NAISEN ONNI
Tämän kirjoituksemme päällepito on harvinaisen kaunis ja suloinen. Sitä ei taida kenkään oikeinajatteleva ja syvästi- ja terveestitunteva ihminen kieltää.
Sallikaa, että vielä kerran vaivumme ihaillen ja värähdellen katsomaan noita hienon kauniita sanoja:
Naisen onni…
Näihin sisältyy kaikki maallinen kaunis ja ylevä, vieläpä melkoinen osa ylimaallistakin:
Naisen onni…
Niihin sisältyy oikeastaan koko ihmiskunnan historia ainakin syntiinlankeemuksesta lähtien.
Kaikki taiteet. Kaikki kirjallisuus. Eritoten romaanikirjallisuus.
Ja paljon muuta.
Emme kuitenkaan tahdo pöyhistellä vierailla höyhenillä. Olkaamme avomielinen. Me emme ole tuota otsaketta omasta päästämme keksineet. Kuinka se olisi mahdollista? Tässä autojen ja amerikkalaisten raitiovaunujen ja ministeripulien kaupungissa eivät synny sellaiset otsakkeet. Ja tästä puheena olevasta olemme kiitollisuudenvelassa eräälle suutarinvaimolle Haapamäen Vatjusjärvellä. Taikka ei hän oikeastaan ole enää suutarin vaimo: »puusuutarin oma hän on», voisimme lausua kuvannollisesti erään toisen, kuuluisan suutarin sanoilla. Mutta joka tapauksessa on hän osoittanut meille ja vatjusjärveläisille, mikä on naisen onni.
Muutama päivä sitten, kun eräs ahkera ja hyvänluontoinen — meistä ainakin tuntuu siltä, että mies on sekä ahkera että hyvänluontoinen — kun uuttera ja sopuisa suutari Haapavedellä koputteli puunauloja kengänpohjiin maistaen ensin kunkin naulan kärkeä, niinkuin suutarien tapa on ollut suutarien luomisesta asti, kapsahti hänen eteensä hänen vaimonsa ja hänen kolmen laillisen vaikka alaikäisen lapsensa äiti, ja ilmoitti vakaan aikomuksensa ja järkähtämättömän päätöksensä olevan lähteä erään aivan toisen miehen kera niinsanoaksemme »kauemmas vielä kuin se etäinen kulta-nummi, jonka pappilan mamselli näki unissansa».
Ja »Kaiku»-lehden valpas kirjeenvaihtaja ilmoittaa edelleen:
»Kaiken varalta vetosi hän vielä miehensä sydämeen selitellen aviopuolisolleen, ettei suinkaan mies haluaisi estää häntä lähtemästä, koska nyt on kysymyksessä — naisen onni».
Tässä on romaanin ja näytelmän käännekohta. Lukijakin kääntää vavisten lehteä, sillä nyt on kysymys siitä, ryhtyykö aviomies revolveriin, kuristaako hän naisensa kovilla kourillaan, leikkaako hän — jos hän on suutari — hänen päänsä poikki nahkaveitsellä, vai muuttuuko hän vain ylimalkaan mustaksi muodoltaan ja huutaa kolealla äänellä:
— Haa!
Haapaveden suutari ei tehnyt mitään ylläluetelluista, josta älyämme, että hänkin on viisas mies, niinkuin suutarit ylimalkaan ovat. Hän ei edes sanonut: haa!
Hän alistui kohtaloonsa ilman mitään suurenmoisia eleitä, joita nähdään teatterilavalla, olletikin oopperoissa ja murhenäytelmissä.
Hän vain nyökkäsi myöntävästi murheellisella päällään. Olihan vedottu hänen sydämeensä. Eikä suutarinkaan sydän ole Oulun pohjanahkaa. Ja olihan vedottu naisen onneen. Naisen onni on Suomessa miehelle pyhä. Yhtä pyhä suutarille kuin ministerillekin. Ehkä välistä pyhempikin.
»Ja niin muutti vaimo jättäen miehensä ja kolme alaikäistä lastaan, erään paikkakunnalla jonkin aikaa olleen renkimiehen kanssa Oulunsaloon ja elää nyt — onnellista avioelämää», huudahtaa haapaveteläinen kirjeenvaihtaja.
Suutari koputtelee yhä edelleen kengänpohjia matalassa majassaan Haapavedellä. Mitä hän, hyljätty mies mietiskelee puraistessaan puunaulan kärkeen, sitä me emme voi sanoa.
Mutta sen me kyllä arvaamme, mitä onnellinen renkimies Oulunsalossa lausuu.
Hän astuu vasen käsi sydämellään ja oikea taivasta kohti kohotettuna vapautetun naisensa eteen, ja jylisevin äänin hän näin lausuu:
»Jo nyt olet vapaa, äiti! Pelastukses hetki nyt lyö! Tule päivän valkeuteen nyt, jo mennyt on pitkä yö! Taas syttyvi silmäs tuike, taas poskilles puna saa: ja voi sitä, ken hiuskarvaa nyt päästäsi notkistaa!»
Ja se on aika komeasti sanottu.
Ainakin renkimiehen sanomaksi.
(1921.)