»HARHAANJOHDETTU TALONPOIKA»
Sallikaa meidän pyyhkiä silmiämme.
Meitä taas itkettää.
Meitä hävettää, että meitä itkettää, isoa miestä, mutta meillä on niin hellä luonnonlaatu.
Kun me kuulemme tai näemme tai luemme jotain oikein liikuttavaa, niin itku tahtoo päästä, väkisinkin. Olemme silloin nauravinamme, salataksemme liikutustamme, mutta kyllä tarkkasilmäinen henkilö sentään huomaa, mistä todellisuudessa on kysymys.
Ja juuri nyt, tällä hetkellä, olemme me sydämellisesti liikutettu.
Me olemme lukeneet Kuopion kommunistilehdestä artikkelin
»Harhaanjohdettu talonpoika».
Me ajattelimme ensin, että kommunisti, niinkuin tavallisesti, kirjoittaa pimeistä talonjusseista, pitkätukkaisista tunkioneuvoksista, rasvaisista rusthollareista, ihramahaisista isäntämiehistä, tyhmänpöyhkeistä manttaalipösöistä, leveänaamaisista lehmäjehuista, työväkeään nylkevistä talokkaista j.n.e. Mutta se oli erehdys.
Nyt tuli aivan toista.
Esimerkiksi tähän tapaan:
»Jos talonpoika kestää, niin kaikki kestää».
»Talonpoika on niin tärkeä tekijä taloudellisessa elämässä, että ilman sitä ei yhteiskunnallinen taloutemme pysy pystyssä, talonpoika on yksi tärkeimpiä perus- ja kulmakiviä yhteiskuntarakennuksessamme. Tästä jo seuraa itsestään, että talonpoika on työntekijä».
Talolliset kuuntelevat silmät pystyssä ja korvat hörössä tällaista puhetta sellaiselta taholta. Se olisi jotain ennenkuulumatonta, ellei samanlaista kieltä olisi käyttänyt — sittenkun punakaartin asiat alkoivat arveluttavasti kääntyä päin mäntymetsää — kapinanaikainen »Työmies»-lehti. Silloin sekin heltyi yhteen otteeseen ja selitti, että sosialistit ovat aina hellästi rakastaneet juuri talonpoikaa, vaikka joitakin väärinkäsityksiä aikaisemmin lieneekin tapahtunut. Mutta nyt ne ovat selvinneet. Lyökäämme siis kädet käsihin…
Suomalainen talonpoika ei silloin ottanut tätä tarjousta vastaan.
Saamme nähdä, onko se nyt alkavassa vaalitaistelussa siihen halukkaampi.
Mutta kuunnelkaamme edelleenkin, kyynel silmäkulmassa, niitä hellyttäviä sointuja, jotka hiljalleen kajahtelevat kommunistisesta kantelosta: »Mitäpä muuta talonpojan elämä onkaan kuin alituista raatamista. Aamusta varhain iltaan myöhään täytyy hänen tehdä raskasta työtä pysyäkseen leipä suussa. Kadehdittavaa ei suinkaan talonpojan elämä ole».
Ja niin edespäin palstamääriä. Tuleepa kirjoittaja lopuksi jo siihenkin tulokseen että kun kaikki ympäri käy, niin on talonpojan elämä vaivaloisempaa ja työläämpää kuin palkkatyöläisen. Vähintäänkin on talonpoikien elämä »yhtä kurjaa ja sorrettua kuin palkkaustyöläistenkin. Molemmat ovat kohtalotovereita».
Näin ollen olisi aivan luonnollista, että talonpojat olisivat kommunisteja ja liittyisivät »yhteiseen taistelurintamaan». Ettei niin ole tapahtunut, johtuu siitä, että »talonpoika, korvenraataja, on jäänyt henkisessä kehityksessään takapajulle» kommunisteista, ja eksynyt väärille poluille. Sillä porvalit, perhanat, »ovat viekkaudella ja kavaluudella onnistuneet talonpoijan eksyttämään harhateille poliittisessa elämässä».
Kommunismin leveä ja lämmin syli on kuitenkin nyt, vaalien lähestyessä, avoin myöskin talonpojille. Heidän ei tarvitse muuta kuin äänestää polsuja eduskuntaan, kyllä nämä sitten vuorostaan pitävät lopusta huolen.
Niinkuin sanottu, olemme me syvästi liikutettu. Näin kaunista puhetta emme ole pitkiin aikoihin lukeneet talonpojasta.
Me vain hieman epäilemme, mahtaneeko maataviljelevä väestömme sulaa yhtä helposti kyyneleihin. Se on luullaksemme vähän paksunahkaisempaa. Sitä nahkaa ovat kommunistit itse ankarasti peitonneet ja parkinneet, ja »korvenraatajalla» on hyvä muisti, vaikkapa hän, kommunistisella kyynärkepillä mitattuna, olisikin »jäänyt henkisessä kehityksessään takapajulle».
Siihen tarvittaisiin nyt paljon pehmikettä.
Epäiltävää on, tokko siihen bolshevikkien rahoilla kustannettujen lehtien palstat ja sanavarasto riittävät.
(1922.)