ISOT KIRJAIMET
Kasanin kuvernementissa, Jegorofkan piirikunnassa, asui olkikattoisessa tuvassaan musikka Ivan Ivanovitsh. Astui hänen tupaansa päivänä erähänä kylän kommunisti.
Ivan Ivanovitsh ei ollut tietääkseenkään. Hänellä kun ei ollut enää mitään ottamista.
Mutta eipä kylän kommunisti ollutkaan tällä kertaa tullut ottamaan, vaan antamaan.
— Mitä sinä teet, Ivan Ivanovitsh? kysyi kommunisti, joka ennen vallankumousta oli kylän kesken tunnettu nimellä varas-Proshka.
— En mitään, vastasi Ivan Ivanovitsh. — Istun ja ajattelen.
— Mitä sinulla on ajattelemista, turakka?! kiljaisi kommunisti. — Eikö ole hyvä ollaksesi, koiranturpa?
— Ajatteleminen on semmoinen paha asia. Se on kielletty komissariaatin käskykirjeellä Y 97685471, lisäsi hän lempeämmin.
— Mitä tehdä, pyhä veli? kysyi Ivan Ivanovitsh, tukkaansa kylmien. —
Eihän voi maatakaan viljellä, kun ei ole siementä.
— Menisit halkometsään!
— Ei ole kirvestä, toveri.
— Aa, se on totta. Kirveet on otettu takavarikkoon. Ei voi jättää tuhmalle kansalle niin vaarallista asetta. Tarttuisit siihen vielä, pöllö, ja päähän kajauttaisit! Mutta tässä on sulle lukemista, toveri. Sitä kun tutkit, niin ajatella et tarvitse ensinkään. Ne ovat toiset miehet, jotka ajattelevat.
Ja kylän kommunisti, ent. varas-Proshka, jätti Ivan Ivanovitshille korallisen bolshevistista »valistuskirjallisuutta».
Mennessään kääntyi hän vielä taakseen katsomaan, heristi nyrkkiään ja uhkasi:
— Vai vielä sinä tässä ajattelemaan, turjake! Jos tulen ja kuonoosi sivautan, niin lähtevät sulta semmoiset tuumailut päästä!
Jonkin ajan kuluttua poikkesi kylän kommunisti taas Ivan Ivanovitshin tupaan.
Ivan Ivanovitsh istui uunin pankolla, huopasaappaisiin, aivinaisiin housuihin ja lammasnahkaturkkiin puettuna. Kädessä oli miehellä bolshevikkin lentolehtinen.
— No mitäpäs nyt, Ivan Ivanovitsh? kysyi kommunisti.
— Luen, näethän itse, vastasi Ivan Ivanovitsh. Kommunisti tuli lähemmäksi.
— Voi sinuas, tomppeli! huusi kommunisti. — Lehtihän on ylösalaisin kädessäsi.
— Kuinka minä tietäisin, toveri, miten se on pidettävä? kysyi Ivan
Ivanovitsh. — Minä en tunne kirjaimia.
— Pimeyttä! huusi kommunisti. — Monarkistista taantumusta! Porvari taidatkin olla, burshui, vietävä!
Kovin oli suuttunut kylän kommunisti.
Kulkipa tarkastuksella piirikunnassa korkea valistuskomissarion virkamies Vasili Rasboinikov, entiseltä nimeltään Isaak Silberstein, juutalaisista vanhemmista.
— Kuinka täällä ovat asiat, toveri? tiedusteli tarkastaja Ivan Ivanovitshin kotikylän kommunistilta. — Onko vastavallankumouksellista kiihoitusta?
— Vastavallankumouksellista kiihoitusta ei ole, vastasi kommunisti.
— Burshuit tapettiin käskyn mukaan. Mutta pimeää on kansa. Ivan
Ivanovitsh pankolla istuu, lukee, sanoo, a kniga hänellä on nurinpäin
kädessä. Parta on äijällä hopeassa, a puustainta ei vielä tunne.
— Ei ole ollenkaan hyvä asia, sanoi komissari Rasboinikov synkästi. — Eikö täällä tiedetä, että neuvostohallitus on käskyn antanut, että jokaisen on opittava lukemaan määräajan kuluessa? Kolme vuotta sitten jo viimeinen määräaika umpeen meni!
— Tiedetty on, toveri komissari, mikseipä olisi tiedetty. Mutta Ivan Ivanovitsh ei ole oppinut lukemaan. Tulivat toverit kommunistit toisesta kylästä, muutamia tappoivat, opettajan myös tappoivat, veitikat. Ei ole ollut sitten, kuka opettaisi Ivan Ivanovitshin lukemaan.
— Kyllä minä teidät nyljen! ärjyi komissari. — Nimenomaan on sanottu, ettei pidä tappaa opettajia, jos on riittävästi muita tapettavia! Opettajat ovat meille tarpeellisia, jotta kansa oppisi lukemaan Leninin kirjoituksia. Rutto teidät syököön! Minä lähetän tänne Moskovasta uuden opettajan, joka saa opettaa Ivan Ivanovitshin lukemaan. Siihen opettajaan jos rohkenette koskea, niin parempi teille olisi, jos ette olisi syntyneet. Kyllä minä teille näytän!
Tuli uusi opettaja Moskovasta, rokonarpinen laiha mies, joka ei pelännyt paikkakunnan kommunistejakaan, vaan löi ja potki heitä, milloin halusi, näyttääkseen havainnollisesti, että kaupunkikommunistin ja maalaiskommunistin välillä on suuri ero. Ja hyvin oli kohtelias Ivan Ivanovitshille, ainoastaan harmittaakseen kylän kommunistia.
Tuostapa Ivan Ivanovitsh kovin ilostui, ryhtyi tutkimaan tieteitä, yks' kaks' jo lukemaankin oppi.
Opettaja läksi takaisin Moskovaan ja antoi raportin:
— Selvä on! Jo oppi lukemaan Ivan Ivanovitsh! Päivänä muutamana kylän kommunisti taas poikkesi.
Ivan Ivanovitshin tupaan. Ivan Ivanovitsh, lammasnahkaturkissaan, istui uunin pankolla, ja kädessä oli hänellä Pravdan puolikas, jonka oli käärepaperina saanut kauppapuodista.
— Sinä lueskelet, Ivan Ivanovitsh? kysyi kommunisti.
— Lukemisen olen toimessa, veli pyhä, myönsi Ivan Ivanovitsh. — Se on niin somaa tuo lukemisen asia: kirjaimia on kuin torakoita pyhän Miihkaelin päivän aamuna, ja kun niitä peräkkäin sommittelet, niin niistä joitakin sanoja tulee, semmoisia ettei niitä juutaskaan ymmärrä. Mutta aina on ensin iso kirjain ja sitten tulevat pienet kirjaimet. Se on niinkuin elämässäkin, ensin on aina herra — ennen oli porvari ja nyt on bolshevikki — ja sitten vasta tulee rahvas. Eivätpäs ole puustaimetkaan samanarvoisia!
Järkkyneenä kuunteli Ivan Ivanovitshia kommunisti. Ivan Ivanovjtsh oli ruvennut filosofeeraamaan. Sitä oli vallan kamala kuulla.
Kiireellisesti laati hän salaisen raportin Moskovaan.
* * * * *
Äskettäin oli sitten lehdissä uutinen, että Neuvosto-Venäjän kansanvalistuskomissari harkitsee isojen kirjainten poistamista venäjänkielestä, »yhdenmukaisen kirjoitustavan saavuttamiseksi muitten neuvostotasavaltojen kanssa, ja kun ei itämaisissa kielissä yleensä käytetä isoja kirjaimia».
(1925.)