseppi ei voinut kuulla, mitä Pyhä Ukko puhelimessa vastasi.
Kunnes herra Birger Bux itse, sysimustia kulmakarvojaan rypistäen ja
kaikuvasti rykäisten, korkean pulpettinsa takaa julisti Joosepille: —
Hömm. Kuulut saavan mennä riihtä tappamaan.
Meillä puidaan paljasta vehnää. — Ala laputtaa!
* * * * *
Tämä oli Ryysyrannan Joosepin kuolemanuni. Miehessä näytti olevan hitunen henkeä jälellä, kun hänet puukangilla vääntäen päällekaatuneen petäjän alta vapautettiin. Mutta samalla hän jo puhalsi viimeisen henkäyksensä.