KURKI EI HALUA KUOLLA
Välistä kuuluu tapahtuvan niin, että kurkiparka ennättää kuolla kutkahtaa ennenkuin suo sulaa.
Se on tietysti kova koettelemus kurjelle, sillä oma suu hänelläkin on lähempänä kuin kontin suu, mistä viimeksimainitusta kurjella sitäpaitsi lienee hämärä käsitys.
Kurki seisoo pitkänä ja kylmänä keväänä vuoroin toisella, vuoroin toisella jalallaan jään ja roudan peittämällä suolla, ja ajattelee pää kallellaan ja silmissä uneksiva ilme kaikkia niitä herkullisia aarteita, joita suo, kerran sulaksi päästyään, on sille tarjoava, pitkiä, liukkaita madonloikareita, jotka niin suloisesti luistavat alas pitkästä kurkusta, ja ennenkaikkea lihavia, mulkosilmäisiä sammakoita, ihania sammakoita, hurmaavia sammakoita, taivaallisia sammakoita. Mutta kevät on pitkä ja kylmä. Suo ei jaksa sulaa. Ja eräänä aamuna aurinko ylösnoustessaan näkee kurkiraukan kuukahtaneen sen jäätyneen mättään juurelle, jonka päällä se on uneksinut viimeiset sammakkounelmansa. Se kurki ei enää koskaan tarvitse sammakoita. Meillä tässä suuressa Suomaassa on myöskin eräs kurki, jolle on alkanut tulla uskon puutos.
Mutta se ei halua enää odottaa suon sulamista. Se on saanut siitä odottamisesta enemmän kuin kyllikseen.
Ja henki on sillekin rakas.
Se kurki on meidän viehättävä ja eräiltä näkökulmilta katsottuna ei ainoastaan mielenkiintoinen, vaan tavallaan huvittavakin kommunistinen puolueemme.
Jos kaikki tämän puolueen toilaukset, meiningit ja edesottamiset kirjaan kirjoitettaisiin, niin tulisi siitä paksu romaani.
Mutta niitä ei ole tarpeellista kirjoihin kirjoittaa. Ne ovat enimmäkseen sitä laatua tavaraa, jota siistissä pakinatyylissä sanotaan tuomaskuonaksi, mikä tosin on suuri ja ansaitsematon loukkaus tuomaskuonaa kohtaan. Sillä tuomaskuona on hyödyllistä ja tarpeellista ainetta, jota ei suinkaan voi sanoa kommunismin tuotteista.
Kommunistien aatokset ovat sinkoilleet tässä maassa niinkuin niinsanotut sittapörriäiset pörräävät ilmassa, matalalla lentäen, poutaa ennustavana kesäiltana. Sattuu sitten sellaista, että lentolinjaan osuu aidanseiväs. Sittapörriäiselle ominaisella suoraviivaisella yksitoikkoisuudella lentää pörriäinen päänsä aidanseipääseen ja makaa seuraavassa silmänräpäyksessä maassa selällään, sääriään sätkytellen ja odotellen onnenpotkausta, joka kääntäisi sen jälleen luonnolliseen asentoonsa, jotta se pääsisi taas lentoon ja seuraavaa aidanseivästä etsimään. (Siitä on syntynyt aatepitoinen sananlasku: »Käypä yhtyy johonkin, sanoi sittapörri, kun päänsä seipääseen lensi».)
Enemmän kuin neljä vuotta ovat tämän maan oikeauskoiset kommunistit, jonka ydinjoukon muodostavat ne punakaartilaiset, jotka eivät osaa ottaa terveellistä oppia yhdestä eikä useammastakaan vakavahenkisestä elämäntapahtumasta, odottaneet silmä kovana vallankumousta. Sekä paikallista että yleismaailmallista.
Ryssät, jotka maailman sivu ovat pitäneet tyhmempiään narreinaan ja kyntäneet hulluilla, ovat elättäneet ja ruokkineet Suomen kommunistipuoluetta henkisesti ja aineellisesti tällä maailmanvallankumoustoivollaan. Bolshevikkiryssät, jotka eivät ole pitkään aikaan enää itse uskoneet tuohon heidän heleillä punaväreillä maalailemaansa yleismaailmalliseen kumoukseen — jos ovat tosissaan uskoneet milloinkaan — ovat olleet onnellisia voidessaan löytää aivan Rajajoen takana taajalukuisen lauman sellaisia pässinpäitä, jotka jaksavat uskoa mainittuun uneen, sittenkun kaikki muut kokomaailman pöllötkin ovat lakanneet siihen uskomasta. Nämä jalot, mutta kokolailla naurettavat uskonsankarit ovat suomalaisia kommunisteja. Niistä ei karise usko muuten kuin jos he joutuvat sinne Ryssän paratiisiin. Mutta sitten se kariseekin niistä vähän jumalattoman nopeasti.
Näyttää kuitenkin siltä, että meidänkin sitkeä kurkemme alkaa pitkistyä odotukseen. Tietysti ei se vieläkään epäile näkevänsä sitä autuasta päivää, jolloin nirri on otettu pois viimeiseltä porvarilta, ja eloonjätetyt nosket raastavat kahle kintussa kommunistien orjina, jotka viimeksimainitut luonnollisesti ovat kaikki komissaareja.
Mutta viidettä vuotta odotettuaan päivästä päivään tuota uutta yleistä hulinaa, luvattuaan joukoille sen tuloa ihan just-justiinsa siinäpaikassa ja hohotettuaan kylmää kommunistinaurua kaikille noskeille ja heidän parlamenttaarisuudelleen, ovat kommunistit, olojen Venäjällä kehittyessä yhä kepulimmiksi, oikealla kommunistisella ympäripyörähdyksellä kääntyneet itsekin parlamenttarismin poluille.
Ja ottavat he nyt omana puolueena osaa eduskuntavaaleihin.
Väärinkäsitysten välttämiseksi he tosin suhkavat joukkojensa korviin, että tarkoitus on vain kenkkuilla myöskin eduskunnassa ja siunatun »vallankumouksen» hyväksi. Mutta tosiasia on, että kommunistiagitaattoreille tulee näistäpuolin pitkä nälkä ja hoitajansa laiminlyömän kilin ajatukset, elleivät he mitä pikimmin pääse eduskunnan leipiin.
Se on aivan samantekevää, mitä he vaalikiihoituksessaan sohlaavat vallankumouksesta, sotaväestä, suojeluskunnista ja »ohranasta». Se on pantu vain palstan täytteeksi, pääasia on, että joukko jäätyneelle suolle jääneitä nälkäkurkia pääsisi taas vähän varmemmalle ja aivan porvarilliselle taloudelliselle pohjalle.
Mutta voi vaivaisia niitä yksinkertaisia harjastukkaisia proletäärijoukkoja, jotka haaskaavat kalliin äänioikeutensa moisen sakin hyväksi!
Pimitetyn kansan silmät aukenevat kyllä lopuksi.
Vähän hitaasti ne tosin aukenevat niinkuin sokeana syntyneen kissanpoikasen silmät. Mutta aukenevat kumminkin.
Se on ainakin vankka toivomme.
(1922.)