V
Jaakkola saapui tervehtimään vanhaa tuttavaansa ukko Saksmania.
Ukko Saksmania ei meidän tässä tarvitse tarkemmin esitellä, sillä hän on juuri se sama valkopartainen, kyömynenäinen kunniavanhus, joka edellisessä luvussa istui musikaalisten rakennusmestarien pöydässä puheenjohtajan paikalla.
Siihen oli hänellä täysi oikeus, sillä hän oli ensiksikin rakennusmestariyhdistyksen kunniajäsen ja toiseksi saman arvoisan yhdistyksen kunnioitettu puheenjohtaja. Aluksi oli hieman epäröity, voitaisiinko miestä, joka ei itse ole rakennusmestari, valita rakennusmestariyhdistyksen päämieheksi, mutta ukko Saksman iski silloin nyrkkinsä pöytään ja ilmoitti maatilanomistajana ollessaan rakennuttaneensa kartanoon hyvän, ensiluokkaisen ja ihka uudenaikaisen kivinavetan.
— Kuka teistä, herrat yli-insinöörit, kykenee rakentamaan ensiluokkaisen kivinavetan? oli ukko Saksman kysynyt musertavan ivallisesti.
Nöyryytetyt rakennusmestarit olivat luoneet katseensa seurahuoneen lattiaan ja valinneet ukko Saksmanin puheenjohtajakseen. He olivat hänelle suuressa kiitollisuuden velassa, sillä ukko Saksman, joka vielä vanhoilla päivilläänkin oli terävä kuin partaveitsi, ajoi rakennusmestarien lukuisat ja monesti erinomaisen sotkuiset talonkauppajutut kolme kertaa huokeammalla kuin kaupungin asianajajat ja muut tuomarismiehet, jotka ukko Saksman sitäpaitsi useinkin armottomasti höyhensi.
Tultuaan siihen notkoselkäiseen, maahan vajoavaan taloon, jota sanottiin Arkuksi, meni Jaakkola sisään portista, tarkasteli pihassa olevaa hernemaata, astui sisään ensimmäisistä rapuista ja koputti.
— Sisään!
Jaakkola huomasi tulleensa pieneen keittiöön, josta nuori, veikeä tyttö, silminnähtävästi ukko Saksmanin tytär, ohjasi hänet kamariin. Siellä otti hänet vastaan Lauri Saksman, ja kun Jaakkola oli esittäytynyt tälle kunnon miehelle, selitti Saksman nuorempi:
— Isä on jossain rakennusmestarien kanssa — luultavasti seurahuoneella — mutta tulee kai pian. Ukko ei tosin enää juuri paljon ryyppää, on tullut varovaiseksi, kun ikääkin on karttunut jo paljonlaiseen, mutta hän on niin kaikki kaikessa tämän kaupungin rakennusmestareille, etteivät ne osaa edes lasia kallistaa, ellei ukko ole mukana.
— Täällä onkin paljon rakennusmestareita, sanoi Jaakkola.
— Onhan niitä, myönsi nuorempi Saksman, tappaen ikkunasta sisään lentäneen kärpäsen suoraan lennosta ja jatkaen tämän taidonnäytteensä jälkeen: — Oikeastaan ne ovat vain tavallisia talonomistajia, mutta joku niistä keksi ensin itselleen rakennusmestarin arvonimen, ja toiset seurasivat heti esimerkkiä. Varsinaisia rakennusmestareita on kaupungissa vain kaksi, ja erotukseksi rakennusmestariyhdistyksen jäsenistä rupesivat he nimittämään itseään arkkitehdeiksi.
Sitten ilmaisi nuori mies olevansa rakennusmestarien kruununperillinen ja valmistautuvansa siihen tärkeään tehtävään, joka häntä odotti, oleskelemalla kotonaan viisaan levossa, ryöväriromaaneja lukien ja kärpäsiä tappaen, jossa viimemainitussa urheilussa hän vakuutti saavuttaneensa erinomaisen taidon. Kuultuaan, että Jaakkola aikoi ostaa itselleen talon, hän sanoi:
— Siinä suhteessa ette voi saada parempaa neuvonantajaa ja apulaista kuin isä-ukko on. Hän tuntee tämän kaupungin talot paremmin kuin omat taskunsa.
Samassa tulikin sisään ukko Saksman. Hän käveli vielä pää pystyssä ja silmät kirkkaina, ja lukuunottamatta sinipunertavaa könkönenää oli hänen kasvoillaan hyvä väri.
Hän puristi voimakkaasti Jaakkolan kättä ja sanoi:
— Olet ollut kauan poissa!
— Olenhan minä, myönsi vieras.
— Ukko Saksmania on sen ajan kuluessa monessa liemessä keitetty, mutta ukko on vielä ukko! sanoi vanhus, heittäytyen istumaan keinutuoliin ja alkaen kiivaasti keinua. — Vielä ei ole ukon selkää notkistettu, vaikka seurapiiri onkin sitten viimenäkemän ehkä tullut hieman sekalaisemmaksi. Kuinka sinua on onnistanut?
— Noh, kohtalaisesti, kiitos kysymästä.
— Miljoona?
— Vähemmän.
— Satatuhatta?
— Enemmän.
— No niin, enempää ei minun tarvitse tietääkään. Kaupungilla kerrottiin, että sinä olet kerännyt itsellesi miljoonan. En sitä uskonut, — arvelin puoletkin riittävän — ja lisäsin siitä syystä omasta puolestani toisen miljoonan. Niin että sinä olet nyt kahden miljoonan mies. Rakennusmestariyhdistys, joka tapansa mukaan oli jonkinverran väkijuomien liikuttama, olisi valinnut sinut heti kunniajäsenekseen, mutta kun otaksuin, ettet ehkä erikoisemmin välittäisi tuosta kunniasta, sain sen tällä kertaa ehkäistyksi. Mutta yhdistyksemme ovet ovat sinulle avoinna, ne ovat sinulle selkosen selällään… ha ha ha!…
Vanhus räjähti kauheaan nauruun, niin että keinutuoli natisi liitoksissaan.
Saksmanilta lähdettyään käveli Jaakkola jonkin aikaa kaupungilla, ennenkuin palasi rehtori Peranderin asuntoon. Hän mietti mielessään äskeistä vierailuaan ja hänen täytyi myöntää, ettei hän nuorempaan Saksmaniin nähden ollut oikeastaan tullut hullua hurskaammaksi. Ukko oli entisellään, vuodet eivät tosiaankaan olleet näkyneet hänen selkäänsä notkistaneen, mutta pojasta ei saa selvää, onko hän kala vai lintu, suuri filosoofi vaiko suuri lurjus ja laiskajaakko. Missään tapauksessa hän ei ollut mikään tusinaihminen.
— Mutta tyttö oli vietävän nätti! ajatteli Jaakkola lopuksi. —
Mistähän on semmoinen huuhkaja kuin ukko Saksman moisen tytön saanut?
Jaakkola oli saapunut kaupungin vanhan kivikirkon luo, johon häntä liittivät monet lapsuudenmuistot. Kirkkomaan portti oli lukossa, jonka johdosta hän kiersi kirkon takana olevaan pieneen puistikkoon ja istahti penkille puitten siimekseen katselemaan leikkiviä lapsia.
Hiekkaläjällä istui pari valkotukkaista poikaa syvämietteisesti keskustellen. Toisella pojalla oli yllään punaiset uimahousut, toinen oli aivan alasti, sillä hän oli, merkillistä kyllä, ripustanut housunsa kuivamaan syreenipensaan oksalle.
— Sinun isäsipä ei ole rakennusmestari, sanoi housuton poika.
Punahousuinen mietti kauan tätä surullista, mutta nähtävästi kieltämätöntä asianhaaraa. Sitten keksi hän sopivan vastauksen.
— Sinun isälläsipä ei ole suurta sikaa.
— Eihän sinunkaan isälläsi ole, väitti housuton.
— Onpas! noin iso sika!
Punahousuinen levitti laihat käsivartensa. Housuton oli lyöty.
Ja nauttien täysin siemauksin voitostaan huudahti punahousuinen haaveillen:
— Sitten se meidän iso sika tapetaan jouluksi ja me saamme sianpaistia!
Äänettömyys. Housuton kaiveli hiekkaläjää murheellisen näköisenä. Mutta äkkiä hänen kasvonsa kirkastuivat:
— Meilläpä on koira, Musti!
— Entäs sitten? kysyi punahousuinen, joka ei näyttänyt ymmärtävän, mihin toinen tähtäsi.
— Me tehdään Mustista paistia jouluksi ja syödään Musti!
Tämä näkökohta saattoi toisen aluksi hämilleen. Pian hän kuitenkin äkkäsi:
— Tepä kuolette, jos syötte koiranlihaa!
Housuton oli nyt kuitenkin ilmeisesti voitonpuolella tässä väittelyssä ja huudahti:
— Jos me kuolemme, niin sitten me pääsemme taivaaseen!
— Oikein, poikani, pidä sinä vain puoliasi! sanoi Jaakkola, joka oli hyväksyvästi kuunnellut housuttoman esittämiä väitteitä.
— Täälläkö sinä setä leikit pikkupoikien kanssa! sanoi Anna Perander, joka tuli puistikon poikki yllään keveä kävelypuku ja olkihattu. — Odotimme sinua isän kanssa kahville, mutta sinua ei näkynyt eikä kuulunut.
— Kuule, poika, pane housut jalkaasi, kun naisväkeä tulee! sanoi Jaakkola alastomalle pojalle. — Pistäysin tuolla ukko Saksmania tervehtimässä.
— Vai niin, sanoi Anna. — Ukko on kai entisellään? kysyi hän sitten välinpitämättömällä äänellä.
— Entisellään oli. Ja taitaa entisellään pysyäkin loppuun asti.
Hänellä on hyvin miellyttävä tytär, mikä hänen nimensä taas olikaan?
— Martta. Onhan hän kyllä miellyttävä tyttö.
— Tunnetko häntä tarkemmin?
— Olimmehan me samoilla luokilla tyttökoulussa.
— Seurustelette kai yhä edelleenkin ahkerasti keskenänne?
— No, eipä juuri… isä ei pidä Saksmaneista, vastasi Anna vältellen.
Anna Perander ja Jaakkola lähtivät kävelemään kotia kohti. Aurinko alkoi tehdä laskuaan ja miljoonat hyttyset tanssivat sen kultaisissa säteissä iltatanssiaan. Lehmät oli tuotu kaupungin laitumelta ja melkein jokaisesta pihasta kuului karjan kellojen kotoinen kilkatus ja kalkatus.
Sepän- ja Kellonsoittajankadun kulmassa tuli heitä vastaan omituisen näköinen pitkä mies yllään kulunut, mutta huolellisesti harjattu puku. Hänellä oli jonkinlainen hunningolle joutuneen Mefiston piikkipartainen naama, suuret kravunsilmät ja hieman kiero nenä. Hän käveli yksin, kädet seläntakana, päätään keikutellen, mutisten jotain puoliääneen ja salaperäisesti naurahdellen. Anna Peranderin ja Jaakkolan kohdalle tultuaan hän säpsähti, muuttuen samalla silmänräpäyksessä vakavan ja tärkeän näköiseksi, käänsi päänsä poispäin, kurotti kaulaansa ja venytti leukaansa, kuin olisi hänellä ollut kaulassaan paisuma, joka kaulukseen sattuen tuotti hänelle kipua. Samalla hän kohenteli kalvosimiaan ja astui jäykkänä muutamia askelia.
Jaakkola ei voinut olla katsahtamatta taakseen ja ennätti parhaiksi huomata jännityksen taas ikäänkuin laukeavan omituisen herran kasvoilta ja hänen jatkavan matkaansa polviaan hieman notkutellen, hyräillen jotain ja vasemmalla kädellään salaa tahtia lyöden.
— Kuka hän oli? kysyi Jaakkola.
— Tehtailija Takkulan poika. Isä kuoli, jättäen jälkeensä suuren omaisuuden, lähes puoli miljoonaa. Poika muutti heti kaikki rahaksi ja lähti Parisiin. Kahdeksaan vuoteen ei hänestä kuulunut muuta kuin joskus kaukaista humua. Sitten hän ilmestyi kerran kotimaahansa pennitönnä ja tuollaisena kuin hänet näit. Sukulaiset pitävät hänestä nyt huolta. Mitä kaikkea hänelle lienee Parisissa tapahtunut, sitä ei kukaan tiedä, mutta rahoistaan hän siellä ainakin pääsi — ja vähästä järjestään.
— Hänet olisi hirtettävä! sanoi Jaakkola.