»MYI VAIMONSA 75,000 RUPLASTA»
Se on nyt niitä tuoreimpia uutisia.
Myyjä oli eräs kivennapalainen talonpoika, ostaja bolshevikkikomissari rajan toiselta puolen. Myyjällä oli nuori ja kaunis vaimo, bolshevikkikomissarilla oli 75,000 tsaarin ruplaa. Myyjän teki mieli saada nuori ja kaunis kivennavatar. Kaupat syntyivät. Vaimo lähetettiin kaupasta tietämättömänä rajan toiselle puolen muka muulle asialle ja tuli pidätetyksi sopimuksen mukaan.
Sotaoikeus kuuluu nyt Terijoella käsittelevän tämän kaupan laillisuutta.
Venäläisillä ruplilla voi siis vielä saada vaimon.
Mutta miestä niillä ei saa.
Sekin on koetettu.
Tässä joku aika takaperin saapui Kaukaisesta Idästä, muistaaksemme Wladivostokista, joukko venakoita, jotka olivat työlästyneet, eikä ihmekään, oloihinsa kotimaassa, eräällä laivalla Filippiineille, Manilaan. Amerikkalaiset viranomaiset eivät kuitenkaan olleet halukkaita päästämään tätä katrasta maihin, vaan alkoivat käännyttää sitä takaisin laivaan laiturilta, käskien kapteenin viedä lastinsa sinne mistä oli sen tuonutkin.
Joukko Manilan miespuolista väestöä seisoskeli sikaarit suunpielessä, olkihatut päässä ja kädet housuntaskuissa, seuraten satamakaupunkilaisten puoliuneliaalla mielenkiinnolla tätä selvittelyä.
Silloin eräs naisista, joka oli kuullut, että jos olisi naimisissa jonkun paikkakuntalaisen kanssa, niin saisi tietysti jäädä kaupunkiin, otti taskustaan ison tukun 1,000 ruplan seteleitä, heilutti niitä ilmassa ja kysyi puolikuunmuotoisessa piirissä seisovalta miespuoliselta filippiiniläisseurueelta, kuka tahtoisi ottaa hänet ja setelit.
Filippiiniläiset mulkoilivat sekä venakkoon että hänen seteleihinsä, mutta yhtään halukasta ei ilmestynyt.
Venakko astui kaksi askelta eteenpäin. Filippiiniläiskehä astui kolme askelta taaksepäin.
Eikä miestä irronnut Manilasta ei kuinkaan köyhää, ei kuinkaan pientä eikä kuinkaan pahannäköistä.
Mutta jos tuo paksu setelitukko olisi ollut 1,000-dollarin seteleitä, niin eiköhän olisi ilmestynyt uros, joka olisi käynyt kauppaan.
Ja kuka meistä ei olisi sitä tehnyt?
Mutta Mäntyharjulla ei saa sulhastakaan 40 markalla.
Johtuuko se sitten Suomen rahan arvon alenemisesta taikka Mäntyharjulla vallitsevasta yleisesti tunnetusta miesten puutteesta, sitä me emme tiedä.
Sillä Mäntyharjulla on puute poikamiehistä. Koko maa tuntee laulun: »Kun Mäntyharjun pojat läksi reissullen, kun Mäntyharjun pojat läksi reissullen, ja kun Mäntyharjun pojat läksi reissullen, niin Mäntyharjun pojat läksi reissullen». Siitä lähtien on ollut yleisesti tunnettu myöskin se totuus, että Norjan sillejä ja Mäntyharjun miehiä on joka työmaalla.
Jotavastoin Mäntyharjun pitäjässä itsessään vallitsee sitä suurempi miesten puute.
Tässä äskettäinkin odotteli eräs avioliittoon esteetön Mäntyharjun neitsy kosijoita, mutta kun sellaisia ei kuulunut, päätti hän hankkia itselleen sulhasmiehen mustalaisen avulla.
Sulhasen hinnaksi määräsi mustalainen 40 markkaa, minkä summan neitsy maksoikin äitinsä suostumuksella.
Toimitus ei, meille annetun selostuksen mukaan, ollut kovinkaan monimutkainen. Levitettiin lakana metsässä sellaisen katajan yli, jossa oli kolme kuivanutta latvaa. Neitsy istuutui pensaaseen lakanan alle, Kainin jälkeläisen juosta hölkytellessä katajan ympäri, kolmasti vasta- ja kolmasti myötäpäivää. Sitten kömpi mustalainen vuorostaan pensaaseen, ja nyt juosta liuhtoi neitonen yhtä monta kertaa katajan ympäri, ravasi niin että hameen helmat hulmusivat.
Sulhasta ei kuitenkaan tullut. Paljonkos sitä nykyjään 40 markalla saakaan.
Kilon voita ehkä.
(1920.)