VIII

Vaskiseppä Grönberg oli tällä välin ehtinyt saada aikaan kaikenlaista. Ajuri Jehkoselta lainaamillaan viikatteilla oli hän vaimoineen niittänyt heinäpeltonsa, olipa jo korjannut heinät latoonkin. Sitten hän oli lupauksensa mukaan niittänyt myöskin Jehkosen perunapellon pientareet.

Välillä oli hän ennättänyt hoitaa liikkeensäkin asioita. Maikin ikävä velvollisuus oli ollut ilmoittaa, että heidän sällinsä Jeremias Kuitu oli mestarinsa ruvettua heinäntekoon ratkennut juomaan ja juonut kolme päivää yhteen kyytiin.

Ukko Grönberg oli ollut hakemassa kotoaan uutta kovasinta katkenneen sijaan ja kuullut tällöin mainitun uutisen apulaisensa valitettavasta hairahduksesta, jonka tytär kyllä koetti esittää kiivaalle isälleen niin varovaisin sanoin kuin mahdollista, mutta joka kuitenkin oli vaikuttanut tähän vilkasveriseen ja toimintatarmoiseen vanhukseen jokseenkin samalla tavalla kuin ruutitynnyriin pistetty tulikekäle.

Ukko oli istahtanut tuolille hikeä pyyhkimään, mutta hypähti heti pystyyn, kuin olisi raketti alkanut räiskiä hänen allaan, ja huusi:

— Onko se lurjus nyt pajassa?

— Älkää nyt, isäkulta, nostako siitä melua, ennenkuin heinänteko on lopussa! pyysi tyttö hartaasti, vastaamatta suoraan kysymykseen. — Jos sattuisi vielä tulemaan joku kiireellinen tilaus sillä aikaa…

— Pidä sinä vain huoli omista asioistasi, kyllä minä omani hoidan! kivahti Grönberg, ollen hirveän kiihtymyksen vallassa. — Mitä apua ja hyötyä sinä luulet minulla olevan apulaisesta, joka juo ja relluttelee heti kun isännän silmä välttää. Kadulle minä semmoiset miehet heitän!

Ja ukko Grönberg, joka ei koskaan siekaillut päätöksiensä toimeenpanossa, painoi hatun lujasti päähänsä ja hyökkäsi pihan poikki pajansa ovelle.

— Jeremias! huusi hän, ääni vihasta täristen.

— No nyt tulee vihuri! ajatteli kohmeloinen Jeremias, hyvin käsittäen, mistä oli kysymys. Ääneen hän vastasi:

— Täällä on!

— Ulos sieltä, heti! karjaisi Grönberg.

Jeremias kolisteli joitakin vaskenromuja eikä tuntunut pitävän erikoisempaa kiirettä.

— Pitääkö sinua tulla auttamaan, vai?! huusi hänen pelättävä isäntänsä.

Jeremias ilmestyi vähitellen hitaasti pajan ovelle, nenä noessa ja silmät veristävinä.

— Kävele suoraan yhtä kyytiä kadulle portista, äläkä koskaan pistä päätäsi minun ovieni sisäpuolelle! julisti Grönberg.

— Mistä syystä? kysyi Jeremias viattoman ja hämmästyneen näköisenä.

— Syystäkö? huusi ukko Grönberg aivan tyrmistyneenä moisesta julkeudesta. — Vai kysyt sinä vielä syytä, senkin juopporatti!

— Neljäntoista päivän irtisanominen! väitti Jeremias uhkamielisesti.

— Jaa, että irtisanominen! kiljaisi ukko. — Sen sinä, peijakas vieköön, saat pikemmin kuin luuletkaan!

Ja ennenkuin ällistynyt kisälli oli kerinnyt koota ajatuksensa, oli Grönberg karannut hänen niskaansa kuin kanahaukka sorsan kimppuun ja potkinut hänet portille asti. Siinä keräsi ukko kaikki voimansa juhlalliseen lähtöpotkuun, ja kisälliparka lensi sen voimasta keskelle katua. Hattu putosi portille, sen potkaisi ukko omistajansa perässä.

Jeremias otti hattunsa maasta, pudisteli siitä pölyn pois ja painoi sen jälleen päähänsä. Sitten hän kääntyi katsomaan ympärilleen, olisiko lähistölle sattunut näkijöitä, voidakseen vaatia entistä isäntäänsä edesvastuuseen pahoinpitelystä ja väkivallasta, mutta huomasi ikäväkseen, ettei ketään todistajia ollut saapuvilla.

— Tämä tulee teille vielä kalliiksi! huusi Jeremias, heristäen nyrkkiään Grönbergille.

Ukko seisoi portilla hajasäärin, yhä edelleen uhkaavana ja tarmokkaana.
Jeremias lähti hitaasti kävelemään pitkin katua.

— Se asia on nyt selvitetty, sanoi Grönberg tyttärelleen.

— Kunhan ei vain tulisi vielä joitakin jälkiselvityksiä, ajatteli tytär, mutta ei kuitenkaan viitsinyt sitä ääneen lausua.

Jälkijupakkaa tämä selkkaus aiheuttikin, vieläpä aika lailla.

Jeremias Kuitu oli valittanut ammattiyhdistykselleen laittomasta työstä erottamisesta. Yhdistys valitsi kaksi edustajaa keskustelemaan ukko Grönbergin kanssa asiasta, ja lähettiläiden tehtäväksi oli annettu koettaa taivuttaa ukko Grönbergiä sovintoon.

Tuntien ukon vääjäämättömät ja jyrkät periaatteet sosialistisiin rientoihin nähden osoitti lähetystö hyvää harkintaa jäädessään kadulle ja keskustellessaan vaskisepän kanssa avonaisen ikkunan kautta. Liikkeen omistaja ei kuitenkaan tuntunut olevan puolestaan taipuvainen minkäänmoisiin myönnytyksiin ja kehoitti lähetystöä astumaan sisään, jos se kaipaisi tukevampia todistuksia ukon lujasta päätöksestä, minkä kutsun rauhanneuvottelijat sentään kohteliaasti, mutta varmasti hylkäsivät.

Kun ei tämä yritys johtanut toivottuun tulokseen, oli ammattiyhdistys katsonut velvollisuudekseen julistaa Grönbergin liikkeen lakkotilaan. Tämän sodanjulistuksen olivat äskeiset rauhanneuvottelijat käyneet antamassa vastapuolelle, tälläkin kertaa ikkunan läpi. (Ohimennen mainittakoon, että myöskin Grönberg lähetti puolestaan ammattiyhdistykselle terveisensä saman lähetystön mukana, mutta olivat nämä terveiset sitä laatua, ettei niitä edes lievennettyinäkään voida painosta julaista.)

Näin olivat Grönbergin ja ammattiyhdistyksen välit käyneet varsin kireiksi. Mutta sitten sattui tapaus, joka kärjisti ne huippuunsa.

Lopetettuaan heinänteon tunsi Grönberg tarvetta puhdistaa nahkansa kiusallisesta, kutittavasta heinänpölystä ja päätti lähteä Maijalan saunaan kylpemään.

Hän otti kainaloonsa puhtaan paidan ja pyyhinliinan ja käveli Maijalan saunaan, joka on kaupungin kaatopaikan reunassa Kellonsoittajankadun päässä. Käsityöläisenä, vaikkakin mestarina, hän meni viidenkolmatta pennin puolelle — oikeastaanhan se onkin kolmenkymmenen pennin puoli, kun kylpyvihta maksaa viisi penniä.

Riisuuduttuaan yhteisessä pukeutumishuoneessa ja nähtyään seinällä kahden miehen vaatteet hän kysyi kylvettäjä-ämmältä, keitä saunassaolijat olivat.

— Riku Nikki ja Topi Pösönen, vastasi ämmä.

Grönbergin silmissä välähti. Ämmä ei kuitenkaan tätä välähdystä huomannut, eikä olisi luultavasti käsittänyt sen syytä, vaikka olisi huomannutkin.

Lukija kuitenkin epäilemättä käsittää sen, kuultuaan, että Topi Pösönen oli ammattiyhdistyksen puheenjohtaja ja Riku Nikki saman yhdistyksen pöytäkirjuri — juuri sen yhdistyksen, jonka kanssa ukko Grönberg oli sotakannalla.

— Minä olen tehnyt kovasti heinää! sanoi Grönberg painavasti.

— Vai niin! sanoi kylvettäjä-ämmä. — Sittenhän se kylpy maistuu.

— Luulisi maistuvan! sanoi Grönberg. — Koko pinta on täynnä heinänrupaa. Mutta minä otan kovan löylyn, lisäsi hän ääntään koroittaen. — Saako teidän saunasta tänä iltana oikein kovan löylyn?

— No eiköhän saane, arveli ämmä. — Ei ole vielä tänään ollut kuin kahdet kylpijät. Tulenko minä löylyä heittämään?

— Ei tarvitse, sanoi Grönberg kiireesti. — Kyllä minä heitän itsekin lauteille mennessäni.

— Mestari katsoo sitten, ettei seiso luukun kohdalla, kun heittää, neuvoi ämmä. — Se puhaltaa löylyn ulos niin tuimasti, että nahka palaa, jos kohdalle sattuu.

— Koetan katsoa, lupasi Grönberg ja astui saunaan.

Sauna oli melkein pimeä. Lauteilta kuului kylpevien puhkumista, silloin tällöin joku vihdan läiskäys ja puheen porinaa.

— Tarvitaanko lisää löylyä? huusi ukko Grönberg. Täällä on tulossa uusia kylpijöitä.

— Mahtuuhan tänne lisää kylpijöitä ja lisää löylyäkin, sanoi Riku
Nikki, joka ei pimeässä erottanut, kuka tulija oli.

— No minä lyön sitten löylyä vankanlaisesti, sanoi Grönberg.

Uunin vieressä oli avara vesisaavi ja sen vieressä kaksi suurta kippoa, joissa kylpijät tavallisesti pesivät päänsä. Grönberg täytti molemmat kipot ääriään myöten vesisaavista, avasi uunin luukun, huomaten samalla, että uuni oikein päältäkin kihisi kuumuuttaan, ja paiskasi nopeasti veden molemmista kipoista uunin kiukaalle.

Kiuas parahti ja paukahti. Töintuskin ennätti ukko Grönberg kyykistyä lattiaan, kun höyry hirmuisena pilvenä ampuutui uunista kuin savu laukaistun kanuunan kidasta.

Vaikutus oli voimakas.

Kamalasti karjahtaen syöksyivät molemmat lauteilla olleet miehet alas, putosivat portailta päistikkaa lattialle ja kiiruhtivat kiroten ja voivotellen ulos koko saunasta. Grönbergiä, joka oli vetäytynyt syrjään ja kärsi kuumuudesta, vaikka olikin kyykistynyt permannolle, eivät he ehtineet edes huomaamaankaan.

Seuraavana aamuna mittasi kauppa-apulainen Kalle Kannas kaikessa rauhassa kauraryynejä postinkantaja Sipilän emännälle, kun puotiin astui maalari Tolvanen ostamaan lehtitupakkaa ja kertoi hämmästyttäviä uutisia.

Hän ei tiennyt enempää eikä vähempää kuin että ukko Grönberg, jonka katkera ja leppymätön sosialistiviha oli tunnettu koko kaupungissa, oli tehnyt puoleksi onnistuneen murhayrityksen kahta metallityöläisten ammattiyhdistyksen huomattavinta luottamusmiestä Topi Pösöstä ja Riku Nikkiä vastaan. Oli päivänselvää, että kysymyksessä oli kostomurha, sillä eihän kaupungissa ollut viime vuorokausien aikana paljon muusta puhuttukaan kuin Grönbergin ja ammattiyhdistyksen välillä puhjenneesta ilmisodasta.

Tapauksen kaameutta oli omansa suuresti lisäämän se petomaisen julma kuolemantapa, jonka ukko Grönberg oli uhreilleen valmistanut: elävältä polttaminen kuumassa vesihöyryssä. Pahoin palaneina olivat Topi ja Riku töintuskin päässeet pakenemaan julmurin kynsistä. Heidän huikeat hätähuutonsa olivat kutsuneeet paikalle paljon väkeä, poliisikin oli kutsuttu, palohaavoja tarkastettu ja poliisitutkinto pidetty. Ukko Grönberg kieltää kuitenkin jyrkästi kaikki ja puolustautuu sillä, että hän, kuten jo edeltäpäin oli kylvettäjä-ämmälle ilmoittanut, oli kovan löylyn tarpeessa ja sitäpaitsi saanut Topilta ja Rikulta itseltään nimenomaisen luvan lyödä vahvasti löylyä. Eikähän hän ollut muuta tehnytkään.

Tästä puolustuksesta huolimatta olivat poltetut maalari Tolvasen tietämän mukaan päättäneet nostaa jutun Grönbergiä vastaan kaksoismurhayrityksestä.

Sipilän emäntään, joka oli Grönbergin emännän äitipuolen serkku, vaikutti tämä uutinen niin järkyttävästi, että hän sai sydämentykytyksen ja kiiruhti Grönbergin asuntoon hankkimaan lähempiä tietoja murhenäytelmästä.

Kalle Kannas puolestaan ei oikein tiennyt mitä uskoa. Pitkin päivää sai hän uusilta puodissakävijöiltä lisätietoja, jotka vahvistivat todeksi edellisten kertojien tiedot ja värittivät tapahtumaa uusilla vivahduksilla, ja hän tunsi sitäpaitsi mainiosti ukko Grönbergin kiukkuisen ja tulisen luonteen, jonka ilmauksiin hänellä omastakin puolestaan oli syytä tuntea pelonsekaista mielenkiintoa, varsinkin tulevaisuutta ajatellessaan. Mutta varsinaista murhayritystä ei hän sentään voinut uskoa toivomansa appiukon tahtoneen tehdä.

Illalla, kun puoti oli suljettu, päätti Kalle Kannas lähteä kuulostelemaan, millä kannalla asiat olivat Grönbergin asunnossa. Kävellen kadun toista puolta teki hän sen huomion, että Maikki näytti olevan yksin kotona, istuen tavallisella paikallaan avonaisen ikkunan ääressä ja ommellen jotain.

Kalle siirtyi toiselle katukäytävälle ja lähestyi ikkunaa. Tyttö huomasi hänet ja sanoi:

— Tule sisään.

— Oletko yksin kotona? tiedusteli ylkämies varovaisuuden vuoksi.

— Isä lähti kalaan ja äiti on vieraisilla.

Kalle uskalsi nyt pistää päänsä siihen jalopeuran luolaan, joka oli hänen mielitiettynsä kotina.

Heti sisälle tultuaan hän huomasi, että jotain erikoista oli tapahtunut. Maikki oli itkeneen, kalpean ja hyvin juhlallisen näköinen.

Kalle luuli tämän johtuvan eilisillan saunakohtauksesta ja alkoi kysellä, mutta tyttö, vaikka myönsikin tapauksen kiusalliseksi, sanoi, ettei se sentään kai niin kovin vaarallinen ollut. Topi Pösönen ja Riku Nikki olivat käyneet lääkärissä, mutta vaikka he olivat omien vakuutustensa mukaan miltei kuoliaiksi kärventyneet, ei lääkäri ollut voinut huolellisimmallakaan tutkimisella löytää heistä mitään palohaavoja eikä ollut määrännyt heille lääkkeitä. Poliisitutkinnon toimittanut ylikonstaapeli oli näin ollen ollut sitä mieltä, että juttu murhayrityksestä, jos Topi ja Riku sellaisen todellakin nostavat, raukeaa toteennäyttämättömänä. Ukko näytti kuitenkin olevan asian johdosta hiukan hermostunut, mutta se tekisi hänelle varmaankin vain hyvää ja opettaisi häntä hillitsemään vastaisuudessa paremmin sisunsa.

Kalle tunsi itsensä heti rauhallisemmaksi ja yritti lähestyä morsiantaan, mutta silloin sanoi tyttö:

— Meidän välillämme on nyt kaikki lopussa!

— Häh? kysyi Kalle Kannas, voimatta uskoa korviaan.

— Kaikki saa nyt olla lopussa meidän välillämme, uudisti tyttö jäykästi, soinnuttomalla äänellä.

— Mutta mistä syystä? änkytti Kalle, tuntien hiuksienpa nousevan pystyyn.

— Sinä voit mennä nyt matkaasi! tarkisti tyttö tiedonantoaan. — Ja toivon, ettet enää koskaan astu silmäini eteen.

Vaikka olikin aivan huumautunut tästä äkillisestä iskusta, oli Kalle Kannaksella kuitenkin vielä parahiksi sen verran sielun- ja ruumiinvoimia jäljellä, että jaksoi pyytää lisäselityksiä.

Tyttö sanoi silloin ihmettelevänsä hänen julkeuttaan. Ihmettelevänsä sitä, että Kalle Kannas, joka on maailman suurin petturi ja maailman sydämettömin ihminen, kehtaa seisoa hänen edessään kaiken sen jälkeen, minkä koko kaupunki tietää. Hän oli, tyttö nimittäin, jo pitkän aikaa tuntenut sydämessään jonkinlaista epäluuloa, vaikkei tähän saakka ollut jaksanutkaan sitä todeksi uskoa. Mutta sen jälkeen kun Jumppilan matami oli nähnyt hänen hellästi syleilevän neiti Leijasta Kurosen puodissa keskellä päivää ja toitottanut tiedon tästä näytelmästä ympäri kaupunkia, ei Maikki Grönberg koskaan, ei koskaan tahtoisi olla missään, ei missään tekemisissä Kalle Kannaksen kanssa!

Turhaan Kalle Kannas vakuutti viattomuuttaan ja koki selittää asiaa. Tyttö ei edes kuunnellut häntä, vaan pyysi itkien häntä poistumaan mitä pikimmin talosta ja menemään neiti Leijasensa luo, joka varmaankin juuri tällä hetkellä odotti häntä ikävöiden. Näin ollen ei Kallen auttanut muu kuin lähteä.

Hurjassa sekamelskassa pyörivät ajatukset Kallen aivoissa hänen kävellessään ilman päämäärää pitkin hiljaisia katuja. Vasta hautausmaan aidan luona hän tuli jälleen tajuihinsa. Ja hänen myllertävissä aivoissaan kasvoi ja lujittui vakaumus, ettei hänellä ollut enää muuta tehtävissä kuin hirttää itsensä.

Mutta sitä ennen hän tahtoi kuitenkin kuristaa Jumppilan matamin kuoliaaksi.