Vanha pappila

by Ilmari Kianto

KUN ISÄ KUOLI

Pojan päiväkirja.

Jo nyt harja majastani murtui.

Sieluni on suuressa ahdistuksessa, sydämeni täynnä itkua ja elämäni tuntuu turhalta. Ei ole mistä kiinni pitää, ei osaa mihinkään tarttua… Kuka olen minä, tomun lapsi, miksi synnyinkään tähän maailmaan?

Ja se mitä tässä kirjoitan, se on sekin niin vähän merkitsevää sen edessä, mikä on suurin kysymysmerkki. Miksi ihmiset sen tekevät ohimeneväksi, en jaksa käsittää — minä kauhistun arkipäivän naurua, riitaa ja karkeata proosaa ja huudan sieluni tuskissa: herätkää te kaikki, joilla henki on!

27 p. helmikuuta v. 1915.

Eilen aamulla se siis vasta tapahtui. Viestin hiihtäjä oli saapunut suoraan vanhasta pappilasta. Vaimoni ääni värähti, kun hän lipun toi, hän aavisti mitä se sisälsi ja minä myös aavistin. Kynäni vaipui, työnsin kirjoitukseni pöytälaatikkoon, avasin kirjelipun ja luin — — — ja siinä samassa me jo huomasimme itkevämme: mies isänsä kuolemaa, vaimo appensa poismenoa ja 7-vuotias tyttö isän sylissä itki vain sentähden että näki isänkin kerran itkevän, isän, tuon "kovan miehen".

Jo umpeen painui nyt isän silmä, tuo sydän lempeä nyt on kylmä. Vaikeat olivat nähdä ne hirveät kamppailut. Papan kello osoitti 10 minuuttia vaille 2 aamuyöllä, kun viimeinen hengenveto tapahtui. Ainoastaan viimeiset minuutit olivat rauhalliset. Veljeni! Jäit näkemättä isäsi hengenlähtöä. Nyt hän niin kauniina lepää. Tottahan tulette katsomaan.

— — —

Hoiperrellen valjastin poroni pienen puupohjareen eteen ja läksimme ajamaan kaukaista pappilaa kohti — ruumista katsomaan. Ruumista? Tuo kauhea sana! Saattoiko sellainen käsite olla totta hänestä, isästä, joka oli täynnä elinvoimaa ja joka rakasti elämää ja oli niin vahva käsivarsiltaan ja jaloiltaan! "En usko sinua, kohtalo!" Ja kuitenkin minun täytyi. Kylän akkoja tuli vastaan, niiden tervehdys pisti sydämeen aivankuin he olisivat ilkkuneet minua, jolta isä oli kuollut. Hammasta purren täytyi nöyrästi ottaa vastaan…

Kun saavuimme viimeiselle kilometripylväälle pappilan Jänismäen alla, niin tuntui tuiki mahdottomalta se olettamus että isä oli lakkauttanut terveyskävelynsä, nuo säännölliset 36-vuotiset joka-iltaiset virvoittelunsa pappilan ensimäisellä kilometrillä. Tuntui että ukon vieläkin täytyi ilmestyä vastaan ja hymähtää: "ahaa vai te siinä olette!" sillä satoja kertoja oli pappa tullut vastaan. Nytkö siis ei tullutkaan? Jospa ne valehtelivat, jotka ilmoittivat vanhuksen kuolleen? Oi Herra Jumala maassa ja taivaassa, mikä lieneekään se totuus että olemassaolo lakkaa?

* * * * *

Saavuimme perille. Oliko se pappila? Oli — eikä ollut. Eräänlainen kaamea verho häälyi henkisten silmäimme edessä. Tuntui että isän täytyi olla joko salissa tai työkansliassaan, katsoa ikkunasta…

Joku siinä tuulotteli sänkyvaatteita uloskäytävällä. Sininen kasvoiltaan, nyykäytti päätään ja sopersi: "Papan tuskat ovat nyt loppuneet!" Ja näytti iloiselta, näytti, mutta oliko? Ja sitten… jossakin ovessa tulee äitiruustinna vastaan, syleilee kuumasti ja hyrskähtää itkuun. Sanoo jotakin papasta. Sydän särkynyt. Sitten velimies, kimmel hänenkin silmissään, yrittää sanoa: "nyt olemme isättömiä poikia" mutta ei saa ulos, lausuu sen jotenkin toisin. Hiivimme kaikin nurkkakansliaan ja minä — minäkö se olen? — huomaan tyynesti, ulkonaisesti aivan kylmänä, kohottavani valkoista liinaa olennon kasvoilta, joka makaa liikkumattomana. Järkeni sanoo että siinä nyt on isäni, oma isäni, joka minut on siittänyt, elättänyt, kouluttanut…

Vielä eilisiltana kuutamon noustua olin nähnyt hänet hirveissä tuskissa kiemurtelevana, nyt kohtaan hänet tyynenä, arvokkaana, juhlallisena. Hopeanharmaa parta, otsan rypyt silenneet, nenä jalostunut, profiili kuin marmoriin veistetty… oh, hän on kuin kuningas, hän on komea, kaunis, ylhäinen. Onko hän siis kuollut? Kolmen askeleen päästä katsottuna hän, isävanhus, näyttää vain nukkuvalta…

Tuntuu kauhealta, että isän noin on täytynyt alistua. Hänethän on väkisten tähän huoneeseen kannettu ja ovi jätetty auki että huone jäähtyisi. Kauheata! Isälle, joka oli niin tarkka huoneen lämmityksestä ja oven kiinnipitämisestä.

Siis ruumis kuitenkin! Eipäs, hänhän näyttää hiljaa hengittävän, vai pettääkö silmä että rinta vielä kohoaa? Joku panee kätensä hänen povelleen ja sanoo: koetelkaapa sydämen kohtaa, se on vieläkin lämmin. Minäkin koettelen — ettei vaan ole valekuoll…? Ei, sanovat muut: kyllä hän on kuollut…

Menemme pois sisähuoneisiin juomaan kuumaa kahvia vehnäisten kanssa — hävettää ettei isä saa mitään… Syömme melkein juhlapäivällisen — lihapullia ja pannukakkua — nautimme ja — häpeämme. Kuinka luonnotonta! Jonkun pyhän lain mukaan emme tietysti saisi nauttia mitään, koskapa isä, elättäjämme, ei voi syödä. Tämähän on loukkaus vainajaa kohtaan. Mutta mikä ei ole loukkausta nyt? Leikkisänäkin on loukkaus ja nauru rikos…

* * * * *

Me näemme hänet juhlallisen liikkumattomana ja se meitä vähitellen tyynnyttää. Mutta mitä me ajattelemmekaan? Mikä se meitä salaa kirvelee ja nostaa raivoisan vastalauseen lohduttomuudessamme?

— Se että muistamme nähneemme hänen kärsivän tuskia, joita emme osanneet lieventää. Se on verinen vääryys ja siitä vaadimme ihmisen herran tilille. Sinä suuri tuntematon, eikö sinun asiasi olisi ollut auttaa? Olihan hän vanha ja elämässä jo kyllin kärsinyt — rangaistustako tämä siis kuitenkin oli ja mistä?

En anna anteeksi sinulle, oi Jumala, että isääni rääkkäsit! Otit häneltä ensin puhekyvyn, otit tajunnasta tärkeimmät osat, et antanut vanhan miehen lausua viimeistä hyvästiä puolisolle, joka 51 vuotta oli seissyt hänen rinnallaan. Otit häneltä myös valituksen, äänenkin kyvyn, mutta me näimme selvästi, kuinka syvästi hän siitä loukkaantui. Jospa olisi saanut edes huutaa! Mutta hän oli kuin piinapenkissä, kapula suussa… häntä kidutettiin kuin marttyyria tulisilla raudoilla, poltettiin häneltä kieli, kurkku, kädet, jalat, lopulta rinta; vihdoin sydän lävistettiin… Onko tämä Jumalan työtä vai kenen? Kituuko metsässä honka näin ennenkuin kaatuu? Laupeuden Jumala, missä on sinun armosi? Näinkö vapahtajansa syliin täytyy vaipua vanhan papin? Tässä on jotakin selittämätöntä, harhamaa, opetettua, iskettyä kautta vuosituhansien.

Ajattelenko kuin pakana — minä, joka totuuden tahdon tietää?

Ei minua huoleta se, minne isäni sielu joutui, mutta minä vaadin lopputilin kymmenestä vuorokaudesta, jotka vainaja sai kärsiä.

* * * * *

Siihen sattuu ruumiin ääreen kiertävä raamatunkauppias. Selitän hänelle mielipiteenäni ettei minua tyydytä uskonto, jollaista maa tunnustaa. Hän miettii hetken ja vastaa: Mutta sehän on ikävää että ihminen riitelee tekijäänsä vastaan! — Niin onkin, vastaan minä, mutta minun on pakko isäni kunniallisen etsimyksen vuoksi kapinoida sellaista luojaa vastaan, joka sallii moista tapahtuvan. Raamatunmyyjä väittää ettei ruumis mitään merkitse eikä ruumiinkiemurtelut, vaan että Jeesus Kristus on sydämessä. Saattaa olla, sanon minä, mutta minähän muistan selvään, ettei rakas isäni, vaikka oli valtiokirkon uskollinen opettaja, ettei edes hänkään eilisaamuna kuollessaan saanut tuntea armon lohdutusta. Vasta luonnollinen kuolema teki lopun hänen tuskistaan. Pitääkö uskoa kaunista satua? Saan luvan uskoa, mutta sydämeni ja järkeni väittää että vainajaa, hänen arvolleen sopimattomasti, kohdeltiin…

Oi kuinka minä säälin sinua, rakas isä, ja rukoilen jumalien Jumalaa, että Hän, se korkein, sovittaisi tämän ristiriidan, jos sitä ajallisessa tai ajattomassa elämässä enää sovittaa voi.

— — —

Kauhea yö! Olimme käyneet saunassa — ensi kerran ilman isää — ja nukuimme lämpöisessä salissa. Vieressämme seinän takana nukkui — hän itse. Salissa oli kaikki niin pehmoista ja mukavaa, suuria häälyviä kukkia, suuria peilejä, tauluja ja korutavaraa. Akkunasta paistoi talvikuutamo yli sileiden hankien, yli lumisten metsien. Siinä oli puutarha — tuulimylly — jyväaitta — kaikkia näitä oli mahdotonta ajatella ilman isää. Jos minne silmänsä loi, muisti isän, isän puuhat, hiihdot, kävelyt. Kymmenien vuosien äänet ja kuvat kangastelivat silmissä. Miksi siis hän, joka oli niin voimakas, oli lakannut antamasta kuvia itsestään?

Me emme voineet nukkua. Tuntui että isä on salaa murheellinen siitä että häntä luullaan kuolleeksi ja että häntä pidetään jääkylmässä huoneessa. Hän on elävä, tottakai, mutta ei voi itseään ilmaista. Meidän äärettömän järjettömyytemme takia hän vihdoin ei kestä — hän nousee — nousee ja rynnistää ovelle. Rasahdus — lumivalkoisena yövaipassaan hän syöksee keskellemme ja sanoo sortuneella äänellä: "Pojat, miksi näin minua kohtelette?" Samalla kaatua romahtaa lattiaan ja on vasta silloin kuollut…

Mielikuvitustako vain? Kuuntelimme horroksissa, eikö tosiaan kuulunut hiiskausta ruumishuoneesta. Joka sekunti kuvittelimme jotakin tapahtuvaksi. Tapahtuiko? Eipä suinkaan. Mutta yömme oli onneton. Oi isä ettet kuollut meidän vielä pieninä ollessa, kenties emme silloin olisi poismenoasi surreet, emme sitä niin olisi osanneetkaan surra! Nyt, täysinä miehinä, itsekkin kuolemaniässä, tunnemme kauhua. Sinä olit meille liian paljon. Jokainen nurkka vanhassa pappilassa todistaa sinun pitkää ikääsi ja ihmeellisiä ennätyksiäsi.

— — —

Aamu valkenee, arki koittaa. Veljen täytyy istuutua rekeen ja lähteä kaupunkitoimiinsa — yli 200 kilometriä.

Meidänkin täytyy lähteä. Miltä tuntuukaan nyt pojan koti? Se on sekin kuin rikkiromahtanut, sillä vanhan pappilan turvissa me sielullisesti olemme eläneet. Vasta nyt sen oikein ymmärrämme. Oi, se on suurenmoista ihmisen elämässä, koettelemusten keskellä, kenellä oma isä on elossa ja avoinna lapsuuden koti, jossa vapaasti saapi käydä. Sen suloisempaa vierailupaikkaa, virvoitussopukkaa ei maailmassa toista löydy.

* * * * *

Minunko kärsimysteni laskuun sekin tulla täytyy — ruumisarkun tilaus! Mitat, malli… Kuinka kauhea onkaan ruumisarkun malli kylmässä Pohjolassa! Miksi se pitää olla niin särmikäs? Silläkö vielä tahdotaan lisätä kipuja? Ennakkoluulojen kasvattamat olemme kaikki. Miksi ei kukaan keksi pehmeämpiä muotoja? Tuonelan ruuhi pitäisi saada miellyttäväksi että me siihen tottuisimme…

* * * * *

Mieli hautoo, muistot kulkevat. Omaatuntoa särkee — meillä kaikilla, yksin äidillä, sillä niin on aina, kun ikuinen ero tapahtuu.

Kuinka sitä olikaan laskettu isän kuolemaa ja siihen kaikin puolin muka varustauduttu, ja kuitenkin — kuinka toisella tavoin kaikki sittenkin kävi!

Olimme sisareni kanssa saapuneet pappilaan eläinsuojelusliiton iltamasta myöhään sunnuntai-iltana. Koko pappila nukkui ja me — löydettyämme äidin asettaman ruokatarjottimen — olimme kumpikin hiipineet vuoteisiimme. Muistan nukkuneeni huonosti, sillä asiani olivat uhkaavalla kannalla, mutta minua lohdutti tämä vanhassa pappilassa käynti ja porolleni oli siellä aina varattuna jäkälää. Jo varhain maanantai-aamuna tapasin isäni kuten tavallista kansliassaan. Aamiaispöydässä näin hänen päänsä yhtäkkiä vaipuvan vasten pöydän laitaa ja äitini sanoi: "ai, ai, nyt papalle taas tuli". Samalla isä jo selvisi ja jatkoi aterioimistaan. Silloin vasta sain kuulla että näitä pyörrytyskohtauksia oli sinä yönä sattunut useampia eikä vanhus ollut nukkunut. Minä huomautin ettei isän pitäisi jatkaa noita yövuoteella lukujaan, sillä ne rasittavat aivoja, kuten tunsin omasta kokemuksestani. Isäni ei varoitukseeni kääntänyt enempää huomiota, vaan ilmoitti että hänellä oli tänä päivänä ollut aikomus ajaa hevosella luokseni, sillä ukolla oli ikävä pientä viisivuotiasta tyttöäni, joka ennenkin oli ollut pappilassa. Esitin että lähdetään vaan yhtä matkaa ja minä ajan edellä porolla. Mutta silloin äitini huomautti ettei pappa nyt saanut lähteä, koska hänellä oli ollut huono yö. Huomenna oli laskiaistiistai. Minä ilmoitin että luokseni oli aikonut vieraita, mutta että kolmen päivän päästä torstaina on vanhimman tyttäreni syntymäpäivä ja että vanhusten silloin sopii tulla. Niin se asia päätettiin ja minä hyvästelin. No nytkö sinä menet! sanoi isäni tapansa mukaan, vaikka minusta tuntui että hän sen nyt sanoi jotenkin eri tavalla. Kun talutin poroni kanslian akkunan alle, näin isäni katsovan lähtöäni akkunasta. Jotakin hyvin miettivää ja alakuloista oli hänen katsomisessaan. Samalla silmänräpäyksellä minussa vilahti: (oi ihmisen oikeita aavistuksia, joiden pyhyydelle hän ei pane arvoa!) että kukasties näen isäni elävän katseen viimeisen kerran? Minä nyykäytin päätäni isälle hyvästiksi iloisesti ja reippautta tavoitellen, huiskautin porohihnaa ja luistin mäkeä alas. Mutta samalla olin itsekseni päättänyt että ensi postissa ilmoitan eräälle veljistäni pelkoni isän sammuvasta elämästä… Minussa oli vaistomainen aavistus. Niin ajoin kotiin. — Heti seuraavana aamuna saapui hiihtopoika pappilasta mukanaan kirjelippu, jossa ilmoitettiin että isä yöllä kello 3 oli pudonnut sängystään aivohalvauksen kohtaamana. Valjastin poroni ja ajoin täyttä laukkaa järven ympäri, välttäen kylää, pappilaan. Yhdyin hoitajiin, autoin nostamisissa. Isäni oli hirveässä levottomuudessa, ei mikään asento häntä tyydyttänyt, alituisesti täytyi korjailla tyynyjä ja itsekkin hän niitä korjaili, vaikka oikea käsi ja oikea jalka olivat halvatut. Lämpimiä pulloja asetettiin jalkoihin, jääpussi päähän — sairas ei sitä sietänyt. Kaikista hämmästyttävintä oli että isä oli kadottanut puhekykynsä. Se teki äitiini hirvittävän vaikutuksen, ja hän vain odotti että isä tulisi tajuntaansa ja jotenkin osoittaisi puolisolleen mieltään (eikä työntäisi tuntemattomana pois). Isää näytti kummastuttavan että hoitajat hänet ympäröivät. Ujostutti ja kidutti sanomattomasti luonnollinen tarpeentekonsa, joka oli käynyt arveluttavaksi. Me ymmärsimme että viimeinen sairaus oli nyt alkanut, mutta emme uskoneet kuolemaa. Lääkärikirjoissa sanottiin että aivohalvaus useimmiten "menee ohi" ja että puhekykykin palautuu… Minä noudin apteekkarin katsomaan isääni. Hän kertoi oman isänsä myös kuolleen aivohalvaukseen, mutta tämä oli elänyt mykkänä kokonaisen vuoden ennenkuin kuoli. Vaan tässä oli ikäeroitus, hänen isänsä oli ollut 50-vuotias, meidän oli 80-vuotias. Pitäjäläiset tiesivät että vanhoillakin usein halvaus paranee. Minä huomautin siihen että oli eroitus talonpoikaisaivojen ja rovastinaivojen välillä.

Äitini kulki huoneitten läpi ja itki. Hänellä oli omantunnon vaivoja ettei ollut herännyt heti yöllä. Hän kertoi että pappa illalla oli sanonut voivansa paremmin ja tapansa mukaan lukenut makuultaan. Luultavasti hän luki Hall Cainen "Vaimo jonkas annoit", arveli äiti. Tosin siinä oli joku "Vartijan" numerokin yöpöydällä. Äiti muisti nähneensä puolisonsa sammuttavan lamppunsa. Muisti vanhuksen sanoneen että äiti häntä nyt vähän katsoisi tänä yönä, jos edellisen yön pyörrytykset uudistuvat. Mutta äiti, joka oli valvonut edellisen yön, nukkui raskaasti. Silloin se tapahtui — äiti heräsi vasta kun näki isän lattialla…

Aamuyöllä pantiin hakemaan apua, koko talo joutui liikkeeseen.

Näin se siis oli alkanut tuo sairaus. Olin siellä itsekkin parina yönä valvonut.

Siellä me olimme istuneet, me elämän armoittamat, vanhan pappilan palavien öljylamppujen ääressä pakkasen paukkuessa ulkona, tähtien kiiluessa taivaalla ja vahtineet vanhaa vapisevaa honkaa, joka uhkasi kaatua keskellemme elämän myrskyistä väsähtäneenä…

Kuinka selvään muistankaan noiden valvottujen öiden mielialat.

Se oli siis vihdoinkin tulemassa tuo katastroofi. Heimonsa hopeakruunuinen kuningas makasi voimattomana kuni salakavalan vihollisen kolhima. Vielä eilen hän oli puhunut, katsellut kaikkea, tajunnut ja tuntenut. Nyt ei hän kyennyt lausumaan ainoatakaan tavuuta.

Oli ollut kauheata todeta sitä mykäksi tulemisen kirousta, kun ruumiissa vielä olisi ollut miehen voima, jota ei kolme hoitajatarta jaksanut voittaa. Koko ensimäisen vuorokauden, vuoteen omaksi jouduttuaan, oli rakas isämme turhaan ponnistanut karhuvoimiaan päästäkseen tavallisiin tehtäviinsä. Alituisesti liikkuivat hänen kätensä ja ruumis tempoili. Ei palaakaan ruokaa eikä pisaraakaan mitään juomaa hän voinut nauttia. Ja luonnolliset asiat tuottivat hänelle surkuteltavia kärsimyksiä…

Siitä ensimäisestä yövalvonnasta on mieleeni syöpynyt eräs nousukohtaus. Vanhus pyrki kiihkeästi työhuoneeseensa. Emme tienneet, oliko sairas tajullaan vai ei. Mutta tuohon omaan, rakkaaseen työhuoneeseensa tultuaan - me kannatimme häntä kainaloista — tiedättekö mitä vanhus teki? Hän kiskoi meidät seinäkellonsa eteen, väänsi päätään ja katsoi tarkkaan: "Vartija, mitä kuluu yö —?" Kello osoitti silloin vähän yli 2:n. Isä parka näytti rauhoittuvan että kello oli vasta niin vähän — hän katsahti kummastuneena meihin kaikkiin: mitä ihmettä me muka teimme hänen kimpussaan? (hän olisi romahtanut ilman meitä) — ja me saimme hänet takaisin makuuhuoneeseen. Hän nukahti sitten muutamiksi tunneiksi… Minä, kuolevan poika, ajattelin tänä yönä enemmän kuin kenellekään puhua uskalsin. Ymmärsin kaiken — ainakin ymmärsin sen uskonnollisen pohjan, jolla meitä lohdutettiin, silloin kun kuolema ahdisti. Kaipasin, uskalsin kaivata jotakin enempää… "Oi Jumala", puhelin hengessäni: "minä maan tomu ja mato, nöyrrytän kyllä itseni Sinun edessäsi, mutta miksi et sittenkään itseäsi ilmaise? Sillä ethän sinä ilmaise! He valehtelevat vasten parempaa tietoaan, jotka väittävät sinun itsesi ilmaisevan. Itse Kristus kuoli kauheihin kärsimyksiin! Vaikka oli niin korkea ja hyvä että hänet julistettiin Jumalan pojaksi… Eikö siis kristillinen pohja ole toivoton? Sanotte minua pilkkaajaksi: Sanokaa, mutta rehellisyys on jumalallista. Vielä on koittava päivä, jolloin ihmiskunta tietää enemmän kuin yhteiskunta opettaa." Näin puhelin, näin kapinoin ja rukoilin itsekseni sillä aikaa kun isä nukkui. Kello löi kolmea. En ollut yrittänytkään nukahtaa, olin lueskellut kansliassa pappeinkokousten pöytäkirjoja sekä isäni salaisia muistiinpanoja ja arvosteluja — omasta itsestäni "Vihan" ja "Rakkauden" menneiltä päiviltä, eivätkä ne estäneet minua häntä rakastamasta, tunsin ainoastaan surua ja sääliä…

Elämä — sanelin itsekseni — oli siis suurelta osalta sellaista pahaa, jota ei lääkäri eikä pappi, ei edes luonto voinut lievittää. Siinä itki äitini, hänkin valvoen — ja me lapset aavistimme ettei hän tätä kestäisi… Entäs omat asiani? Kullakin kohtalonsa. Meidän ihmispoloisten täytyi kovettua, paatua, kestääksemme elämämme väärät laskut ja pettyneet ohjelmat.

Viereisestä huoneesta ei kuulunut muuta kuin nukkuvan hengitys ja minut valtasi väsymys. Kun kolmen tunnin kuluttua heräsin, kuulin isänkin heränneen ja hoitajattarilla oli täysi työ pidätellessään sairasta, joka ponnistelihen ylös. Aamun kajo jo hämärsi. Minua pyydettiin avuksi ja taas me kannatimme sairasta kainaloista työhuoneessa — oh, hän, isä parka, ikäänkuin pyrki elämän säännölliseen työhön, hän, tuo ankaran ahkera mies, joka halvauspäiväänsä saakka oli ruumiin ja sielun täysin voimin työskennellyt milloin kansliapapereinsa, milloin höyläpenkkinsä ääressä — siinä virui vieläkin vasu täynnä hänen viimeisiä lastujaan… Kuta vanhemmaksi isä rovasti oli käynyt, sitä tarmokkaammin hän oli veistellyt, valmistaen loppumattomasti kaikenlaisia tarve-esineitä ja ilahduttaen lastenlapsiaan omakeksimillään leluilla — todentotta: hän oli kaatunut töittensä keskelle. Tänä aamuna sai höylä ja vasara olla rauhassa, asiapaperit kajoomatta. Tällä kertaa ei isä pyrkinyt seinäkellonsa eteen, vaan saimme hänet suosiolla kääntymään pöytänsä äärestä takaisin — hän ikäänkuin häpsähti todellisuuden surkeutta ja kun näytimme hänelle hänen omaa taskukelloaan, ei hän kiinnittänyt huomiota kellon tauluun, vaan kiiltäviin periin uteliaana niitä hypistellen sormillaan — niinkuin lapsi. Elämän normaali kulku on kai se että ihminen kuolemaa lähestyessään muuttuu uudestaan lapseksi.

Kun olimme saaneet isän toistamiseen takaisin makuuhuoneeseen, ei hän enää voinut nukahtaa, vaan sairauden tuskat hyökkäsivät raivoisasti hänen päälleen. Varsinkin näytti häntä äärettömästi kiusaavan oman vuoteensa asema. Hän pyrki yhä uudestaan ylös ja sai itse siirretyksi tavattomalla voimalla vasemmalla kädellään koko rautasängyn toisapäin. Me autoimme ja taivuimme hänen mielitekoonsa. Näin oli hän saanut vuoteensa pääpuolen suoraan pohjoista kohden ja siinä asemassa vuode pysyi sitten loppuun asti, vaikka sairas välillä joskus sai maata toisessakin vuoteessa. Vanha hieroja-Kaisa tiesi sanoa että kuoleva itse asettelee vuoteensa. Rovastilla oli vaistomainen tunne että juuri tuossa vuoteessa ja juuri noin päin hänen oli nukahdettava Ikuiseen uneen.

Siinä me istuimme ja surkuttelimme vanhuksen kohtaloa. Vihdoin valkeni talvinen päivä, aurinko nousi häikäisevän kirkkaana levittäen loisteensa yli erämaan lumisten maisemain. Vanhus lepäsi, oli kenties hänen helpoin hetkensä, mutta mitä ilta taas toisi, sitä oli mahdoton tietää.

* * * * *

Oli kohtalon ivaa että viimeinen asiamies, jonka isä vastaanotti vielä terveenä päivänään, sattui olemaan pitäjän väliaikainen haudankaivaja, joka oli siinä määrin pilannut maineensa että juuri oli ottamassa papintodistusta päästäksensä muuttamaan pois paikkakunnalta. Joka talosta tuo mies oli petkuttanut rahoja ja onnistui hänen vanhalta rovastiltakin saada apua. Millä mielellä isä sen oli mahtanutkaan antaa? Hän koetti aina uskoa hyvää huonoistakin miehistä. Kenties isä sen oli antanut hyvin tietäen antavansa valehtelijalle ja tuntien kiusaantumista? Yhdestä asiasta saattoi olla iloinen: antamalla apua haudankaivajalle esti antaja tätä miestä tulemasta omaksi haudankaivajakseen.

* * * * *

Riittää yhä muistelemista noista päivistä, jolloin kiidättelin porollani edestakaisin kaukaisen korpikotoni ja isäni pappilan väliä. Minua polttivat tuliset hiilet sekä vanhassa että uudessa kodissa, jossa viimemainitussa vaimoni joka päivä sai taistella elämänkärsimystaistelua suuren lapsilauman keskellä auttajanaan ainoastaan raaka palvelustyttö, jota kiroilemisensa uhallakin emäntä oli pakotettu sietämään, koska ei kunnollisia palvelijoita syrjäiseen paikkaan ollut saatavissa. Rahavaramme olivat auttamattomasti loppuneet, karjankontua emme saaneet mistään rahallakaan. Sekä aineellinen että sielullinen hätä piiritti joka puolelta, eikä meidän talossa — ilman isän sairauttakaan — isäntä ja emäntä voineet nukkua ainoatakaan yötä kiemurtelematta kohtalonsa kourissa. Nyt oli tullut vielä tämä!

Muistan, kuinka olin kahdenvaiheilla, ajaakko kotiin tuon ensimäisen valvotun yön perästä pappilasta. Kun vihdoin sen tein, en saanut rauhaa kotonakaan, vaikka kirjalliset työni, joista elämäni oli riipuksissa, olivat pahimoiltaan kesken. Kuka saattoi kirjoittaa romaania näin kiristyneissä sielunleikkauksissa? — Ei, täytyi ajaa takaisin! Saimme kotiasiamme mitenkuten järjestetyiksi ja vaimoni läksi mukaani. Oli iltapimeä ja kova pakkanen, poro, jonka oli pakko raahata sekä pulkassa ajajaa että suksimiestä, juonitteli järvenjäällä ja aiheutti yhä ikävämpää hermostusta meissä kummassakin. Kirvelevä suru painoi meitä, mutta vastoinkäymiset eivät meitä nöyrryttäneet — elämä oli karkeata koettelemusta ja autio erämaa ympärillämme ei tarjonnut lohdutusta. Armoton pohjanviima viilteli kasvojamme kuin terävä sahanterä…

Meillä oli erikoinen kammo kirkonkylää kohtaan, jonka läpi oli ajettava päästäksemme vanhaan pappilaan. Varsinkin tällä kertaa, kun asiamme olivat huonoimmillaan, tunsimme raatelevaa vastenmielisyyttä. Ettei tarvitseisi ketään kohdata? Mutta kohtalo ei meitä säälinyt. Siinä vilahti vastaan jälleen se roikka, joka meitä hengellisesti vaivasi. Ne olivat jotkin "apteekkarin nimipäivät", joille joutilas herrasväki taas oli kerääntynyt. Joku nuori virkamies koreilevine, tukkipomomaisine rouvineen, joku alempi virkamies esimiehensä rouvaa matkivine vaimoineen, joku naimahaluinen sairaanhoitajatar, joku tanssihullu orpojenopettajatar… Ne tervehtivät meitä ikäänkuin iloisesti ilkkuen ja yksi kerkesi kertoa että rovasti nyt muka voi paremmin — se oli kuultu tuolta komealta "laupeudensysteriltä", joka paljastetuin käsivarsin, suurmailman muotia matkien, piti velvollisuutenaan porhaltaa porollaan jokaiseen mahdolliseen vierailupaikkaan ja jonka hameenhelmoissa paistoi kolme tulipunaista rantua (neitiä sanottiin hyvin uskonnolliseksi).

Kertoja tiesi lisätä, että vanha rovasti oli tuolle neidille tänään nyökännyt päätänsä, oli siis hyvin hänet tuntenut. Rohkenipa joku tokaista että "isäsi kuuluu jo kävelevän ja peilailevan". Meitä iljetti! Huvittelijain keskellä kekkelehti vapaamielisyydellään kerskuva pappismies, vanhapoika, joka kuiskutti korvaan, kuinka hän viime yönä oli "vähän hummannut". Olivat apteekinhoitajan kanssa juoneet pirtua, iskeneet "p:sti korttia" — nämä kaksi miestä, jotka kumpikin edellisenä päivänä olivat käväisseet isä raukkaani katsomassa.

Että ihmiset saattoivatkin — olihan jokaisella vapaus elää miten tahtoi ja kenenpä oli pakko muuttaa päiväjärjestystä yhden kuolevan takia? Mutta kuitenkin… kokekoon joku toinenkin minkä me ja tuomitkoon sitten…

Meihin koski liian hellään paikkaan kun saimme tietää, että tuo komea neiti isäni sairasvuoteen äärestä oli rientänyt suoraapäätä tansseihin ja hypellyt, hypellyt…

Kiitimme päästessämme irti kylästä ja saimme nousta pappilan pihaan.
Puheet sairaan muka paremmuudesta näyttäytyivät perättömiksi.
Kyläläiset olivat ne keksineet ikäänkuin vaimentaakseen omiatuntojaan.

Jäimme vaimoni kanssa täksi yöksi seuraamaan taudinkulkua pappilassa.
Se ei näinä vuorokausina kehittynyt parempaan eikä pahempaan päin.
Saattoi vain todeta että vanhus vielä oli "elossa".

Kului muutamia vuorokausia. Yötä-päivää tekivät vuorohoitajattaret parhaansa, öisinkin toisinaan oli neljä paria.

Lauvantaipäivänä (aivohalvaus oli sattunut tiistaita vasten yöllä) olin jälleen pappilassa. Vanhus oli silloin levollinen ja monet merkit osoittivat että hänellä nyt oli helpompi. Minulle oli kerrottu että isäni hellästi oli painanut rintaansa vasten pikku tyttöäni, yhtä lapsistani, joka sinne oli lähetetty tyhjässä heinähäkissä pappilan rengin matkassa.

Äitini myös kertoi että isä tänään ensi kerran oli puristanut hänen kättänsä aivankuin olisi hänet tuntenut. "Ja se tuntui niin hyvälle" ("och det kändes så godt"), muori sanoi ja hyrskähti itkuun.

Todella: sairas näytti tyyneltä eikä riehtonut kuten ennen peittojen kanssa. Saimme silittää hänen käsiänsä ja rintaansa, mutta ääntä hän ei voinut päästää. Nielemiskykykin oli heikko ja sylki valui takaisin. Minussa syttyi ajatus koettaa saada sairaalle jotakin sanotuksi, saada ainakin selville, oliko hän täydessä tajussaan. Lausuin siitä siskolleni, mutta tämä arveli ettei hyödyttänyt koettaa. Minä kuitenkin koetin, otin paperilevyn ja kirjoitin isoilla kirjaimilla: "Rakas Isä. Nosta vasan kätesi ylös, jos ymmärrät mitä tähän on kirjoitettu. Siitä me kaikki tiedämme että vielä tajuat kirjoitusta. Nosta nyt heti."

Panin lapun isäni käteen. Hän tarttui siihen uteliaana ja näytti tarkoin lukevan. Kun hän oli lukenut rivit loppuun, käänsi hän paperin ja katsoi, oliko toiselle puolelle kirjoitettu. Ei ollut. Silloin hän työnsi lapun takaisin ja suureksi hämmästyksekseni ja ilokseni nosti vasemman kätensä, tehden jonkunlaisen kaaren ilmassa ja laski heti alas. Hänen katseensa ikäänkuin puhui: "Ymmärrän tietystikin — kuinka te näin yksinkertaista asiaa kyselettekään!" Siskoni myös uskoi että isä ymmärsi. Oli nyt olevinaan varmaa että potilas tajusi kirjoitetun sanan. Hänelle siis saattoi kirjoittaa mitä tahansa. Sitä hän ehkä itse toivoi. Mikä ilo! Me olimme niin varmat asiasta, ettemme kiiruhtaneet kirjoittamaan toista lappua, jottemme rasittaisi hänen aivojaan. Kauhean tyhmästi teimme. Sitäpaitsi odotimme aluelääkärin saapumista. Illemmalla tulikin tohtori antaen yhä parempia toiveita. Vieläpä otti sairaalta pari etuhammasta, tämä näytti olevan täysin tietoinen asiasta, sanottavaa kipua ei tuo huulia rikkovain hammasten otto näyttänyt vaikuttavan. (Se oli itse asiassa hirveää — vastustin sitä jo silloin, mutta tohtori oli itsepäinen.) Tohtori uskoi toipumiseen ja otaksui että puhekykykin jonkun viikon kuluttua, ellei halvaus uudistuisi, oli palaava. Sairaalle sopi kyllä rauhoittavasti kirjoittaa. Hän jätti meidät hyviin toiveisiin ja parhaiksi postin lähtöön lennätin minä porollani rauhoittavia uutisia kaikille poissaoleville veljille ja sisarille. Siinä kiireessä tuo rauhoittava kirjoitus isälle jäi tekemättä! Otaksuen että siskoni sen tekisi kiidätin näet postista suoraan kotiini, jossa kylpy odotti. Päätin itsekseni ettei ole tarvis mennä pappilaan muutamaan päivään, koska asiat siellä ovat hyvin. (Meillä elävillä on aina muka kiireellisiä töitä.)

* * * * *

Jumala anteeksiantakoon huomaamattomuutemme. Rauhoituslappu jäi iäksi päiväksi kirjoittamatta, sillä potilas oli jälleen kadottanut tajuntansa. Kun vaimoni maanantai-iltana palasi pappilasta, kertoi hän yhden veljistäni saapuneen kaupungista, mutta isä parka ei enää ollut tuntenut tätä rakkainta poikaansa. Turhaan oli veli lippukirjoituksella koettanut tuoda tervehdyksen sairaan ainoalta sisarelta, joka talven kuluessa oli lähettänyt monta sydämellistä kirjettä vanhalle veikolleen.

Vaikka kaiken tämän sain tietää, en jostakin syystä kadottanut toivoani. En ajanut pappilaan tiistainakaan, koska olin saanut kuulla että veljeni ja siskoni tulisivat seuraavana päivänä meille, joiden luona aniharvoin ketään kävi. Tulivatkin — hevosella lasten kanssa — ja vietimme hauskan päivän (kuinka väärinvietetyltä sekin päivä perästäpäin tuntuu). Illalla saatoin veljeäni pois antaen hänen ajella porolla hevosen edessä. Iltayöllä kuutamossa lennätin takaisin tuoden pulkassani postin ja sokuritopin. Kauppiaassa oli päätäni huimannut elämän arki — mikä meidät perisikään — viimeiset roponi olivat menneet siihen, mitä pulkkaani mahtui…

* * * * *

Olin luvannut ajaa pappilaan torstaina ja istutin vanhimman lapseni pulkan keulaan aavistaen että viimeisen kerran saisin näyttää isääni tytölle, joka niin paljon hänkin oli nauttinut isoisänsä puolelta. Isäni näytti ihmettelevän että kaksi pikkutyttöä samana päivänä seisoi hänen vuoteensa ääressä. Vaistomaisesti vanhus veti pikkutyttöjä rintaansa vasten, joka peloittavasti korisi. Seuraavassa silmänräpäyksessä hänet huumasi suuri tuska, hän nyki peittoaan ja koetti turhaan nousta. Hän oli huomattavasti heikontunut, sillä sanottavia ei häneen oltu sisälle saatu. Tänään hän oli huolinut huulilleen vain vettä ja pisaran sitroonavettä, johon oli tiputettu hajuksi konjakkia.

Hirvittävä todellisuus: lavemangi ei enää tehonnut…

* * * * *

Nyt olen kertonut osanottoni sairaan luona olemiseen. Palaan jälleen tuohon onnettomaan kuutamoyöhön, jolloin olin pakotettu kyyditsemään toisen pikkutytöistäni takaisin kotiini "etteivät lapset meluaisi". On jäänyt mainitsematta, kuinka pahalta tuntui kylän keskuksen läpi ajaessa kohdata jälleen kylän herrasväkiä, jotka hurvelehtivat kuutamossa. Liian pistävästi tunsi silloin ihmiselämän räikeät vastakohtaisuudet, siinä oli pari vakavan hyväntekeväisyyslaitoksen naista, joiden johtokunta piili kaukana pääkaupungissa ja jotka kansan silmissä herättivät kummastusta alituisella huvittelullaan. Iloisia huudahduksia, keveitä liikkeitä! Naisia hännysteli vähätöinen, hyväpalkkainen virkamies. Kaikki he tiesivät miten asiat käyvät pappilassa — sairaanhoitajattaret liehuivat loistavissa pukimissa kuni prinsessat — moisesta vapaudesta tuskin tiedettiin pääkaupungissakaan. Mitä he välittivät ikälopusta, joka teki kuolemaa? Kuolkoon. He ovat nuoria, he tahtovat nauttia elämästä!

Teki mieli tuolle huvittelevalle herrasväelle jotakin sanoa, mutta ei saanut sanaa suustaan. Niin, ajattelee mies, heillä on iloitsemisen oikeus — minulla ei. Minä kuljen kohti korpea ja kuoleman varjon maisemia. Minulle ei kuutamo haaveita anna, kalman kuudan vain paistaa…

Jumala yksin tiesi, kuinka itsekkin kaipasin elämän iloa. Kohtalo oli sen minulta riistänyt. Syksystä saakka oli sieluni vaeltanut eksyksissä tässä hirveässä erämaassa — — henkeni oli orpoutunut. Oi kauhea kuutamoyö!

* * * * *

2 p. maaliskuuta.

Taas olen käynyt siellä vainajan talossa. — Taas viettänyt siellä kuutamoisen yön yksin maaten salissa, jonka seinän takana isä yhä lepää. Kuinka hermoni olivatkaan jännityksissä — mitä se on? Pelkäsinkö yliluonnollisia? Olin käynyt näyttämässä ruumista parille talonpojalle, jotka halusivat viimeisen kerran nähdä rovastiansa. Kynttilä kädessä olin mennyt ja vetänyt liinan kasvoilta. Kuinka rauhallisena, ikäänkuin hymyillen vanhus makasi. Ei tehnyt lainkaan kuolleen vaikutusta. Isäni vain nukkui — ja minä muistin, miten jo koulupoikana kalasaaressa olin katsellut nukkuvaa isää. Minua ei kammottanut, olin ylpeä isästäni. Kas noin, sanoin talonpojille, noin sitä pitää ihmisen nukkua! Mutta kun yö tuli ja jäin yksin — silloin kuvittelin isän olevan valekuolleen ja säälittelin että akkunan puolisko oli avattu hänen makuuhuoneessaan. Ajatellappa: jos hän herää viluun tai akkunasta murtautuu sisään koira tai susi.

Koko yön kuuntelin horroksissa, eikö muka isä hengittänyt kuuluvasti tai noussut ylös ja pyrkinyt ovelle? Hermoni olivat hyvin kiusatut…

Myöhemmin yöllä keksin lohduttavan ajatuksen. Miksi isäni eilen oli näyttänyt hymyilevän! Kukaties ruumis kuvasteli iankaikkisuuden vaiheita? Oh, isä oli varmaan tavannut, siellä missä oli, rakkaan tuttavan — pikku poikani, minun rakkaimman, viattomasti kärsineen poikani, joka myös oli kuollut aivotautiin! Hän, isävanhus, oli yllättänyt pikku Kalevin kukkaistarhassa ja ottanut lasta kädestä kiinni: "Sinäkin täällä?" "Oi, ja sinä — isoisä!" oli Kalevi huudahtanut. "Ah kerro, miten minun isäni voipi?" "Sinunko isäsi? Minunko poikani? Kyllä kerron: hän ajelee yhä porolla" oli vanhus vastannut, "mutta kovin synkkämielinen hän on — asiansa lienevät huonosti". "Voi isä rukka!" oli pikku Kalevi siihen huudahtanut: "Lähetinhän minä hänelle neljä tuhatta markkaa silloin kun lähdin pois maan päältä, eikö se riittänyt?" "Ei", selitti vanhus. "No", sanoi pikku Kalevi: "minä pyydän hyvää Jumalaa heti lähettämään isälle lisää rahaa!" Sitten oli rakas pikku vainaja kuiskannut papan korvaan: "Kuinka äiti voi?" ja hyrskähtänyt itkuun. Vanhuskin oli nyyhkyttänyt ja vastannut mielenliikutuksesta väristen: "Äidilläsi on kolme poikaa."

"Sepä hauskaa!" oli Kalevi hymyillen huudahtanut, "jos ne minut vain päästäisivät täältä, niin lähtisin niiden kanssa leikkimään. Minulta jäi leikki siellä maan päällä kesken…" Sitten oli pikku vainaja kysellyt myös siskojaan… Ja niin olivat he yhdessä, Pappa ja Kalevi, käsikädessä lähteneet nousemaan ylös marmoriportaita taivaalliseen palatsiin…

— Oi jospa kuvitelma olisi totta — silloinhan ei kuolema olisikaan niin kauhea!

* * * * *

Kaksi viikkoa vierähtänyt siitä, kun isä kuoli. On täytynyt tottua arkiohjelmaan, säännölliseen, pakolliseen työhön. Työ kai onkin ainoa, joka lievittää. Joka työtä voipi tehdä, sillä vielä on elämänhalua.

Olen usein ajellut siellä vanhassa pappilassa. Joka kerta Kiiskimäkeä ylös noustessa on tuntunut uskomattomalta ettei pappa ole kotipuuhissaan kirjoittamassa tai nikartelemassa. Kun tulen kansliaan, ensin tavattuani vapisevan äitini salissa, huomaan että elämä täällä on pysähtynyt kuin seinäkello. Tuntuu pahalta vapaasti saada järjestellä, vieläpä omaksi ottaa isäni työkaluja ja tavaroita, joita on satamääriä hänen kansliansa seinällä, omatekoisessa komeassa työkaapissaan ja kaikissa ihmeellisissä pikkulaatikoissaan.

Kaikkiko nyt on hajoitettava tämä monikymmenvuotinen vanhuksen työpesä? Kuinka rakas se hänelle olikaan! Ja kuitenkin viiltää sydäntäni, kun tiedän, kuinka monta ikävänkin hetkeä vanhus tässä majassaan on viettää saanut. Äitini kertoilee nyt itkusilmin, kuinka papalla varsinkin sunnuntai-iltoina, kun ainoa kotona-oleva tytärkin usein oli kylällä, saattoi olla ikävä. Kuinka hän turhaan kävi iltakävelyllään yksinäisine mietteineen kohtaamatta ketään, tuli takaisin, meni saliin, istui ja mietti — eikä jaksanut joka hetki lukea, vaikka muuten paljon lukikin… Ei tullut vierasta, en tullut edes minä — poika. En joutanut! — Oh Jumala, kuinka hyvin tunnen ja ymmärrän itsessäni tämän isäni pyhäilta-ikävän. Minulla myös on verissä sanoinselittämätön, sielua syöpä ikävä juuri sunnuntai-iltoina omassa kodissani — vaikka mitä tekisin.

* * * * *

Nyt lepää hän arkussa, mutta arkku ei vielä ole kiinni. Ne, jotka muuttivat hänet vuoteesta, saivat tuntea, kuinka jäykistynyt hän oli. Ruumis oli suorastaan jäätynyt, sillä oli ollut 30:n asteen pakkasia. Isä jäätynyt? Omassa talossaan! Hirveätä. Ja sentään vainajalle ei tahdottu antaa tätäkään huonetta. "Huone tarvitaan, kun tulee paljon vieraita", sanottiin pojalle. "Täytyy siirtää ruumis riiheen."

Silloin vainajan poika suuttui. "Eikö isäntä saanut olla omissa huoneissaan?"

He taipuivat. Mutta poikaa sanotaan pakanaksi, häntä, joka taistelee vanhan rovastin kunnian puolesta! Monissa muissakin asioissa on hän näinä päivinä saanut sotia sen puolesta, mitä kristillinen totuus hänen mielestään vaatii. Esimerkiksi hautajaisjuhlan suhteen. Poika on tahtonut etteivät isän hautajaiset muodostuisi "pakanallisiksi". Ettei niitä vietettäisi syöttämällä rasvaisia aterioita kylän herrasväille tai loppumattomasti juottamalla imelää vehnäiskahvia (vainajan vähistä varoista).

Ei ole saanut tahtoansa perille, poika! Etenkin siskot haluavat pakanallisia menoja, s.o. kutsua kaikki luulotellut ystävänsä syömään ja juomaan pappilaan, jossa ruustinna muori on sortumaisillaan suruun. Äidissä vilahti eräänä päivänä jumalallinen kipinä: "Haluaisin syöttää maahanpanijaisissa kaikki köyhät ja kurjat!" Se vain vilahti. Tietysti herrasväet ja pomot valtaavat paikat. Lopulla pojan täytyi, ollakseen liiaksi riitelemättä (tätä sanotaan riitelemiseksi), kirjoittaa hautajaiskuulutus kirkkoon v.t. kirkkoherran julkiluettavaksi. Jossa puhuttiin surusaatosta ja lopuksi siitä että seurakuntalaisilla on vapaa pääsy hautauskesteihin pappilaan. Kuinka paljon syntiä tehtäneekään sinä päivänä — ovathan osanottajat enimmäkseen syrjäisiä, monet suorastaan vihamielisiä vainajan muistolle, vaikka lipohuulin puhelevat.

* * * * *

Mutta sinä päivänä, kun posti toi sanomalehden, jossa tuomiokapituli julisti isän viran haettavaksi 60:n päivän kuluessa, samalla määräten kiiltäväkasvoisen apupapin v.t. kirkkoherraksi ja "armovuoden saarnaajaksi", sinä päivänä poika jälleen pyhästi kauhtui. Kuinka mielensä tekikään ripittää hiippakunnan herroja muka hienotunteisuuden puutteesta: — eihän isävanhus vielä sinä päivänä, jona julistus luettiin, ollut edes ruumisarkussaan, vielä vähemmin mullan peitossa: — ja nämä jo tarjoavat vainajan virkaa kaiken maailman leipälipereille! Den andras död, den andras bröd. Tietysti: laki ja asetus, mutta kuitenkin…

Poika ei saanut rauhaa ennenkuin tarttui kynään ja kirjoitti sanomalehteen, millainen mies tässä tarvittiin isän tilalle ja jälkeen!

Tokko lehti sitä painaisi? Mikä olikaan sielunpaimenen virka Suomessa?

* * * * *

Kahtena päivänä olen nyt kaivattanut hautaa isälle, määrännyt sen paikan, sen syvyyden ja pituuden. Porolla umpea kaahluuttaen tai suksilla hiihtäen olen siellä liikkunut. Haudasta tulee niin hyvä kuin näissä oloissa saada voipi.

Jos minutkin joskus sinne haudataan — vastoin tahtoani yhteiseen hautuumaahan — niin valitkoot paikan, josta erämaan järvi siintää pohjoista kohden. Mieluimmin jäisin lepäämään siihen kalasaareen, joka meille kaikille on rakkaampi kalmasaarta. Nuo yhteiset hautausmaat ovat niin surullisia ja kammottavia.

* * * * *

Aavistiko isäni kuolemansa? Aavisti kyllä, mutta ei osannut siihen uskoa. Tuntuu ikäänkuin hän sitä enin olisi vain kummastellut. Muistan äitini jutelleen. Tuona yönä, jona pyörrytyskohtaukset tapahtuivat, oli isä nähnyt unen. Oli siitä huomauttanut äidille:

"Näin tänä yönä unen, niin ihmeellisen etten eläessäni sellaista ole nähnyt. Siitä unesta herättyäni päätin sen sinulle kertoa heti aamun tullen. Välillä nukahdin. Ja nyt — en enää sitä muista."

Äitini myös oli nähnyt unen: syvän, mustan, leveän viemäriojan, joka kulki koko pappilan peltojen halki. Eräs kylän neideistä oli viikkoa aikaisemmin nähnyt seuraavankaltaisen unen: kappalainen saarnasi yksin kirkossa, mutta rovasti oli puettuna lumivalkoiseen messupaitaan ja hänet oli vihittävä — piispaksi. Kappalainen ikäänkuin oli näyttänyt hätääntyneeltä…

Kysytään: eivätkö unet merkitse?

* * * * *

Olen hiihdellyt siellä kesäisessä kalastussaaressamme maaliskuun lumiryöpyssä punertavan ilta-auringon valossa ja katkonut katajia ja männynoksia vainajan puukolla. Minusta tuntuu ikäänkuin seppele, jonka perheeni puolesta laskea aijon, on oleva luonnollisempi senvuoksi että se on poimittu saaresta, jota isä loppuun asti hellästi rakasti. Jossa vanhus syvimmät mietteet elämästään mietti myrskyaaltojen pauhua kuunnellessaan ja jonka yksinäisyydestä hän aina virvoittuneena palasi purjehtien tai vastatuulta huopainen takaisin vanhaan pappilaansa.

* * * * *

Veljeni ja siskoni suurmaailmasta ovat saapuneet pitkänä jonona. Pappila on täynnä hautajaisväkeä. Minäkin ajan sinne viimeiseksi yöksi saman katon alle, jossa isä vielä lepää.

Huomenna näet ovat hautajaisjuhlallisuudet. Sydäntalven pakkanen, paljon lunta, keli kehno. Kuinka armoton saattaa luonto olla kuolleitakin kohtaan.

* * * * *

Oi! nyt ovat hautajaisjuhlat ohi ja sydämessä tuntuu niin tyhjältä.
Mistä ottaa poika elämänhalunsa, kun hänen isänsä on mullassa?

En selosta hautapuheita enkä seppelsanoja — nehän kuuluvat sanomalehdille. Se oli kauheata unta todellisuudessa, kun viisi veljestä, kaikki pitkissä, mustissa takeissa, kirkkaimpana maaliskuun pakkasaamuna kerääntyy oman isänsä ruumisarkun ääreen: yksi veljeksistä ruuvaa arkunkannen kiinni ruuvitaltalla ja sitten tartutaan valkoisiin kantoliinoihin ja vanhus kannetaan — ulos pakkaseen… kannetaan suruhavumajaan pirtin kupeelle (pirtin, jota vainaja elävänä niin ujosteli!) ja arkun kansi jälleen irroitetaan — ja siinä hän makaa, oma isä, joka oli arka vilulle, kahdenkymmenen asteen kylmässä, paitasillaan, pääkallo jo entuudesta jäätynenä… ja aamu-aurinko paistaa häntä suoraan kasvoihin. Ja kansa kaikenlainen kokoontuu rovastiansa hyvästelemään. Siinä ajaa karahuttaa pihaan pappilan hevosen noutamana oma perheeni, ja pieni neljä-vuotias poikani hypähtää ylös reestä ja juoksee reippaasti isoisäänsä katsomaan. Pojulle on selitetty että pappa nyt on lähdössä viimeiselle matkalle ja pojasta on äärettömän juhlallista ja hauskaa eikä ensinkään ikävää. "Päivää Ukki!" — "Hyvästi Ukki!" Oh onnelliset nuo lapsukaisemme, tervehermoiset, synnittömät sielut — heistä ei kuolema ole muuta kuin leikkiä.

Sitten alkavat saapua kylän herrat pitkissä takeissa ja kylän rouvat suruharsoissaan… leipäkahvia juodaan… satoja jätkiä työntyy pirttiin vaatimalla vaatien kestitystä, vaikkei moni ole koskaan käynyt rovastin kansliassakaan. Kaunis mielikuva hautajaisväestä on särkymässä — ihminen on peto, kuta laihempi, sitä tunkeilevampi… Jo lyö kello 11, se lienee joku sovittu hetki, arkun kansi ruuvataan kiinni ikuisiksi ajoiksi — me tiedämme sen hyvin emmekä kuitenkaan vapise — näytämme miehuullisilta. Samalla ymmärrämme sieluissamme että nyt ei isää enää ole näkyväisessä muodossa meille — että tästälähtien on elettävä vain muistolla ja valokuvilla… Kuoro laulaa jotakin, taas tartutaan liinoihin ja arkku sijoitetaan rekeen; vanha isäntärenki tarttuu ohjaksiin, istuen korokkeella, ajaa… Pysähtyy vainajan jyväpuodin eteen, jossa saattue järjestyy. Ensimäisenä ajaa isän ruumis — kuinka julmaa: oma puoliso ei ole hänen rinnallaan, vaan ajaa toisessa hevosessa… Minä vaimoineni ajan viidennessä hevosessa. Suuri katajaseppel sylissä. Tie on havutettu pitkälti alle mäkien — tiehaaraan saakka — se on se sama tie, jota vainaja kymmenet tuhannet kerrat on kävellyt… Isäni oli aina ihaillut kulkusten sointia ja ostellut kirkasäänisimpiä helyjä — nyt ei helähdä ainoakaan kulkunen, vaikka on puolensataa hevosta. Tietysti — kansan tapahan on pyhä. Isä oli myös pitänyt hyvästä kyydistä, itse alati hoputtanut hevosta — nyt hänen täytyy tyytyä siihen että Junnu niin hitaasti ajaa. (Jos hän tuntee ylimailmallisilla aisteilla, niin mahtaa se tuntua hirveän kiusalliselta.)

Me ajamme läpi kylän — kylä niin hiljainen, aivankuin kuolluksissa sekin, sillä äskeiset huvittelijat ovat meidän saattuessamme — nähtävästi kuuluu taikauskoon ettei ruumiskulkuetta akkunasta kurkisteta, vaan mennään silloin visusti piiloon (jotta ei "kalma" tarttuisi!). Minä tunnen kärsiväni epäjuhlallisuudesta, joka kaikkialla vallitsee. Koirat… Vasta kirkkoa lähestyessä pitkin jääkenttää, kuuluu pakkasen läpi hautajaiskellon kumina. Mutta kuinka tukahtunut onkaan sen ääni…

Sitten me jälleen kannamme arkkua — läpi kirkon — ja kansa katsoo. Pysähdymme alttarin juurelle… Alkaa seremonia, papit saarnaavat, oma veli siunaa ruumiin… seppelten laskeminen alkaa… minäkin astun vuorollani arkun ääreen ja pidän puheen. Oh ettemme me ihmiset edes ruumiin ääressä uskalla sanoa koko totuutta — elämän valheen ikuista totuutta! —

Sitten taas ajetaan vinhassa viimassa jäitse lumista tietä, isä paran ruumis edellimmäisenä… Lunta on paksulti, reet uppoilevat… Vihdoin päästään hautasaareen. Laulajat laulavat suomeksi Integer vitae… Ja pian joutuu se hetki, jolloin tuo musta, pitkä arkku vajotetaan syvyyteen, yli 2 metrin syvään hautaan… Oh! eikö olisi jollakin tavoin sielullisempaa, jos ruumisarkku korotettaisiin ylemmäs maan pinnasta — eikö alas hautaaminen liene pakanallista?…

Ja miksi ihmiset ikäänkuin nauttivat siitä että saavat heittää multakokkareita ja kiviä ruumisarkun päälle?… Niin tehtiin minunkin isälleni — tahdottiin ikäänkuin peittää pyhä asia maan multaan, jotta se ei jäisi näkyväisesti kiusaamaan…

Oi, en haluaisi enempää kertoa! Sitten — kun oli juhlittu — me siis juhlimme vaikka isä raukka oli kuollut niin hirveällä kuolemalla — ja vieraat olivat menneet, niin, sitten me kaikki viisi veljestä läksimme yhdessä, kuun sirpin heikossa valossa, maantielle kävelemään. Alas Kiiskimäkeä, alas Jänismäkeä! Kävelimme isän muistoksi yhden kilometrin. Se oli kaunis asia, se tunnustettakoon, ainakin aate oli oikea. Sillä varmaankin viimeisen kerran me kaikki viisi veljestä nyt olimme yhdessä vanhan pappilan maantietä polkemassa. Me — vanhan pappilan entiset villit pojat — nyt täydet miehet… Siispä kävelimme ja kenties olivat mietteemme hyvinkin syvät ja toverilliset.

Mutta — niin armoton on elämä — yön tullen tapahtui välillämme väittelyitä, jotka paljastivat sen tosiasian että kukin meistä uhmasi kulkea omaa ohdakkeista polkuaan. Vanhan pappilan harjahirsi oli todella murtunut.

Rakas vainaja, yhteinen isämme, sinä, joka lepäät paksujen kinosten alla, anna anteeksi jälkeläisillesi. Sinä kyllä annatkin. Tässä on jumalallista se että tiedämme itse siitä kärsineemme…

Vanhan pappilan raunioilla.

Armovuosi loppunut, uusi kirkkoherra valloittanut lapsuutemme kodin kaikki suojat, kartano täydellisesti siirtynyt toisiin käsiin! Rahvas puhelee "uudesta ruustinnasta", mutta eri äänilajissa kuin vanhasta. Siellä on nyt toinen järjestys kuin entisen haltijan aikana, siellä vallitsee tykkänään outo henki. Toisin siellä torvet soivat, toisin ukset ulvaisevat. Kanslian ovi pysyy päivälläkin kiinni, ei siellä enää juoksentele niin paljon asiamiehiä kuin vainajan aikana eikä keittiökamarissa istuskele niin monta emäntää ja mökinakkaa kuin vanhan ruustinnan päivinä. Ei siellä semmoisiin joudeta, ei siellä käy päivä- eikä yövieraita eikä yksikään matkailija sinne pysähdy eikä siellä minkään pyhän nimessä kannata ruokkia ihmisiä, joista ei tiedetä olevan aineellista hyötyä talolle. Ei, vanhan pappilan henki on muuttunut, se on tullut nykyaikaiseksi, se tietää: uusi sielunpaimen on valtiokirkon väärentämätön leipäpappi, kitsas kiripukki, ja ruustinna ajelee mieluummin lanta-kuormaa kuin laulaa trubaduuria tai laulattaa Sankeyn lauluja. Tpruu, milläs hevosella hän ajeleekaan tuo papinrouva kummitus? Paljonko maksoi uusi armollinen kirkkoherra vanhan pappilan uskollisista hevosista? Älkää huoliko kysellä, eikö kaikki tavara pakosta siirtynyt uudelle omistajalle. Syyttäköön vanha ruustinna parka itseään, jos ei ole osannut tehdä järkeviä kauppoja.

Kuinka kaunista vanhat asujamet olivatkaan kuvitelleet uusista tulokkaista! Mutta mitä kaikkea sitten ilmenikään, kun sisäänmuutto tapahtui? Vaikene, oi valkoinen lehti, nämä asiat kai kätkeytyvät kaikkien Suomen vanhojen pappilain apokryyfisiin kirjoihin!

Todetkaamme lyhyesti että pala palalta vanhan pappilan sielu tuli revityksi irti kaikesta siitä mihin se oli kiinnikasvanut neljäkymmentä vuotta. Aste asteelta täytyi tapahtua eloonjääneen vanhan ruustinnan nöyrtymys kohtaloonsa, josta niin harva välitti, sillä ihmisille on samantekevää, kuka alennetaan, kuka ylennetään.

Sanoppa, papinpoika, milloin lienet viimeisen yösi vanhan pappilan pääskysräystästen alla maannut? Mitä kaikkea silloin sielussasi läpielänyt ja muistellut?

Tokko tahdoitkaan mitään muistella? Se mikä oli hävinnyt, oli hävinnyt iäksi. Elämä armoton meni menojaan ja teki keisarileikkauksensa. Ainoa lohdutus sinulle, sinä ylpeä ja sydänherkkä papinlapsi, oli oma tietämyksesi että kohtalo kerran oli tekevä uuden kirkkoherran väelle saman keisarileikkauksen kuin minkä oli tehnyt sinun häädetylle heimollesi.