»PUNAINEN NAURU»
Englannin työväenliikkeen johtajat ovat nauraneet. Toiset remakammin, toiset hillitymmin. Niinkuin kirjeenvaihtajamme eilisessä lehdessä olleesta asiallisesta ja mieltäkiinnittävästä selostuksesta saimme tietää.
Aiheen näihin anglosaksilaisen huumorintajun ja ilomielisyyden näkyväisiin ja osaksi kuuluviinkin purkauksiin on lähinnä antanut eräs heille esitetty kysymys.
Suomen eduskunnan varapuhemies, sosialistijohtaja Kotonen sen kysymyksen teki.
Hän esitti miehenä miehille, sosialistina sosialisteille, toverina tovereille näin kuuluvan välikyselyn:
»Uskotteko, että vallankumous, jonka kautta luotaisiin työväen diktatuuri, on mahdollinen Englannissa?» Kirjeenvaihtajamme ei nimenomaan mainitse, että työväen johtomies mr Parker, jolle Kotonen ensiksi kysymyksensä esitti, olisi nauranut.
Mahdollisesti antoi hän siis hyvinkin vakavan vastauksen. Sitäpaitsi sanoi hän sen jyrkin sanoin:
»Englannin työväki ei tule koskaan antamaan kannatustaan niille suunpieksijöille, jotka suosittelevat parlamentarismista luopumista».
Toveri Kotonen kumarsi toveri Parkerille, ja mr Parker kumarsi hra Kotoselle, minkä jälkeen viimeksimainittu läksi Labour Partyn toimistoon haastattelemaan mr Gillies’tä.
Tämä mr oli vielä jyrkempi kuin edellinen.
Kuultuaan hra Kotosen kysymyksen seivästi hän Suomen eduskunnan varapuhemiehen tuimalla katseella teräksenharmaista silmistään ja sanoi oitis, ilman kauniita esipuheita ja esikuvia ja tunnustähtiä ja vuohensarvia ja torahampaita, että jos te odotatte Englannin työväen ryhtyvän vallankumoukseen työväendiktatuurin aikaansaamiseksi, niin te »saatte odottaa tuomiopäivään saakka».
Lopuksi ei ankara mr Gillies kuitenkaan voinut olla luopumatta ankaruudestaan. Hänen piirteilleen levisi suopea hymy. Anton Kotosemme oli nimittäin siirtänyt puheen Landsburyyn, bolshevikkien ihailijaan. Mr Gillies hymyili rauhoittavasti. Niin, Landsbury! Oikein hyvä mies. Mikäpäs siinä. Päävärkki vain pienenpuolinen, niin että — — — Kyllähän hänet täällä kotona tunnetaan. Ei se ole sen vaarallisempaa. Ja mitä vallankumoukseen tulee, niin ei yksikään englantilainen sosialistien huomattavampi johtomies pidä sitä edes mahdollisena — eikä suoraan sanoen suotavanakaan…
Edustaja Kotonen painoi knallin lujasti päähänsä ja otti ajurin ja ajoi ei sen pienempään paikkaan kuin Englannin parlamenttiin tavatakseen Iloisen Englannin sosialismin pääjehut kerrankin oikein yhdessä rykelmässä, oikein lyhteessä.
Tässä aikomuksessaan onnistui hän täydellisesti. Hänet vietiin erääseen syrjähuoneeseen, missä oli koolla kymmenkunta työväenpuolueen parlamentaarikkoa mr Clynesin johdolla, ja sitten alettiin keskustella vakavista asioista.
Historian hengetär teroittaa lyijykynänsä ja jatkaa:.
»— — — mutta kun eduskuntamme varapuhemies mainitsi, että Suomessa eräät piirit uskovat, että Englannissakin ennen pitkää syntyy valtavia vallankumousliikkeitä, joiden mainingit ulottuvat mannermaallekin ja tukevat mannermaan kumousliikkeitä, silloin mr Clynes ja kaikki hänen parlamenttitoverinsa purskahtivat äänekkääseen nauruun».
Ja sitten määrättiin yleisen iloisuuden vallitessa, johon edustaja Kotonenkin kohteliaana vieraana toivottavasti otti osaa edes pienellä hymyllä, jyrkimpien työläisainesten äänillä valittu mr Maclean ilmoittamaan terveiset Suomen kommunisteille, että Englannissa ei kukaan vakavasti ajattele väkivaltaista kumousta. Jos te siellä mannermaalla rupeatte toimeenpanemaan kumouksia, niin ette ainakaan Englannin työväeltä apua saa…
Sitten oltiin taas ylimalkaan hyvällä tuulella ja taidettiin vähän ihmetellä, että minkälaista ainestahan ne Suomen kommunistit oikein mahtanevat olla.
Kääntelemme eilistä, lehteä ja joudumme 4:nneltä 8:nnelle sivulle, vapunviettoon bolshevikkiparatiisin hyvän- ja pahantiedonpuun juurella, Moskovassa.
»Itse Moskovan toimeenpanevan komitean jäsenet työskentelivät puheenjohtajansa Kamenevin johdolla luudin lapioin Moskovan Neuvostotorilla».
Ehkäpä heitäkin vähän nauratti.
Sitten illalla, työn päätyttyä.
Nähdessään, minkä verran hevoskultavarastot olivat tämän neuvostohallituksen korkeimman-omakätisen ahertelun kautta vähentyneet Neuvostotorilta.
Mutta mahdollisesti ei heidän naurunsa sentään ollut aivan yhtä välitöntä ja raikasta kuin Englannin työväenpuolueen johtajien nauru siellä parlamentin sivuhuoneessa.
(1920.)