KAUVATSAN KAAMEA LUURANKOLÖYTÖ
Siellä Kauvatsalla elää kotimainen Nimrod, vanha ammattimetsästäjä ja jalo riistankaataja Herransa edessä, ja helmik. 2 p. 1918 ampui hän suuren suden, ollessaan juuri lähdössä vapaussotaan pelastamaan isänmaataan toisenlaisten susien hampaista.
Se susi jäi Kauvatsalle ja nyljettiin kotona, lihat syötettiin kesylle huuhkajalle, joka pisteli ne kiitollisuudella poskeensa, ja viimein suden luut viskattiin metsään yli piha-aidan, mutta pääkallo lähetettiin myöhemmin yliopiston luonnontieteellisiin kokoelmiin.
Loppui sitten sota ja metsästäjä palasi kotiinsa ja hänen asuntonsa piiri oli entisille punikeille kirouksen ja kauhun paikka, jota he eivät tahtoneet lähestyäkään.
Ja niin vuodet vierähtivät ja kuukaudet kierähtelivät ja tultiin kevääseen 1920, ja ankara metsästäjämme pani laukun selkäänsä ja tulikeihään olalleen ja muutti entisestä asunnostaan toiselle puolen pitäjää.
Nyt uskalsivat toismielisetkin saapua kurkistelemaan metsästäjän asunnon ja pihamaan nurkkia, että kummoiselta sen oikean lahtarin ja lihamiehen kylmille jätetty pesä näyttää, ja niinpä eräs tilaisuutta läsnäolollaan kunnioittava kokopunainen suutari ja entinen punakaartilainen löysi suden selkärangan.
— Mitäs tämä on?
— Tämähän on i-ihmisen luuranko?
— Tässä on varmasti aatetoverin maallista tomua.
— … tanan lahtari!
— Tämä on saatettava koko kylän toverien tietoon.
Ja pian kokoutuikin sudenluiden ääreen akkaa jos tyttöäkin.
Vesissäsilmin katseltiin aatetoverin viimeisiä murheellisia jäännöksiä.
Yksi ehdotti, että veisataan sille.
No, veisattiin:
»Saammekohan tulla yhteen…»
Yksi tytöistä väänsi katajista ja puolanvarsista yksinkertaisen seppeleen, jonka laski luiden päälle. Nauhat oli ajateltu myöhemmin hankittaviksi, ja niihin kirjoitus:
»Viimeinen tervehdys oikeuksiensa puolesta kaatuneelle toverille. Kosto elää».
Tästä kaikesta syntyi melkoinen hälinä sekä Kauvatsalla että lähitienoilla, ja julmat huhut kiertelivät kyliä, ja poliisi ryhtyi asianvaatimiin toimenpiteisiin, saapuen tarkastamaan ruumista tai ainakin luita, ja katseli jonkun aikaa miettiväisenä selkärankaa ja lausui sitten mielipiteenään, että tämä vainaja kuuluu kehityshistorian aikaisempaan kauteen, jolloin ihmisellä on ollut pidempi häntä kuin nykyjään, eikä siis voi olla lahtarin tappama.
Ja mihin on pää joutunut?
Häntä on, mutta päätä ei näy missään.
Ja se viranomainen meni pois ja kuulosti mutisevan, että on siinä kanssa yks suutari, kun ei sutta tunne.
Vaikka vanhat ennen sanoivat sudesta ja suutarista, että:
»suutari se vasta aika susi on — se syö lihat ja repii nahat».
(1920.)