VII
Jos luulemme, että kirjailija Kauno Tuulonen olisi jäänyt pitemmäksikin aikaa seurahuoneelle rakennusmestarien henkevästä seurasta ja heidän ilmaisesta kestityksestään nauttimaan, niin silloin tunnemme perin huonosti tätä lupaavaa nuorukaista.
Hra Tuulonen osasi kyllä iloita iloitsevaisten kanssa ja koukisti kätensä siinä, missä joku toinenkin, varsinkin silloin, kun se ei hänelle mitään maksanut — ja rakennusmestareillemme on totuuden ja kohtuuden nimessä annettava tinkimättä se tunnustus, että he aina ilmaiseksi, vieläpä mitä suurimmalla mielihyvällä syöttivät ja varsinkin juottivat niitä hengen ylimyksiä, pääasiassa kesämatkoilla olevia aloittelevia taidemaalareita ja kiertelevien teatteriseurueiden jäseniä, jotka olivat suvainneet laskeutua korkeuksistaan nopeasti kiitäväksi iltahetkiseksi tavallisten pikkukaupunkirakennusmestarien kieltämättä kylläkin hyvinvarustettuun pöytään.
Mutta herra Tuulonen ymmärsi myöskin vallan erinomaisesti yhdistää huvin ja hyödyn. Saapuessaan tähän pikkukaupunkiin, jota hän sivumennen sanoen tietysti sydämensä pohjasta halveksi, oli hänellä ollut määrätty tarkoitus ja päämäärä, jonka hän aikoi toteuttaa järkähtämättömästi kuin Napoleon. Hän oli sattumalta joutunut nuoren, kauppakorkeakoulunsa juuri päättäneen Yrjö Kurosen seuraan, tämän ollessa matkalla Turun kautta Englantiin, ja Samppalinnan kauniissa ravintolassa iltaa istuttaessa oli nuori Kuronen hyvän soiton ja vielä paremman punssin vaikutuksesta niin lämmennyt, että oli tarjonnut kirjailijalle vapaan asunnon koko kesäkaudeksi kotonaan hiljaisessa maaseutukaupungissa, jossa hän saisi rauhassa päättää aloittamansa suuren romaanin. Seuraavana aamuna hän oli kyllä, muistettuaan hieman epäselvästi edellisen illan tapahtumat, syvästi katunut tuota lupaustaan, mutta kun kirjailija, joka seuraavana aamuna ilmestyi hotelliin noutamaan häntä silliaamiaiselle, kysyi, vieläkö hän pysyi lupauksessaan, ei hän ollut kehdannut peruutua siitä, vaan oli vielä ennen lähtöään kirjoittanut kotiinsa kirjeen, jossa hän suositteli hra Tuulosta kotiväelleen niin hyvin kuin osasi, ja kiiruhti sitten laivaan häveten tekoaan. Siihen hänellä olikin täysi syy, sillä aamulla ei hra Tuulonen ollut tuntunut läheskään niin miellyttävältä kuin edellisenä iltana, ja hän aavisti, etteivät hänen vanhempansa suinkaan tulisi tuntemaan erikoista kiitollisuutta ainoata poikaansa kohtaan siitä seurasta, jonka hän oli heille toimittanut.
Kirjailija Tuulosella sitä vastoin ei mielestään ollut mitään syytä katua kauppaansa. Hän oli kyllä ollut tarpeeksi terävänäköinen huomatakseen sen mielenmuutoksen, jonka yhden yön uni oli hänen uudessa ystävässään vaikuttanut, mutta hän ei ollut sitä huomaavinaankaan.
Hän oli näet onkinut tietoonsa, että kauppias Kuronen oli sangen varakas, ja että hänellä, paitsi poikaansa, oli vain yksi lapsi, miellyttävä ja hyvän kasvatuksen saanut tytär. Silloin se tuuma kypsyi kirjailija Tuulosen aivoissa.
— Kukapa tietää! ajatteli hän, pakatessaan pientä matkalaukkuaan. —
Kukapa tietää…!
— Kukapa tietää! ajatteli hän vihellellen Turun asemasillalla, odottaessaan junan lähtöä. Ja sama iloinen ajatus askarteli alituiseen hänen aivoissaan, kun hän lopuksi laivalla lähestyi matkansa päämäärää.
Rakennusmestarien seurassa ollessaan hän käytti aikansa hankkiakseen laulujen lomassa itselleen tarpeellisimmat tiedot Kurosen perheen tavoista ja jäsenistä, ja kuulemansa oli vain omiaan vahvistamaan häntä päätöksessään.
Erotessaan myöhään illalla rakennusmestariensa seurasta hän oli juonut veljenmaljat koko pöytäseuran kanssa, lukuunottamatta valkopartaista ukko Saksmania, joka oli kohdellut häntä melkoisen kylmästi, melkeinpä kuin ei häntä olisi pöydässä ollutkaan. Mutta ukko oli onneksi eronnut seurasta ennen päivällistä, suureksi suruksi rakennusmestareille ja suureksi iloksi hra Tuuloselle, jota ukon tutkiva ja ilmeisesti epäluuloinen katse oli koko ajan vaivannut. Rakennusmestarit sitävastoin olivat kerrassaan mieltyneet kirjailijaan hänen hauskojen juttujensa vuoksi, jotka olivat jo kolme vuotta sitten olleet ikivanhoja Turussa, mutta jotka täällä herättivät hämmästystä uutuudellaan ja pirteydellään, ja ennenkaikkea hänen suuren ja repäisevän lauluvarastonsa takia. Kun sitten illan suussa oli siirrytty pianohuoneeseen ja hra Tuulonen oli pariinkymmeneen kertaan rämpyttänyt pianolla ne kaksi pientä harjoituskappaletta, jotka hän osasi, oli hän ehdottomasti aseman herra, ja yksinpä rakennusmestari Kopparikin, joka muuten syvästi halveksi tieteitä ja taiteita, mutta varsinkin niiden edustajia, tunnusti empimättä hänet etevimmäksi ja ensimmäiseksi tässä seurassa.
Rakennusmestarien kaipaus oli syvä ja vilpitön, mutta sitä oli omiaan jonkinverran lieventämään hra Tuulosen lupaus pistäytyä silloin tällöin seurahuoneella ilahduttamassa uusia tuttaviaan. Ja verotettuaan uusia ystäviään useilla kymmenillä markoilla pienten tilapäisten lainojen muodossa olisi hän ollut valmis myöntämään, että noissa rakennusmestareissakin oli joitakuita valoisia puolia, niin suuria nautoja kuin he hänen mielestään muuten olivatkin.
Ja seuraavana päivänä muutti kirjailija puolenpäivän tienoissa kauppias
Kuroselle.
Vastaanotto olisi voinut olla hullumpikin. Ukko Kuronen, vanhanpuoleinen, ilmeisesti koko lailla hermostunut ja kärtyinen mies, koetti silminnähtävästi olla niin kohtelias kuin osasi, ja rouva Kuronen, lihavahko, hieman yksinkertaisen, mutta ylipäänsä hyvänsuovan näköinen porvariemäntä, oli pelkkää päivänpaistetta. Hän saattoi hra Tuulosen Yrjön huoneeseen ja pyysi häntä olemaan kuin kotonaan, ja kirjailija puolestaan vakuutti vilpittömästi tekevänsä parhaansa siinä suhteessa.
Huone oli suuri ja valoisa, kolmi-ikkunainen kulmahuone. Muusta, vanhanaikaisesta, mutta mukavasta huonekalustosta erosi silmiinpistävästi suuri, uuden uutukainen kirjoituspöytä siihen kuuluvine varustuksineen ja pronssisine, kreikkalaista kiekonheittäjää esittävine pystykuvineen. Yksi ikkunoista oli kadullepäin, eikä siitä avautuva näköala ollut omiaan ilahduttamaan mieltä, mutta pihalle päin olevista ikkunoista näkyi joukko vanhoja puita sekä niiden välissä pari riippumattoa ja niiden alla houkutteleva, siisti nurmikko.
Pöydällä oli hyvässä järjestyksessä puolen korttelin korkuinen pakka suuria, valkeita kirjoituspaperiarkkeja, virallista paperia nro 2. Kaikesta päättäen olivat ne siihen asetetut varta vasten kirjailijan käytettäväksi. Hra Tuulonen hymyili, mutta tunsi samalla jostain syystä hieman punastuvansa. Hänellä oli laukussaan suuren, tekeillä olevan romaaninsa käsikirjoitusta kymmenkunta arkinpuolikasta, jotka hän kerran neljä vuotta takaperin pyhän innostuksen vallassa oli kirjoittanut, mutta joihin ei sen jälkeen ollut tullut riviäkään lisää. Hieman epäröityään hän asetti käsikirjoituksen keskelle pöytää, sytytti sitten savukkeen, heittäytyi mukavaan asentoon suureen keinutuoliin ja vaipui mietteisiinsä.
Jonkin ajan kuluttua hän muisti, ettei hän ollut nähnyt tärkeintä, nimittäin talon tytärtä, Anni-neitiä.
Hra Tuulonen nousi, vilkaisi peiliin ja astui eteiseen. Laajasta ja aina hämärästä eteisestä johti eri huoneisiin neljä ovea, jotka kaikki olivat auki, mutta yhdessäkään huoneessa ei näkynyt ketään. Pantuaan merkille, että sali, jossa oli m.m. suuri palmu ja piano, teki hienon ja arvokkaan vaikutuksen, asetti hra Tuulonen pyöreän, matalan olkihatun päähänsä, otti kepin käteensä ja lähti ulos pihamaalle.
Sielläkin vallitsi sama hiljaisuus ja autius. Kivillä lasketun kauppapihan asuinrakennuksen pihasta erottavien tuuheiden puiden lomitse näki kirjailija vain vilauksen makasiinirengin jauhoisesta selästä.
Hra Tuulonen tunsi olonsa hieman yksinäiseksi. Päätäkin tuntui kivistävän. Hänen mielestään ei talonväen puolelta ollut ollenkaan kohteliasta jättää vieraansa heti tällätavoin yksikseen.
Samassa ilmestyi rakennuksen siitä päästä, jossa puotihuoneisto oli, näkösälle solakka, veikeä, valkopukuinen neitonen, päässään leveä, kukilla runsaasti koristettu hattu, jonka alla liehahteli vallattomasti pari irtainta, vaaleaa kiharaa. Tyttö otti pari tanssiaskelta, mutta huomasi samassa hra Tuulosen ja loi punehtuen silmänsä alas.
Hra Tuulosen sydän, joka hänen omakätisesti allekirjoittamiensa, useissa joululehdissä ja muissa tilapäisjulkaisuissa tuon tuostakin runopukuisessa muodossa antamiensa vakuutusten mukaan oli niin usein voimakkaasti sykähdellyt ilosta, taikka surusta, jonkun kerran vihasta, mutta paljon useammin rajattomasta, palavasta ja yli-inhimillisestä, vaikkakin todennäköisesti toivottomasta rakkaudesta, tykytti tällä hetkellä ankarammin kuin koskaan ennen.
Niin voimakkaasti vaikutti tämä ilmestys häneen.
Tyttö loi häneen puoleksi aran, puoleksi — ah! — veitikkamaisen katseen, kiiruhtaessaan hänen ohitseen. Katseen, joka kesti vain silmänräpäyksen, mutta jonka vaikutus oli suuri.
Kynämme on valitettavasti liian harjaantumaton ja kömpelö voidaksemme kuvata sitä riemun, onnen, toivon, rakkauden ja rajattoman ihastuksen hyökyaaltoa, joka tässä silmänräpäyksessä huuhteli hra Tuulosen runollista sydäntä. Jonkinlaisella vahingonilolla tahdomme senvuoksi mainita, että tuo samainen hyökyaalto teki hra Tuulosenkin niin kömpelöksi ja saamattomaksi, ettei hän ehtinyt tervehtiä, ei edes nousta seisomaan tuon taivaallisen ilmiön vilahtaessa hänen ohitseen.
Hra Tuulonen oli varustautunut vaikeaan tehtävään. Hän oli alkanut vaistomaisesti saada sen käsityksen, että neiti Kuronen olisi mahdollisesti hänen otettavakseen joltisenkin korkealla oksalla, ja hän oli pannut koko luottamuksensa aitosuomalaiseen sitkeyteensä. Varovasti urkkimalla kaikilta mahdollisilta tahoilta hän oli saanut kuulla Anni Kurosesta asioita, jotka ennustivat melkoisia vaikeuksia hänen yritykselleen.
Mutta tämä heilakka! Hra Tuulonen hymyili jo etukäteen. Mikäli hra Tuulonen kokemuksestaan tunsi tällaisia asioita — ja meidän täytyy tunnustaa, että hra Tuulosella, kuten muuten hänen runonsakin todistavat, on todellakin jonkinverran kokemusta näissä asioissa — oli hän varma siitä, että hän kesyttäisi tuon tytönheiskaleen yhdessä viikossa. Tuskinpa vaatisi tuo tehtävä niinkään pitkää aikaa.
Mutta näin selvästi, järkevästi ja käytännöllisesti kykeni hra Tuulonen ajattelemaan vasta noin parin minuutin kuluttua, kun äskenmainittu hyökyaalto oli vähän laskeutunut.
Tyttö oli mennyt sisään paraatiportaista. Hra Tuulonen oli vielä kahdenvaiheilla, mennäkö perässä ja esitellä itsensä vai odottaako paikoillaan hänen palaamistaan, kun tyttö taas ilmestyi portaille, luoden häneen jälleen tuollaisen salamannopean, puoleksi aran, puoleksi veitikkamaisen silmäyksen, joka äsken oli aiheuttanut hra Tuulosen sydämessä sellaisen tunteiden kuohun.
Tällä kertaa oli runoilijamme kuitenkin jo päässyt tunteittensa herraksi. Hän nousi seisomaan ja varustautui ensimmäiseen hyökkäykseen, mutta huomasi samassa, että tyttö oikaisi pihan poikki suoraan kadulle, vilkaisten kuitenkin portista mennessään taakseen.
Hra Tuulonen oli hyvin tyytymätön siihen, että tyttö oli lähtenyt kaupungille, mutta mielissään ja hyvillään siitä, että tämä vielä portilla vilkaisi taakseen.
— Alku on varsin lupaava! totesi hra Tuulonen ja läksi kadun kautta
Kurosen puotiin, tutustuakseen siihenkin osaan uutta asuinpaikkaansa.
Puodissa oli vain Kalle Kannas. Ostajia ei ollut yhtään.
Hra Tuulonen esitteli itsensä kauppa-apulaiselle ja syventyi sitten tarkastamaan pientä, siroa valokuvauskonetta, jonka toinen kertoi juuri äsken ostaneensa.
Kirjailija antoi koneesta hyväntahtoisen ja alentuvaisen tunnustuksensa, mutta pitkää aikaa ei hän viihtynyt Kalle Kannaksen seurassa. Häntä hieman loukkasi se, ettei tuo vähäpätöinen puotilainen kohdellut häntä kirjailijalle ja sivistyskeskuksista saapuneelle miehelle kuuluvalla kunnioituksella, vaan puhutteli häntä huolettomasti ja kevyesti, melkeinpä kuin vertaistaan.
Kalle Kannas taas ei ehtinyt vieraan lähdettyä ruveta itselleen selvittelemään, minkä vaikutuksen talon uusi asukas oli tehnyt häneen, sillä samassa tuli ostajia, ja hänen oli ryhdyttävä hoitamaan tehtäviään. Ensin hän kuitenkin kääri uuden koneensa huolellisesti samoihin papereihin, jotka hän äsken oli sen ympäriltä purkanut.
Hra Tuulonen lähti melkoisen ikävystyneenä kävelemään kaupungille, mutta huomasi joka paikassa niin naurettavia ja pikkukaupunkimaisia ilmiöitä, että tuli jälleen hyvälle tuulelle.
Hänen palatessaan takaisin oli talo yhtä autio kuin ennenkin.
— Nämäpä vasta merkillisiä ihmisiä?! ajatteli hra Tuulonen. —
Missähän ne oikein piileskelevät?
Paremman puutteessa hän meni huoneeseensa, heittäytyi selälleen sohvalle ja kuorsasi minuutin kuluttua ankarasti.
Hän heräsi vasta siihen, että palvelustyttö tuli pyytämään häntä päivälliselle.
Ruokasalissa oli pöytä katettu vain kolmelle hengelle, ja hra Tuulonen sai pöytätovereikseen herra ja rouva Kurosen.
— Pyydämme anteeksi, sanoi rva Kuronen, että herra Tuulonen on saanut olla niin kovin yksin ensimmäisenä päivänään, jolloin herra Tuulonen ei kai vielä työhön ryhtyne, mutta miehelläni ja minulla on ollut niin paljon puuhaa uuden huvilamme kuntoonlaittamisessa, ettemme ole parhaalla tahdollammekaan ehtineet…
Hra Tuulonen kiiruhti tietysti heti vakuuttamaan, että hänen päivänsä oli kulunut erinomaisen hupaisesti. Hän oli kävellyt kaupungillakin… täällä oli niin kovin paljon mieltäkiinnittävää katselemista j.n.e.
Hra Kuronen vilkaisi hieman epäluuloisesti puhujaan, mutta ei huomannut hänen kasvoissaan mitään ivallista vivahdusta. Hetken kuluttua kysyi kauppias:
— Oletteko jo kauankin ollut meidän Yrjön tuttava?
— Hm, jaa — oikeastaan tutustuin häneen vasta nyt, Turussa…
— Sen arvasinkin, sanoi kauppias, — sillä Yrjö tavallisesti puhuu kaikista tuttavistaan, mutta teistä hän ei ole mitään maininnut…
Tämän huomautuksen johdosta syntymäisillään olleen kiusallisen hiljaisuuden kiiruhti hra Tuulonen taitavasti katkaisemaan puhkeamalla oikeaan ylistysvirteen Yrjö Kurosen miellyttävistä, oivallisista ja miehekkäistä ominaisuuksista. Harva isä voi pysyä aivan kylmänä, kun saa kuulla kehumisia ainoasta pojastaan, ja päivällisen loppupuolella oli ukko Kurosen mielialassa selvästi havaittavissa muutos vieraansa eduksi.
— Mutta… muistelen kuulleeni, että herrasväellä on toinenkin lapsi, sanoi hra Tuulonen vihdoin, ikäänkuin olisi tämä asia äkkiä juolahtanut hänen mieleensä.
Taas vilkaisi Kuronen vieraaseen, mutta tämän viaton naama ei antanut mitään aihetta epäluuloihin.
— On tytär, sanoi kauppias lyhyesti.
— Anni lähti jo eilen huvilallemme, selitti rouva Kuronen. Hänellä on siellä niin kovin paljon järjestämistä.
— Eilenkö! huudahti hra Tuulonen hyvin hämmästyneenä. Näin tänään pihamaalla erään neidin ja arvelin häntä neiti Kuroseksi.
— Se on varmaankin ollut neiti Leijanen, selitti rouva Kuronen.
— Meidän konttoristimme, täydensi ukko Kuronen selitystä.