VI
Kaupungissamme ja tässä kertomuksessamme "Arkun" nimellä tunnetun talon pihamaalla telmivät lapset hernemaassa, ja jarrumiehen leski ilmestyi huoneistonsa ovelle, kiljuen:
— Pääsettekö pois, kakarat, sieltä hernemaasta! Sotkevat riettaat nuo muutamat vaivaiset herneenvarret… ei annettaisi köyhälle edes niistäkään iloa!
Nahka-Paapa kömpi pihan poikki keppinsä varassa ja itsekseen mutisten.
— Menkää, Paapa kulta, ajamaan pois nuo hävyttömät pennut tuolta hernemaasta, rukoili jarrumiehen leski mairitellen Nahka-Paapaa. — Menkää nyt, Paapa kulta, kun teillä on noin vahva keppikin. Eivätkö liene jo sotkeneet Paapankin herneitä viimeistä vartta myöten! lisäsi hän sitten viekkaasti, saadakseen Nahka-Paapan omasta kohdastaankin innostumaan asiaan.
Nahka-Paapa vihasi pihanperäläisten lapsia sammumattomalla vihalla, joten jarrumiehen lesken ehdottama tehtävä ei ollut hänelle suinkaan vastenmielinen. Keppi pystyssä hän hyökkäsi hernemaahan nopeudella, jollaista ei olisi odottanut hänen ravistuneilta liikuntovälineiltään.
Puoli tusinaa likaisia, resuisia lapsia, jotka kuuluivat pihan perällä asustavan Sikasen huonekuntaan, pakeni parkuen hernemaasta, josta näkyi Nahka-Paapan harmaa, lahoa kantoa muistuttava pää ja sen yläpuolella heilahteleva ryhmysauva.
Lasten huuto ja kiljunta kutsui näyttämölle Sikasen akan. Hän ilmestyi eräälle ovelle siinä hökkelirivissä, joka käsitti ulkohuoneet ja pihanperäläisten asunnot.
— Mitä se Nahka-Paapa lapsiraukkoja ajelee! huusi Sikasen akka vihaisella äänellä ja nyrkkiään heristellen.
— Pitäkää kurissa pentunne älkääkä päästäkö niitä hernemaahan pahojaan tekemään! neuvoi jarrumiehen leski. — Ei ole kohta yhtään herneenvartta pystyssä, kun nuo teidän elävät siellä kaiket päivät sotkevat!
— Kuka siellä on sotkenut! huusi Sikasen eukko. — Katsokaa nyt itse, mitä jälkeä tuo teidän Nahka-Paapanne tekee! Syytetään sitten köyhän lapsia, kun ensin usutetaan tuo ukonrähjä hävityksen tekoon!
Sikasen eukko oli tavallaan oikeassa, sillä Nahka-Paapa teki tosiaankin ikävää jälkeä hernemaassa, kompuroidessaan pitkin penkkejä ja kompastuessaan niihin vähän väliä.
— Tulkaa jo pois, Paapa kulta! huusi jarrumiehen leski.
Ukko Saksman oli ilmestynyt portailleen ja näytti suuresti nauttivan tapahtumasta ja siihen liittyvästä ajatustenvaihdosta.
Nahka-Paapa kömpi esiin hernevarsikosta kuin mikäkin tonttu, mutisten ja mutisten.
— Aina ne vain vainoovat lapsiraukkoja… ei se köyhän lapsi saisi leikkiäkään… tulkaa sisään lapsikullat! mankui Sikasen eukko. — Älkää itkekö, lapsiraukat, tulkaa sisään niin saatte äidiltä voileipää!
— Kuka heitä tässä on vainonnut, mutta mitäs ette ensinkään pidä kurissa puoskianne! huusi jarrumiehen leski.
— Väy väy väy! huusivat lapsiraukat.
— Tuolla tavalla näet vänkyttävät vanhemmille ihmisille vasten silmiä! vetosi jarrumiehen leski ukko Saksmaniin, mutta viimemainittu nauroi vain täyttä kurkkua.
— No nythän se kuuluu sen entisen Jaakopsonninkin poika tulleen takaisin Amerikasta? tiedusteli jarrumiehen leski ukko Saksmanilta.
— Tulihan se, myönsi ukko, pyyhkien naurunkyyneleitä poskiltaan.
— Tuo Hilda Laine kertoi, että oli se amerikkalainen jo teilläkin käynyt?
— Kävihän se, sanoi ukko, sytytellen sikariaan ja istuutuen portaille päivää paistattamaan.
— Hölyävät näet kaupungilla, että sillä olisi viisi miljoonaa… tietääkö herra Saksman, onko siinä mitään perää?
— Valetta se on! sanoi ukko.
— No sitähän minäkin sanoin, innostui leskiakka. — Mistä ne semmoiset rikkaudet yhdelle ihmiselle tulisivat! Eihän sillä Takkula-vainajallakaan kuulu olleen niin paljoa, vaikka oli semmoinen pohatta?
— Niin, valetta se on, toisti ukko Saksman rauhallisesti, pöllytellen paksuja savuja. — Saatte sanoa minun vastuullani kenelle tahansa, joka niistä Jaakkolan miljoonista puhuu, ettei hänellä ole päälle kahden miljoonan.
— Vai ei ole kuin kaksi… no sitähän minäkin. Mutta onpa sitä siinäkin… on maar sitä siinäkin yhdelle miehelle, niin… kun ei näet kuulu rouvaakaan olevan.
— Eihän sillä ole rouvaa eikä perillisiä, todisti ukko Saksman.
— Voi, voi, vai ei ole perillisiäkään! Sitähän ne akat nyt puhuvat tuolla pyykkihuoneella, että kenenkähän se ottaa… totta kai se nyt rouvan ottaa, kun kerran on tänne tullut?
— Se on tietty, sanoi ukko. — Mitäs varten hän sitten olisi tänne tullut!
— No ihan niin justiinsa, ihan niin justiinsa, aivan kuin minun suustani! Mitäs varten hän sitten olisi tänne tullut — niin — ei ole ihmisen hyvä yksinänsä olla, minä teen hänelle avun, joka on hänelle sopiva, sanotaan sanassakin. Ei ole ihmisen hyvä yksinänsä olla — niin — ja yksinänsä on ihminen, vaikka hän olisi miljooniensakin parissa… ei ole rahalla sielua — niin — ja kuka sitten perii kaiken sen, mitä hän vieraalla maalla on koonnut? Tuntemattomille ihmisille menee, kun hänestä kerran aika jättää — niin — ja kuolla täytyy hänenkin, ei auta — ei auta meitä rikkaus eikä miljaardit eikä biljaardit, kuolla pitää vain, ja sitten: mihinkä jää sult' rikkaus, maailman paha prameus, kun mato silmääs' kaivaa, ja perkel' sieluus' vaivaa? — niin…
Jarrumiehen leski pysähtyi vetämään henkeä ja kuivaamaan silmiään esiliinan nurkkaan, ja tätä pysähdystä käytti ukko Saksman hyväkseen kysyäkseen:
— Onkos siitä kuulunut, ketä ne arvelevat sille Jaakkolalle rouvaksi?
Akka oli taas heti asiassa kiinni:
— Onhan sitä kuulunut ja onhan sitä puhuttu ja tuumattu monelta kantilta — niin — ja sitähän ne kuuluvat useimmat arvelevan rakennusmestari Relanterin leskeä, kun se on niin rikas ja muutenkin vielä näyttävä ihminen ja säätyläisen tytär — niin — "immeiset immeisii naipi, rengit, piiat toisiaan", sanottiin minun kotipuolessani ennen vanhaan, ja kyllä se tavallisesti paikkansa pitää… Ja olisihan se sitten se apteekkarin leski, vaan huolineeko tuo semmoinen miljuneeri hänestä, kun sillä on, sillä apteekkarin leskellä, semmoinen pahannäköinen näppylä nenässä, ja ihminen näkee sen kuin silmäin edessä on — niin — ja eivätkö liene senkin apteekkarin lesken sadattuhannet huvenneet lapsia kouluuttaessaan — paikattuja paitoja ja muita alusvaatteita kuuluu pyykissäkin olevan, ja näinhän minä sen itsekin, kun heidän vaatekoriaan tuolla pyykkihuoneella vähän kaivelin — ja joka toinen sukka oli parsittu — niin — antaisivat köyhille, jos kerran semmoisia rikkaita ovat kuin miltä tahtovat näyttää… eiväthän ne ennen ole tämän kaupungin rikkaat ja mahtavat parsituissa kulkeneet — niin — ja varsinkin se semmoinen näppylä nenässä, kun on kuin mikä karpalo. Minä sanoin että ei, ei tule se tapahtumaan! Olisihan niitä sitten muitakin rakennusmestarin leskiä, mutta eihän se niistä, entisistä piioista ja mökkiläisen tyttäristä, kun on kerran miljuneeri ja oli herra jo ennen Amerikkaan lähtöään. Vaan tämä nyt olisi ainoa tämä Relanterin leski, kun on satatuhatta pankissa ja talo ja on rovastin tytär ja äiti kuuluu olleen oikein Ruotsinmaasta eikä ollut kunnolleen suomea oppinut eläissään, vaikka oli koko ikänsä semmoisessa pitäjässä Savossa, jossa ei ruotsinkieltä osannut kukaan muu kuin vallesmannin rouva. Ei ollut näet itse vallesmannikaan osannut kuin hyvin huonosti ruotsia, semmoinen suomalainen tollisko oli ollut! Niin että kyllä tämä Relanterin leski on syntyjään parempien ihmisten lapsia, vaikka miten lienee mennyt tavalliselle turpeenpuskijalle, niinkuin se Relanterikin oli ollut ennen tänne kaupunkiin muuttoaan ja rakennusmestariksi tuloaan…
Nyt täytyi jarrumiehen lesken taas pysähtyä henkeä vetämään. Ukko Saksman odotteli rauhallisesti jatkoa, katsellen, miten pääskyset härnäsivät käräjäkirjurien kissaa. Kissa, suuri, harmaa otus, monen linnun surma, makasi raukeana kuumassa auringonpaisteessa nurmikolla, silloin tällöin vähän käpäliään nuoleskellen, ja pääskyset sinkoilivat oikein parvena sen yläpuolella, kovasti virskuttaen ja laskeutuen välistä niin matalalle, että siivet melkein kissan selkää sipaisivat. Kissapa ei kuitenkaan ollut tästä tietääkseenkään, mutta mitä suunnitelmia se kiusanhenkiensä tulevaisuuteen nähden rakenteli, sitä ei voi kenkään tietää.
Pitkään ei puhelias leskivaimo kuitenkaan joutanut lepäämään.
— Olisivat sitten vielä ne Svebeliuksen neidit, Antti-ryökkynä ja Matti-ryökkynä… nehän ovat ylhäistä sukua ja varakkaitakin. Taitavat olla lapsuuden tuttaviakin sen Amerikan miljuneerin kanssa, mutta niihin älä hyvä Luoja salli miljuneerin takertua…
— No, miksikäs niin? kysyi ukko Saksman, ottaen sikarin suustaan.
— Nehän ovat ihan erottamattomia… jos hän toisen ottaa, niin pitäisi ottaa toinen myöskin, eikähän me olla täällä Turkin uskossa! Ja siksi toiseksi minä luulen, että niistä yhdestäkin saisi enemmän kuin tarpeekseen…
— Mutta onhan Fanny-neiti sitäpaitsi… jos hän ottaisikin sen?
— Mitä? Pastorinniemen ryökkynän! huusi leskiakka ihmeissään, läiskäyttäen kätensä yhteen. — Mitenkä hän sitä ottaisi, joka on päästään vialla!
— Turhia loruja! sanoi ukko Saksman. — Fanny-neiti on yhtä viisas kuin mekin.
— No, no — niin, no — jos herra Saksman sen paremmin tietää kuin minä, niin en minä tahdo sitten siihen mitään sanoa. Mutta Lehikoisen Amanta, joka on palvellut Pastorinniemessä, on kyllä kertonut minulle sellaista Fanny-ryökkynästä, etten ainakaan minä uskaltaisi yötäni nukkua saman katon alla kuin hän. Kun näet kuuluu hansikkaita pitävän sellaisissakin paikoissa, ettei minun sovi sitä tässä sanoa, ja jos paljain käsin on sattunut oven ripaan koskettamaan, niin lysooliveden kanssa on heti kädet pestävä! Ovatko nämä viisaan ihmisen kujeita?
On vaikea sanoa, kuinka kauan tätä vilkasta ja mieltäkiinnittävää keskustelua olisi ylläpidetty, ellei samassa portille olisi ilmestynyt rakennusmestari Retunen, joka ähkien ja puhkien ja ankarasti hikoillen haastoi ja manasi ukko Saksmanin oluenjuontiin seurahuoneelle, jonne hänen ilmoituksensa mukaan oli jo ehtinyt kertyä rakennusmestarikunnan valiojoukko.
Ukko Saksman oli sitäkin esteettömämpi lähtemään heti, kun hänellä sattui olemaan lakkikin valmiiksi päässä.
Pihalla oli taas hiljaista, ainoastaan joku auki jätetty liiterinovi narahteli hiljaisessa tuulenhengessä. Ei missään näkynyt sieluakaan. Käräjäkirjurin kissakin oli, kyllästyttyään pääskysten kiusantekoon, tassutellut isäntäväkensä luo. Sikasen lapset olivat tainneet lähteä uimaan.
Vähän ajan kuluttua poikkesi portista sisään nuorehko, mutta siitä huolimatta hiukan kumarassa kävelevä mies, jolla oli yllään ainoastaan vaalea, karkea piikkopaita, hihaton päälle päätteeksi, ja samasta aineesta tehdyt housut. Päässä ei ollut muuta kuin pitkä, olkapäille valuva, rohtimenkaltainen tukka, jaloissa oli tuohivirsut, selässä tuohikontti ja kädessä pitkä, koivuinen sauva.
Kontinkantaja oli luonnollisten elämäntapojen apostoli, entinen satulaseppä Matti Muikkunen, joka oli muuttanut nimensä samalla kuin entiset elämäntapansakin ja oli nyt nimeltään Matti Luonto. Hän kulki talosta taloon, kylästä kylään, myyskennellen kontissaan olevia, luonnollisia elämäntapoja neuvovia kirjasia ja saarnaten koko olemuksellaan voimakkaasti järkiperäisten elintapojen puolesta. Oman ilmoituksensa mukaan hän söi ainoastaan kasvisruokia, ollen siis siinä suhteessa Johannes Kastajaakin etevämpi, jonka ruokana, kuten tunnettua, olivat m.m. heinäsirkat. Keskiviikkoisin hän ei syönyt mitään, ja paastosi sitäpaitsi joka kesä yhteen kyytiin kolme tai neljä viikkoa. Hänellä oli vetisenharmaat, ymmyrkäiset ja totiset silmät ja hänen leukaansa peitti pitkä, vaaleanruskea parransänki.
Ihmiset olivat jo aikoja sitten tottuneet häneen, ja vain harvoin pysähtyi kadulla joku maalainen katsomaan hänen jälkeensä. Ainoat, joiden näytti olevan mahdoton tottua häneen, olivat koirat. Nämä aina valppaat luontokappaleet nostivat hänen lähestyessään tavallisesti hirmuisen äläkän ja ilmaisivat peittelemättömän toivomuksensa olevan saada iskeä vahvat hampaansa hänen laihoihin sääriinsä. Tämän johdosta vallitsi hänen ja koirien välillä ainainen sotatila, josta luonnonihminen kuitenkin pitkän sauvansa avulla poikkeuksetta selvisi voittajana.
Hän ei mielellään mennyt huoneisiin, vaan hoiti kirjakauppaansakin talojen portailla. Istuttuaan jonkin aikaa portailla keräytyi hänen ympärilleen ihmisiä, ja silloin hän otti kontistaan kirjasia, otti yhden kerrallaan käteensä ja piti sitä jonkin aikaa ylhäällä peukalonsa ja etusormensa välissä, niin että katsojat voivat lukea kirjan nimen. Jollei kukaan halunnut kirjaa ostaa, pisti hän sen mitään puhumatta konttiinsa ja otti esille toisen. Kauppojen jälkeen, tai jos ei niitä syntynyt, hän nosti kontin selkäänsä ja käveli ulos portista yhtä vaiteliaana kuin oli tullutkin. Harvoin hän ketään edes silmiin katsoi.
Lauri Saksman oli ainoa, jonka kanssa hän ryhtyi pitempiin puheisiin, selitellen hänelle matalalla äänellä maailmankatsomustaan ja suunnitelmiaan. Miten juuri Lauri Saksman oli tullut saavuttaneeksi hänen luottamuksensa, sitä on vähän vaikea syrjäisen sanoa, mutta nähtävästi oli rakennusmestarien vallan kruununperillisessä jotain, mikä veti luonnonihmistä puoleensa.
Matti Luonto oli tuskin astunut portista sisään, ennenkuin äsken vielä typötyhjälle näyttämölle ilmestyi takkuinen, roistomaisen näköinen koira. Mistä se lieneekään siihen ehtinyt? Ehkäpä se oli nukkunut hernemaassa taikka halkoliiterin oven takana. Joka tapauksessa se alkoi haukkua ja rähistä vimmatusti, pysytellen kuitenkin turvallisen välimatkan päässä luonnonihmisen pitkästä sauvasta.
Martta Saksman, joka tapansa mukaan puuhaili punakkana keittiössä, katsahti ulos ikkunasta kuullessaan koiran metelöimisen ja huusi kamarissa leposohvalla loikovalle veljelleen:
— Lauri, ystäväsi on tullut taas!
— Kuka?
— Matti Luonto.
Kruununperillinen laski kirjan kädestään pöydälle, mutta piti kärpäslätkän kädessään ja käveli paitahihasillaan portaille. Aurinko oli nyt kiertänyt rakennuksen taakse, niin että portailla voi avopäinkin istua.
Luonnonihminen oli istahtanut toiselle portaalle — useampia niitä ei ollutkaan — hellittänyt kontin selästään ja katseli nyt miettiväisenä lahonnutta kaidepuuta. Lauri Saksman istuutui hänen viereensä ja tavoitteli lätkällään kärpäsiä lennosta.
Oltiin ääneti pitkän aikaa. Aidan takaa kuului ajuri Tiihonen riitelevän renkinsä kanssa ja ärähtävän jotain hevoselleen.
— Kuuluuko mitä? kysäisi Lauri Saksman vihdoin lyhyesti.
— Ka… mitäpä tässä… paitsi tuota kuumuutta, vastasi toinen hitaasti.
— Oletko myynyt kirjoja?
— Eihän noita ole juuri saanut myydyksi tähän aikaan… kaupunkilaiset eivät osta paljon muutenkaan, ja mailla ovat ihmiset heinätöissä.
Koira pakkasi yhä ärhentelemään piikkopukuiselle, jolloin Lauri Saksman kumartui ikäänkuin ottaakseen kiven maasta. Koira juoksi silloin ulos portista.
Luonnonihminen katseli virsujensa kärkiä. Toinen jalkineista oli kulunut, niin että varvas pisti esiin.
Sitten hän jatkoi, puhellen kuin itsekseen:
— Mutta minä aloitinkin viime viikolla kuukauden pituisen paaston, niin etten minä mitään tarvitse, paitsi vettä… ja sitä saa ilmaiseksi.
— Sinä tulet hyvin vähällä toimeen, sanoi Lauri Saksman.
— Tuleehan sitä näin kesällä, myönsi luonnonihminen. — Mutta talvella on suuremmat kulungit.
— Hm.
— Sitä ajattelin sinulta kysyä, uskaltaisinko minä asettua tuonne Kelovuorelle asumaan? sanoi luonnonihminen äkkiä, luoden nopean syrjäsilmäyksen Lauriin.
Lauri huomasi luonnonihmisen silmissä omituisen kiillon, jota ei niissä ennen ollut näkynyt.
— Kelovuorelleko? Miksi sinne? kysyi hän vähän kummissaan.
Luonnonihminen vilkaisi ympärilleen ja kuiskasi sitten:
— Henki sanoi minulle: Mene Kelovuorelle ja tee itsellesi pesä puuhun, asuaksesi siellä vapaana ja luonnollisena…
Saksman nuorempi, joka oli pitänyt tarkoin silmällä lähestymisyrityksiä tehnyttä paarmaa, rusensi sen äkkiä läiskällään ja sanoi sitten:
— Mistä tiedät, että se oli henki?
— Kyllä sen tuntee! vakuutti luonnonihminen innokkaasti.
Lauri Saksman oli hetken aikaa vaiti ja sanoi sitten:
— Kissan jalka sinulle puhuu, vaan ei mikään henki! Minä luulen, että sinä paastoat aivan liiaksi ja tulet lopulta kaistapäiseksi.
Luonnonihminen ikäänkuin vaipui kokoon kuullessaan tällaista puhetta ainoan uskottunsa suusta. Toiselle alkoi tämä käydä vähän sääliksi, jonka johdosta hän hetken kuluttua virkkoi:
— Niin, tiedäthän sen ennestään, etten minä oikein usko niihin sinun henkiisi. Mutta jos päähäsi on pälkähtänyt mennä asumaan puuhun rakentamaasi pesään, niin mitäpäs siinä. Saattaisi siellä olla hauskakin näin kesällä. Vaan jos olet aikonut siellä myöskin talvella asua, niin kyllä silloin on parasta, että menet ensin Repolaan karhuja ampumaan ja sisustat sen sitten karhunnahoilla.
— Enpä minä vielä talvesta tiedä… kunhan nyt kesänkin ensin, sanoi luonnonihminen hiljaa.
— Asu sinä vain Kelovuorella kaikessa rauhassa, kunhan et tulta pitele. Jos kuka sinua hätyyttäisi, niin tule sanomaan minulle.
— En minä muuta pelkää, vaan jos tuo kaupungin metsänvartija Tolonen kieltää…
— Ole huoleti, kyllä minä Tolosen aisoissa pidän. Minua pelkäävät Svebeliuksen neiditkin, sillä minä osaan tarvittaessa päästää heistäkin liikkeelle sellaisia juoruja, että kuolleet hevoset nousevat seisaalleen. Ja Tolosen pikkusyntejä minulla on tiedossa enemmän kuin hänellä on varpaissa kynsiä. Niin että ole sinä vain rauhassa ja rakenna itsellesi pesä korkeimman kuusen latvaan.
Matti Luonto asetti kontin selkäänsä ja lähti syvästi kiitollisena rakentamaan itselleen asuinsijaa puuhun kaupungin ulkopuolella olevalle Kelovuorelle. Saksman nuorempi katseli hänen lähtöään tuuheita viiksiään liikutellen ja palasi sitten kamariin lukemaan rosvoromaaniaan ja pitämään sohvaltaan silmällä, mitä kadulla tapahtui.