XI
Herra Tuulonen heräsi aamulla kello kahdeksan tienoissa kadulta ikkunansa alta kuuluvaan rummun pärrytykseen, joka ensin hiukan säikähdytti häntä.
Hän hypähti vuoteestaan ja avasi ikkunan, pistäen päänsä ulos.
Kadulla ei näkynyt muuta kuin vanha, ontuva ukko, joka suurta, paikattua rumpua pärryttäen marssi eteenpäin hyvin sotaisen näköisenä.
Kadunkulmaan päästyään ukko pysähtyi, päästi soittokoneestaan ankaran loppupärrytyksen ja luki sitten kovalla äänellä seuraavan julistuksen:
"Kuulutus! Huomenaamulla muutetaan kaupungin karja Sipilän niityltä Jussinpuron laitumelle. — Rahatoimikamari".
Tiedonantonsa ensimmäisen ja viimeisen sanan lausui ukko erityisellä ponnella, pisti sitten julistuksen taskuunsa ja lähti mahtavasti rummuttaen ontumaan seuraavaan kadunkulmaan. Hra Tuulonen oli täten tutustunut kaupunkimme julkiseen "rummuttajaan" Kyllös-Pekkaan.
Kirjailija pukeutui ja lähti ulos, otettuaan käteensä pari kirjaa Yrjö
Kurosen kirjastosta.
Aamu oli kaunis. Pihapuissa livertelivät linnut, vanhan haavan lehdet kahisivat tuulessa ja nurmikko tuoksui raikkaasti.
Nuori mies asettui mukavaan asentoon riippumattoon ja alkoi lukea.
Neljännestuntiin ei pihalla näkynyt ketään.
Sitten juosta sipsutteli pihan poikki puodista päin neiti Leijanen.
Hän ei näyttänyt huomanneenkaan hra Tuulosta.
Neiti Leijasen tultua aivan lähelle putosi hänen kädestään lankakerä, vierien juuri riippumaton alle.
Hra Tuulonen kiiruhti heti hyppäämään alas riippumatosta, mutta koska matto oli hieman liian korkealla, niin ei se onnistunut ensi yrityksellä.
Neiti Leijanen huudahti hiljaa huomatessaan hra Tuulosen rimpuilemisen riippumatossa ja sanoi:
— Ai, anteeksi… älkää vaivatko itseänne… mutta samassa onnistui hra Tuulosen pudottautua alas riippumatosta. Vähällä oli, ettei hän pudonnut neiti Leijasen niskaan, viimemainittu kun juuri silloin kyykistäytyi ottamaan lankakerää puun juurelta.
Kirjailija esitti itsensä, ja neiti Leijanen vakuutti syvästi punehtuen, että hänestä oli tavattoman hauskaa tutustua. Aivan samaa vakuutti omasta puolestaan mitä lämpimimmin myöskin hra Tuulonen.
Nuorten välille olisi varmaankin sukeutunut pitempikin keskustelu, ellei neiti Leijanen samassa olisi kuiskannut: "kauppias tulee" ja rientänyt nopein, kevein askelin tiehensä.
Kauppias Kuronen ei kuitenkaan ollut huomannut mitään. Hän oli tulossa kaupungilta ja oli ilmeisesti tavallista paremmalla tuulella.
Kirjailija asettui jälleen riippumattoon ja alkoi lukea. Vähitellen hänen katseensa kuitenkin siirtyi kirjan lehdiltä puitten latvoihin, joiden välitse näkyi sinistä taivasta ja pilvenhattaroita.
— Mukava tyttö! ajatteli hän, neiti Leijasta tarkoittaen. — Ehkäpä hänen kanssaan voi pitää hieman hauskaa…
Hra Tuulonen vaipui haaveilemaan. Mutta äkkiä hän muisti, mitä varten oli tähän kaupunkiin saapunut, karisti kaikki neiti Leijaseen suuntautuneet rusohohteiset haaveet ajatuksistaan ja rankaisi huikentelevaista mieltään alkamalla uudelleen ahkerasti lukea "Monte-Criston kreiviä".
* * * * *
Aamiaispöydässä tutustui hra Tuulonen neiti Anni Kuroseen.
Kirjailija oli kuvitellut neiti Kurosta omenaksi, joka mahdollisesti saattoi kasvaa korkeanlaisella oksalla, mutta havaitsi nyt suureksi pelästyksekseen, että tässä olikin nähtävästi kysymys taatelista, joka oli huikean palmun latvassa.
Neiti Kuronen oli hyvin miellyttävä, hyvin sivistynyt ja hyvin kohtelias, mutta hänellä oli merkillinen eikä suinkaan rohkaiseva tapa katsella hra Tuulosen pyöreitä, nykeröllä nenällä ja vetisenharmailla pässinsilmillä kaunistettuja kasvoja kuin kaukoputken läpi, nimittäin kääntäen kaukoputken ohuemman pään hra Tuuloseen päin, jolloin, kuten tunnettua, katseltava esine siirtyy kuin taivaanrantaan.
Neiti Kuronen jutteli siitä huolimatta vilkkaasti ja älykkäästi, melkeinpä liiankin älykkäästi kirjailijamme mielestä. Hänellä oli suuri varasto omia kokemuksia ulkomailta, sillä hän oli matkustellut paljon, ja hän osasi kertoa havainnoistaan huvittavalla tavalla, mutta kun hra Tuulonen ei ollut koskaan käynyt Maarianhaminaa edempänä, käänsi hän pian keskustelun kotoisiin asioihin. Siitä oli se seuraus, että neiti Kuronen alkoi tehdä hänen tulevaa suurta romaaniaan koskevia kysymyksiä. Kirjailija noudatti kuitenkin salaperäistä vaiteliaisuutta tuohon teokseen nähden, ja siihen hänellä kyllä olikin hieman syytä.
— Toivottavasti saatte täällä ollessanne paljon työtä tehdyksi, sanoi neiti. — Koetamme puolestamme antaa teidän olla niin rauhassa kuin suinkin.
Hra Tuulonen kiiruhti vakuuttamaan, ettei se ollut ensinkään tarpeellista. Olisi päinvastoin virkistävää seurustella niin paljon kuin mahdollista miellyttävien ja sivistyneiden ihmisten kanssa. Se lisäisi työhalua, avartaisi näköaloja ja antaisi uusia vaikutteita.
— Meidän seurassamme ette varmaankaan kovin paljon avartaisi näköalojanne, hymyili neiti Kuronen vaatimattomasti. — Mutta olemmekin järjestäneet asiat niin, että voitte työskennellä aivan häiriytymättä. Me olemme kaiket viikot mailla, huvilassa, ja kaupunkiasuntomme on vapaasti käytettävissänne. Voitte isännöidä aivan mielenne mukaan. Isä on kyllä täällä kello kuuteen asti illalla, mutta hän on omissa hommissaan ja enimmäkseen myymälän puolella. Olisimme mielellämme antaneet herra Tuuloselle yhden huoneen huvilastamme, mutta rakennus on vielä osaksi keskeneräinen…
Kirjailija tunsi ikäänkuin maan luisuvan jalkainsa alta. Kylmä hiki kihosi hänen otsalleen hänen ajatellessaan tulevia pitkiä, yksinäisiä viikkoja.
— Niin, sanoi rouva Kuronen. — Kun Yrjökin lähti koko kesäksi Englantiin, niin emme pitäneet kiirettä huvilan kuntoon laittamisella. Mutta toivottavasti tulee kirjailija sunnuntaisin meitä silloin tällöin tervehtimään. Neiti Leijanen ja Kalle Kannas, kauppa-apulaisemme, ovat usein sunnuntaisin siellä, kun ilma on kaunis.
Hra Tuulonen kiitti lämpimästi ja vaipui surumielisiin ajatuksiin.
— Se on ollut näinä päivinä merkillisen masentuneen näköinen, sanoi kauppias Kuronen, puuttuen keskusteluun ensi kerran koko aterian aikana.
— Kuka? kysyi rouva Kuronen.
— No, sepä Kalle Kannas. Ihan kuin olisi voinsa myönyt ja rahansa hukannut. Ei se ole ensinkään hänen, tapaistaan…
— Onneton rakkaus! sanoi neiti Kuronen.
— Hm, murahti isäukko. — Tai huono ruuansulatus. Mutta tottapahan siitä toipuu, kun on aikansa päätään riiputtanut.
Aamiaisen jälkeen lähtivät rouva ja neiti Kuronen huvilalle. Hra Tuulonen käveli pitkin askelin edestakaisin huoneessaan ja mietti asemaansa.
Hän ei ollut vielä ehtinyt päästä mihinkään päätökseen, kun palvelustyttö parin tunnin kuluttua kävi pyytämässä häntä aamupäiväkahville ruokasaliin.
Siellä valkeni hra Tuulosen maailmankatsomus taas melkoisesti, sillä pöytätoverinaan oli hänellä neiti Leijanen, joka mitä rakastettavimmalla tavalla hoiti emännän tehtäviä. Hra Tuulonen, joka pari tuntia takaperin oli samassa pöydässä tuntenut itsensä arveluttavan pieneksi ja köykäiseksi neiti Kurosen kriitillisen katseen edessä, varmistui taas silmänräpäyksessä neiti Leijasen seurassa siksi maailmanmieheksi, mikä hän epäilemättä varsinkin tällaisella maalaispaikkakunnalla oli.
Neiti Leijanen oli puolestaan suorastaan suloinen. Hänen koko olennostaan henki ihaileva arkuus ja arka ihailu hra Tuulosen väkevää ja voimakasta runoilijapersoonallisuutta kohtaan, ja se kaino, vaatimaton tapa, jolla hän ilmitoi sydämensä syvyydessä jo pitkän aikaa piilleen salaisen toivomuksen päästä vielä joskus kauas, kauas pois näistä ahtaista oloista ja näiden pikkumaisten ihmisten keskuudesta kauniiseen, iloiseen, vapaaseen maailmaan, teki melkeinpä liikuttavan vaikutuksen.
Nopeasti, oi nopeasti kiiti se puolituntinen, joka neiti Leijasella oli käytettävänään kahvilomakseen. Hra Tuulosen innokkaista pyynnöistä huolimatta hän ei kuitenkaan uskaltanut viipyä kauempaa, huomauttaen että "ukko on niin hirveän tarkka tällaisissa pikkuasioissa", mutta hän lupasi kuitenkin tulla illalla kävelemään hra Tuulosen kanssa ja puristi lähtiessään hra Tuulosen kättä hieman alakuloisesti hymyillen ja pienillä, pyöreillä poskillaan kaino punastus.
— Ehkäpä nämä arkipäivät sentään menevät, kunhan järjestetään, ajatteli hra Tuulonen.
Ja hyvinhän ne menivätkin. Hra Tuuloselta kului viikko kuin Muhametin paratiisissa. Hän nukkui hyvin, söi hyvin ja kuherteli — meidän täytyy valitettavasti jo käyttää tätä sanaa — neiti Leijasen kanssa. Tyttö oli tosin vielä hiukan kaino ja arka, mutta arkuus näkyi vähenevän nopeasti päivä päivältä.
— Ei kuitenkaan tämän pitemmälle! ajatteli hra Tuulonen joka ilta, palattuaan saattamasta neiti Leijasta hänen kotiinsa ja keskusteltuaan tämän pirteän neitosen kanssa taiteista, runoudesta, kuutamon vaikutuksesta ihmismieleen, kukista, tähdistä ja sielujen sympatiasta.
Meidän on kuitenkin, väärinkäsitysten välttämiseksi, annettava hra Tuuloselle se tunnustus, ettei hän hetkeksikään unohtanut suurta päämääräänsä. Hän oli tosin vielä hietikolla palmun juurella, ja palmu oli korkea, mutta juuri siinä hän erosi useista muista runoilijoista, että vaikeudet vain kannustivat ja karaisivat häntä, ja kun taateli oli vähintäänkin 50,000 markan arvoinen — ukko Kurosen kuoltua vieläkin arvokkaampi — niin kannatti hänen mielestään lähteä kiipeämään puuhun vaikka kynsin ja hampain.
Aivan joka ilta ei hän sentään neiti Leijasta saatellut. Eräänä päivänä hän lähti seurahuoneelle tervehtimään ystäviään rakennusmestareita.
Nämä suuresti kunnioitettavat kansalaiset ottivat hra Tuulosen vastaan ihastuksen horinalla. Rakennusmestarien suosikki rämpytteli taas niitä kahta kappaletta, jotka hän osasi soittaa pianolla, jonka jälkeen ryhdyttiin laajoihin ja voimaperäisiin lauluharjoituksiin. Rakennusmestarit olivat mielikarvaudekseen unohtaneet kaikki muut hra Tuulosen laulut paitsi tuon jylhässä yksinkertaisuudessaan ja vakaumuksen syvyydessä mahtavasti vaikuttavan hymnin "Eipä meittiä". Sitä olivatkin rakennusmestarit sitten vedelleet ainakin viisisataa kertaa. Kello yhden aikaan yöllä lähti kuoro jaloittelemaan, ja havaittuaan, ettei minkäänlaisia järjestyksenvalvojia ollut läheisyydessä, viritti se järisyttävällä äänen voimalla keskellä katua laulun:
"Suutarin on suuri parta…"
Tähän vastasi hyvinharjoitettu kvartetti kadun toisesta päästä:
"Koska meill' on nyt joulu.
Juhla armas lapsien…"
Sieltä oli tulossa joukko kaupungin herroja, jotka olivat olleet pienellä illallisella seuraklubilla ja olivat nyt kotimatkalla, hyvin virkistyneinä niin ruumiin kuin hengenkin puolesta.
Molemmat lauluseurat tervehtivät toisiaan lauluilla. Senjälkeen päätettiin toimeenpanna leskenjuoksu. Osanottajat järjestyivät pareiksi. Lihava rakennusmestari Retunen joutui leskeksi, ja hänen huudettuaan: "Viimeinen pari ulos!" lähtivät rakennusmestari Mattila ja raatimies Johansson juoksemaan.
Rakennusmestari Retunen osoittautui suuresta vatsastaan huolimatta kaikkien ihmeeksi melkoisen hyväksi juoksijaksi ja oli jo saamaisillaan kiinni Johanssonin, kun viimemainittu äkkiä pyörähti erääseen palokujaan, huutaen mennessään:
— Juokse, Mattila, Sikilän pihan kautta minua vastaan! Kaikki kolme hävisivät näkyvistä. Silloin ehdotti klubilaisten pisin mies, proviisori Brändvik:
— Juostaan me nyt niitä piiloon!
Tämä sukkela esitys hyväksyttiin riemulla, ja miesjoukko lähti juoksemaan laivarantaan päin.
Hetken kuluttua saapuivat edelliset juoksijat takaisin. Retunen oli kuin olikin saanut kiinni Johanssonin ja palasi nyt hänen kanssaan käsikoukussa, Mattilan kävellessä leskenä perässä.
Kolmikon suuttumus oli vilpitön ja suuri, havaitessaan, minkä halpamaisen jutkun toiset olivat heille tehneet. Ilmaistuaan äänekkäästi vastalauseensa he kaatoivat erään lahon portinpatsaan ja lähtivät kotiinsa.