X
Kähkösen lesken turhamaisuus aiheutti seuraavana aamuna pienen kohtauksen Neuvoksen Arkun pihamaalla.
Kähkösen leskellä, joka asuu pihan perällä olevassa rakennuksessa aivan Sikasen huonekunnan seinäntakana, on tytär, joka on naimisissa Tampereella poliisikonstaapelin kanssa. Tästä tyttärensä arvoasemasta on Kähkösen leski hyvin ylpeä ja käy joka kesä tytärtään ja vävyään tervehtimässä.
Nytkin hän oli ollut tällaisella matkalla ja palasi juuri kotiin.
Hän oli ottanut laivarannasta ajurin, ajuri Jehkosen, ja käskenyt ajaa kotiinsa.
Jehkonen kyyditsi hänet portille ja pysäytti siihen hevosensa, mutta akka huusi:
— No aja pihaan asti!
— Enkä aja, sanoi Jehkonen. — Eihän siellä pääse kääntymään takaisin.
— Pääset kyllä kääntymään, kun ajat tuon hernemaan ympäri, sanoi akka. — Älä luulekaan, että minä sinulle mitään maksan, ellet kyyditse minua portaitten päähän asti!
Jehkosen rokonarpinen naama nytkähteli kiukusta. Ensin hän aikoi hypätä alas kuskipukilta, heittää akan myttyineen ja nyytteineen kadulle ja ajaa tiehensä maksua ottamatta, mutta sitten meni tähän kunnon hevosmieheen riivaaja, joka muutti hänen mielensä. Hän huitasi hevostaan piiskalla ja ajoi hyvää vauhtia pihaan. Saksmanin portaitten päässä oli maassa isonlainen kivi, ja hän ajoi ensiksikin sen yli, niin että rattaat pahasti keikahtivat ja Kähköskä kiljaisi korvia vihlovasti. Samassa löi Jehkonen hevostaan toisen kerran piiskalla, ja koni lähti nelistämään täyttä kyytiä hernemaan ympäri. Kun lähestyttiin hernemaan takana ulkohuonerakennuksen sitä ovea, joka kuului Kähköskän huoneeseen, huusi akka:
— Ptruu… ptruu… kuule, Jehkonen, älä aja enää… voi hyvä isä kun ajoi ohi!
— En saanut hevosta pysähtymään! rämähti Jehkonen, lasketellen täyttä neliä ympäri pihaa.
Kähköskän huudot ja kiljunta kutsuivat ulos koko talon väen. Ulkohuonerakennuksesta tuli Sikasen akka lapsineen ja muut siellä asuvat akat ja ukot, toisella puolen ilmestyivät portailleen ukko Saksman ja Martta, kohmeloiset käräjäkirjurit ja ompelijatar sisarineen sekä jarrumiehen leski, pieni, puolialaston lapsi käsivarrellaan.
Jehkonen antoi hevosensa nelistää kolme kertaa ympäri pihan Kähköskän kiljuessa ja voivotellessa ja lukuisan katsojajoukon äänekkäästi riemuitessa.
Neljännen kerran ulkohuonerakennuksen kohdalle tullessaan ajoi hävytön Jehkonen niin läheltä hernemaata, että rattaiden oikeanpuoleiset pyörät putosivat hernemaan ojaan ja Kähköskä lensi rattailta myttyineen suin päin hernemaahan, vieläpä juuri omaan penkkiinsä.
— Hööööö! hurrasi ihastunut katsojajoukko, ja Sikasen lapset hyppivät rajattomassa riemussaan korkealle ilmaan.
Ennenkuin Kähköskä oli ehtinyt päästä jaloilleen hernemaasta, oli Jehkonen nostanut rattaat ojasta ja ajanut tiehensä. Siinä hän teki varsin viisaasti, sillä julmistunut Kähköskä olisi ylös päästyään raapinut hänen kasvonsa verille kuin vihastunut kollikissa.
Kun Kähköskä ilmestyi näkyviin hernepenkistä, esitti ukko Saksman, joka polvet koukussa ja vatsaansa pidellen oli nauranut läkähtymäisillään tälle ilmaiselle, erinomaisesti esitetylle näytökselle, eläköönhuudon Kähköskälle:
— Eläköön!
— … köööön! yhtyi kiitollinen katsomo keuhkojensa pohjasta suosionosoitukseen.
Kun ei Kähköskä nähnyt Jehkosta missään, huusi hän, pudistellen multaa hameistaan, mytyistään ja käsistään:
— Osasipas hävitä näkymättömiin, pahanhengen rupinaama! Onko tämä mikä ajuri, tämä, joka lennähtää ihmistä kuin rietas! Hävytön heittiö, ptfui! Ei olisi ensin viitsinyt pihaan ajaa ja sitten teki tämän! Mutta olipa vieraitamiehiä, oli, oli, oli vieraitamiehiä, oli, oli, oli näkijöitä tarpeeksi asti, kaikki olivat läsnä hyvät naapurit ja kylänmiehet ja Saksmannin pitkäparta ja Sikasen akka pentuineen, ja kyllä nyt on lysti ja kyllä nyt nauretaan ja rähätetään "hähä hähä hähä" ja kyllä nyt on kielet pitkällä ja vesi tippuu suupielistä ja niin ollaan kuin korpit ja silmätkin noukittaisiin turvattoman lesken päästä… rähähähä hähähähä! matki suuttunut akka toisten naurua ja kömpi ovelleen, tehden kuitenkin koko katsomolle omistetun ruman tempun, ennenkuin hävisi ovesta sisään.
Katsojat palasivat, hyvin tyytyväisinä näkemiinsä ja kuulemiinsa, takaisin kukin kotilietensä ääreen. Ukko Saksman vain jäi istumaan portailleen ja jarrumiehen leski lapsi käsivarrellaan seisomaan omalle portaalleen.
— No siinä nyt näki herra Saksmankin, miten ylpeys riivaa tuommostakin vanhaa akkaa! aloitti jarrumiehen leski sujuvasti. — Kerjuulla elää tämä Kähköskäkin toisen puolen vuotta ja toisen puolen juoksee vaivaishoidon herrojen luona mankumassa, — niin — ja issikalla häntä vain pitää kyyditä kuin parasta ruustinnaa! Se on taas ollut siellä tyttärensä luona, — niin — ja kun tytär on poliisin rouvana, niin siitä on sitten Kähköskän nokka pystyssä eikä jaksa nyyttejään laivarannasta tänne asti kantaa! He-he-he, ihan näet naurattaa kun ajattelee, miten komeasti se tahtoi ajaa pihaan ja näyttää, että näin sitä meillä tullaan poliisin rouvan kestistä Tampereelta — ja komeasti tultiinkin, niin että kuono oli lopuksi multapenkissä, he-he-he! Minä ihan annan tuolle Jehkoselle vehnäskahvit, kun se ensi kerran tästä sivu ajaa. Ei kannattaisi ylpeillä, ei kannattaisi ylpeillä Kähköskänkään — niin — viime kuussa sai meiltäkin kupillisen kahvinpapuja lainaksi, eikä ole vieläkään ollut millä takaisin maksaa, vaikka kannattaa laivoissa ja junissa matkustaa ja issikalla ajella ympäri hernemaata! Mutta kun synti ja rietas saa ihmisen sydämessä vallan, niin on se sokea, "pöyhistellen ihmiskurja on niin nurja, ettei huoli kestäkään"… tietäähän sen, kun on poliisi vävynä! Olisi jo aika Kähköskälläkin ajatella tilaansa, niinkuin veisataan, että "mistäs siis sä olet tullut vaivainen näin ylpeeksi, sull' ei mitään aluss' ollut, lopuks' kaikki katoopi, kuink' ei sua inhota komeutes korea, tiedäthän: se häviääpi, matoin ruuaks' viimein jääpi" — niin —
Jarrumiehen leski veti henkeä, huokasi, niisti nenäänsä ja pyyhki silmiään esiliinalla. Sitten hän jatkoi:
— Kummallinen on maailma tähän aikaan, ihmeellisen kummallinen — niin — mitähän tiennee? Ei se ainakaan hyvää tiedä, tietäneekö sitten pahaa, niin — Ei ole tainnut herra Saksman kuullakaan vielä sitä viimeisintä asiaa, kun näet tulee kaksintaistelu sen maisteri Wahlin ja sen entisen Jaakobsonnin pojan välillä, sen miljuneerin…?
— En minä ole vielä sitä kuullut, ilmoitti ukko Saksman ihmeissään ja totuuden mukaisesti.
— Niin, semmoinen on asia, että se Wahlin maisteri on eilen antanut manuun sille miljuneerille siitä Pastorinniemen ryökkinästä — niin —. Eikös se ole hullua, kun kaksi hullua rupeaa kaksintaisteluun kolmannesta hullusta… he-he-he? Vaikka eihän tämä olisi mikään naurun asia, tämä kaksintaistelu… Kamalaa on, kun kaksi ristittyä ihmistä ja herraa alkaa ampua toisiaan ihan välipuheen perästä ja kuuluuhan ne olevan vieraatkin miehet semmoisessa tilaisuudessa — niin — ja lääkäri ja pappi. Niin kertoivat akat tuolla torilla, että semmoinen on laki kaksintaistelussa, että kuka ensiksi kuolee, niin lääkäri sen todistaa kuolleeksi ja sitten pappi siunaa haudan siihen paikkaan — niin — mutta eikö se olekaan sanottu herroille ja muille ylhäisille, että ei sinun pidä tappaman?
— Mistäs te oikein olette sellaisia uutisia kuullut? kysyi ukko
Saksman epäileväisesti.
— Voi, voi, herra Saksman, koko kaupunkihan siitä puhuu… Wahlin maisteri on itse kertonut, että hän on antanut sille miljuneerille manuun kaksintaisteluun ja ampuu sen seulaksi. Nyt kuuluu Wahlin maisteri harjoittelevan ampumaan omissa huoneissaan, ja kadulle kuuluu kuuluvan sellainen räiske, etteivät ihmiset uskalla ohi kulkea… ja semmoinen paksu ruudinsavu kuuluu pöllyävän ikkunoista — niin — kamalaa on ajatella sitä Wahlin maisteria, kun on semmoinen vanha tarhapöllö ja vielä tuollaisia asioita puuhaa… akat sanoivat sen miljuneerin tehneen jo testamenttinsa — niin — voi hyvä isä kun vellipata on unohtunut tulelle, joko lie pohjaanpalanut!
Jarrumiehen leski katosi äkkiä sisään. Lauri Saksman tuli samassa portista ja sanoi:
— No nyt sitä, isä, tulee lysti, kun ukko Wahl on ilmestynyt kaupunkiin!
— Sitähän se tuo jarrumiehen leski tuossa juuri toimitti. Tiesipä vielä kaksintaistelunkin olevan tulossa.
— Kyllä siinä perää on. Kuulin torilla akkojen siitä kaakattavan ja pistäydyin kysymässä Jaakkolalta itseltään. Jaakkola oli vähän harmissaan siitä, että asia oli jo joutunut kaupunkilaisten hampaisiin, ja kertoi, että Wahl oli eilen illalla ollut syödä hänet ja haastanut oikein kaksintaisteluunkin… mutta kyllä se ukko on vielä päivissä, jos se saa Jaakkolan suuttumaan.
Lauri istui isänsä viereen portaalle, nyppi viiksiään ja jatkoi:
— Kävin säikyttelemässä metsänvartija Tolosen, joka oli ruvennut hätyyttelemään Matti Luontoa, ja Tolonen oli aluksi hyvin koppavata poikaa, mutta kun minä aloin puhua niistä kaatuneista puista, jotka hän keväällä möi omin lupinsa Räsäselle, niin lankesi siltä luonto! Ihan oli nenänpääkin valkoisena. Ja Matti saa nyt asua rauhassa puussaan. Kävin sitten Mattia katsomassa. Oli rakentanut jonkinlaisen lavan ainakin kahden sylen korkeuteen muutamaan isoon petäjään ja lavalle havumajan. Siellä hän nyt sitten paastoaa. Elää kuin kotka pesässään.
Sikasen akka kulki hernemaan poikki portille päin tyhjä pärevasu selässään.
— Minnekäs Sikasen emäntä oikein vasun kanssa lähti? kysyi Saksman.
— Läksin tuolta Nissisen työmaalta lastuja kahvipuikseni pyytämään, sanoi akka, pysähtyen keskustelemaan. — Ei viitsi kotonakaan olla, kun tuo Kähköskä haukkuu ja säkentää seinän takana, niin ettei sitä jaksa koko päivää kuunnella. Mutta eiköhän herkeä säkentämästä kun kahvinhajua nokkaansa saapi! Vaan taitaa saada tänä päivänä minun kahviani odottaa… on se niin hävittömästi siellä minunkin kunniaani loukannut. Se on niin hävitön ihminen, että sitä ei uskoisi! On se välistä makeata ja matlakkaa, niin että luulisi, ettei ihmisellä voi tuon parempaa ystävää olla, mutta annas taas toisen kerran! Se on olevinaan vielä semmoinen unennäkijäkin. Kuulkaas, herra Saksmanni, minkälaisia unia se näkee! Yhtenä päivänä viime kesänä oli tuolta jarrumiehen lesken porstuasta kadonnut varsiluuta, ja tietäähän sen, minkälainen kotkotus tässä pihassa silloin oli! Jarrumiehen leski haukkui rosvoiksi koko talon väen, jokaisen erikseen — teistäkin sanoi, ettei sitä tiedä, vaikka olisivat nuo Saksmannit ottaneet, kun aina tässä pihalla kuikuilevat, eivätkä taida omat luudat hääviä olla… ajatelkaas, herra Saksmanni! — ja sitten oli mennyt Kähköskä hänen luokseen kertomaan nähneensä semmoisen unen, että se kadonnut varsiluuta oli muka minun porstuassani! Minun porstuassani! Ja eikös vain akka, nimittäin tuo jarrumiehen leski, tule minun porstuaani ja ala siellä hamuilla ja koluta. Minä olin juuri puuronkeitossa — oli lauantaipäivä siinä puoli kolmen korvissa, taisi olla jo kohta kolmekin — ja kuulen kolinaa porstuasta ja ajattelen, että koiratkohan siellä koluavat vai olisiko se Tiihosen sianporsas taas lähtenyt juoksentelemaan ja tullut meidän porstuaan. Aukaisen oven ja ajattelen että ajan pois, olipa tuo sitten koira tai porsas. Siinä on sinulla sitten koira tai porsas! Jarrumiehen leski on juuri ulos menossa, meidän luuta kädessä. Minä kysyn, että mitä hän meidän porstuasta hakee, ja tämä alkaa soimata minua, että olen muka pihalta ottanut hänen varsiluutansa. Kyllähän minä annoin hänelle senkin varsiluudan! Tulihan siitä oikein käsirysy, ja kun pihalle päästään ja katsotaan, niin minun luutanihan se tietysti oli. Ei ole meillä milloinkaan vierasta tavaraa tarvittu eikä haluttu. Rehellisinä on koetettu olla ja vaeltaa, vaikka on paljon murhetta ollut ja vastoinkäymistä, jaa jaa, sillä rehellisyys se maan perii, ja puuro kerkisi siinä kahakassa palaa pohjaan. Mutta Kähköskä ihmettelee siinä samassa jarrumiehen lesken hävittömyyttä, että sillä tavalla ihmisiä epäilee ja syyttää, vaikka itse oli koko sopan keittänyt. — Terveenäkö se on tämä herra Saksmanni ollut?
— Terveenähän sitä on oltu, kiitos kysymästä.
— On tainnut olla Martta-ryökkinäkin terveenä?
— Mikäpäs häntä olisi vaivannut, nuorta ihmistä.
— Niin, kyllähän nuorten kelpaa — hyvä isä, kun menee tässä päivä tarinoidessa, ja minulla on niin kiire niitä lastuja hakemaan. No hyvästi nyt sitten!