II.
Olin sen nyt kerran niin päättänyt. Luopua aikeestani, jota niin jaloksi uskottelin, — sitä en nyt enää voinut tehdä. — En, sillä minä tahdoin olla mies!
Minun tuli siis lähteä yksin, omin päin maailmalle — ensi kertaa maailmalle, tuntui minusta. Minun tuli heittää kallis kotini, vanhat vanhempani — ja tämä kultainen vapaus.
Mutta sitähän halusinkin levottomuudessani, tahdoin päästä pois toimettomuudesta — ja erilleen turhista haaveiluista ja utuisista unelmista. — Halasin etsiä jotain taistelua, vastuksia, kohdata elämän murrokoita — — ja niissä toivoin sekä henkisesti että ruumiillisesti karaistuvani. Minun henkeni janosi jotain ylevää, se himoitsi jaloa ponnistelua, jossa koko olemukseni uudeksi muovautuisi, — miehekkääksi ja tarmokkaaksi… — Ja tämän kaiken luulin minä itselleni tapahtuvan ainoastaan sotilasalalla! —
Oli jo iso päivä, kun vanhempaini saattamana astelin alas järven rantaan, mistä aluksi oli parin neljänneksen venematka ennenkuin maantie alkoi.
Isäni, hiljainen ja sävyisä pappismies, oli huolimatta hopealle vivahtavista hapsistaan vielä terve ja ripeä voimiltaan ja tahtoi nytkin — kuten niin usein ennenkin kouluaikoinani — tulla saattamaan yli järven Koskelaan, siihen kestikievariin, josta valtatie lähti. Tavallista hiljaisempana astui hän tällä kertaa tuossa rinnallani. Eikä sanallakaan koskettanut hän sotilasuraani. Mitäpä hänestä koko asiasta enää puhuisikaan, kun se kerran niin oli sovittu ja valmiiksi tuumittu! Apeaksi se kumminkin teki isänkin mielen, kun hän oikein ajatteli ja mielessään punnitsi. Hän oli toivonut pojastaan jotain toista. Mutta ei hän nyt mitään sanonut, vaan äänetönnä asteli sivullani. —
Olinhan sitä minäkin punninnut ja harkinnut, — ainakin luulin niin tehneeni. Tottakait itse jo parhaiten tiesin, mihin mieleni pyrki! — Olihan hartioillani jo 18 ikävuotta! —
Äitini suri sydämmensä pohjasta minun haluani sotilasuralle. Minä näin että hän sielussaan kärsi, — paljon, paljon. Äänikin, jolla hän minua puhutteli tuona lähdön hetkenä oli niin säälivää, tuskaisaa — ja hänen sanansa soivat lempeännuhtelevaisina, hellästi soimaavaisina.
Mutta ei minulla ollut hänen lohdutuksekseen muuta sanottavaa kuin että "kyllähän sitä nyt… ei pidä äidin nyt tyhjiä surra… eihän ole niin varmaa vielä, jäänkökään myötyriksi — koetan ensin… ja jos ei tunnu miellyttävän, niin mitäpäs tuosta! — suoritan asevelvollisuuteni loppuun ja olen taas — kuin ennenkin…"
Koetan — sanoin minä — vaikka olinhan sen päättänyt! Minä puhuin vasten omia aikeitani. Ja tuollaisesta puolustuksesta ei äitini sydän kumminkaan viihtynyt. Hän pelkäsi poikansa nuoruuden ja kokemattomuuden tähden. Hän sanoi tuntevansa poikansa mielenlaadun paremmin kentiesi kuin minä itse sen tunsin. Minä en tulisi niissä oloissa viihtymään, sitä hän hellästi vakuutti minulle. Mutta jos kumminkin… voi! — niin… mitäpä hän enää voi tehdä! — — Ja hän neuvoi olemaan aina kuuliainen ja nöyrä, välttämään pahoja tovereita ja maailman kiusauksia…
Tultiin rantaan. Renki-Junnu oli jo laittanut veneen tarpeelliseen kuntoon. Se lykättiin jo vesille eikä siis ollut muuta kuin lähteä.
Mutta omituisen katkeralta se tuntui sanoa nyt hyvästiä äidille, kun tiesi mikä hänen mieltänsä painoi. Äidistä oli se luonnollisesti vielä katkerampaa. Pelkkää surua ja sieluntuskaa olikin se syleily, jolla hän minulle heitti hyvästit. Kuumia, raskaita kyyneliä tulvi hänen siniharmaista silmistään.
Mutta minä pidätin kyyneleeni ja jäykistin mieleni salatakseni todellisia tunteitani; — senhän olin jo usein ennenkin tehnyt.
— Hyvästi nyt äiti! lausuin minä koneellisesti, jokapäiväisellä äänellä, jonka muka piti ilmaista minun miehevää jäntevyyttäni.
Eikä kyyneltä tullut minun silmääni — —
Vene keikkui jo laineilla — ja ypöyksin jäi äitini rannalle. Näin hänen hetkisen huiskuttavan valkoista liinaa, sitten äkkiä, — luultavasti tunteiden pakosta — herkeävän ja — vihdoin kääntyvän kotia kohti.
Tuuli oli tuima ja lisäksi vastainen. — Aina se onkin tavallisesti vastainen, kun kotoani milloin poistua pitää. — Aallot kohosivat korkealle ja kylmää vettä roiskahteli tuontuostakin veneeseen. Isäni istui perässä, toisella huoparimella ohjaten venettä, toisella rivakasti huovaten; hän oli taitava venemies. Renki-Junnu souti keulateljoilla ja minä olin tällä kertaa saanut paikkani peränpuolella, jossa soudin takahangassa.
Ilma oli viileä, sää vähän hämärä. Ikäänkuin ivallaan kurkisteli toisinaan aurinkokin paksujen pilvien lomitse ja valoi hetkeksi kirkkaan hohteen noille vitilumen peittämille rantakallioille, joita eilen olin astuskellut, rantahietikoille ja niemien kivisille kielekkeille. Ei nyt näkynyt muita veneitä järven selällä soutamassa. Talottomat rannat ja tuo mustavetinen, synkästi aaltoileva järven selkä, ne tekivät seudun kolkoksi, melkeinpä kuolleen näköiseksi. Kotini vanhanaikuinen päärakennus se vain häämöitti vaaleanpunertavana metsän sisästä, tuolta Karhuvaaran huipulta…
Sinne se nyt jääpi ja milloinkahan sen taas ensi kerran nähnee? —
Koskelaan tultua käskettiin heti panna kyytihevonen valjaisiin. Se oli minun tahtoni. Minä tahdoin pian päästä erilleni näistä kotoisista oloista, tahdoin niin pian kuin mahdollista katkaista ne siteet, jotka niin lujasti tuntuivat minua tänne kiinnittävän. Tahdoin olla mies.
Sydämmellinen kädenlyönti isältäni, tuttavallinen kädenpuristus rengille — sillä tavoin olin eroitettu kotiväestäni. Suuret supiturkit päälläni heittäysin rekeen, huusin reippaalla äänellä vielä kerran hyvästi ja kulkusten helistessä lähdin solumaan alas maantielle päin.
Kas näin, ajattelin, nyt sitä siis mennään. Hei vaan! Helise kulkunen, juokse hevonen! — Mutta taas kävi sieluni läpi oudot väreet ja minä tunsin taas epävarmuutta sen suhteen mitä aijoin tehdä. Mitähän, — mietin siinä jo parin kolmen minuutin matkan kulettuani — mitähän, jos vielä luopuisi päätöksestään? Antaisi kyytimiehen pyöräyttää takaisin — vaikkapa tuosta sillan korvasta — ja palaisi kotiin! Mutta ei, — ei sitä nyt enää kehtaisi vaikka mikä… kovin se olisi naurettavaakin… enhän minä ole mikään "mamman lellipoika", jolle heti tulee koti-ikävä — en olekkaan! Vaan mies olen ja mieheksi tahdon tulla. Antaa mennä vaan!
Ämmän putouksen kumea pauhu ja emäjoen kohisevat kosket tohisivat vielä pitkän aikaa korvissani. Sitten nekin vähitellen herkesivät kuulumasta sitä myöten kuin reki liukkaasti vieri halki autioiden salojen, yli korkeiden vaarojen kohti länttä.