XII
Oli sunnuntai. Aamupäivä.
Kirjailija Tuulonen oli laittautunut sunnuntaikuntoon ja lähti laivarantaan, josta höyrypursi Sirkka veisi hänet Kurosen huvilalle.
Laivalle saapuivat myöskin neiti Leijanen ja Kalle Kannas.
Neiti Leijanen tuli purren perään ja oli pian vilkkaassa keskustelussa hra Tuulosen kanssa, mutta alakuloisen näköinen Kalle Kannas meni, tervehdittyään kirjailijaa niukalla lakinkohotuksella, keulaan ja pysyi siellä koko matkan.
Kurosen huvila oli kauniilla paikalla, mutta siitä oli vasta rakennuksen toinen pää kunnossa.
Pihamaa ja puutarha olivat sitävastoin täydessä järjestyksessä, sillä kauppias Kuronen oli ostanut vanhan, hyvinhoidetun huvilan, rakennuttaen siihen vain uuden asuinrakennuksen.
Huvilalla saivat vieraat ensimmäiseksi sen tiedon, että kauppias Kuronen vaimoineen ja tyttärineen oli lähtenyt puolen peninkulman päässä olevaan kauppias Salinin huvilaan, jonne kauppias Salin itse oli moottorivenheellään käynyt heitä hakemassa. Mutta he olivat antaneet palvelusväen toimeksi saattaa perille vilpittömän toivomuksen, että vieraat olisivat tästä huolimatta ihan niinkuin kotonaan.
— Kiitoksia paljon! ajatteli hra Tuulonen harmistuneena.
Eikä suinkaan suotta.
Hän oli varustautunut tänä päivänä aloittamaan ensimmäisten piirityshautojen kaivamisen sen linnoituksen ympärille, johon hänen tuleva puolisonsa oli varustautunut. Häntä oli laivassa salaa harmittanut, että neiti Leijanenkin oli "tuppautunut" mukaan, sillä viimemainitun läsnäolo vaikuttaisi häiritsevästi hänen suunnitelmiinsa, mutta nyt hän tunsi harminsa keskellä kiitollisuutta neiti Leijasta kohtaan, jonka läsnäolo pelasti hänet kuolettavan ikävästä päivästä.
— Tämähän on aivan kuin minun järjestelmällistä karttamistani! soimasi Kauno Tuulonen ajatuksissaan herrasväki Kurosta. — Ensin saan olla yksin koko viikon kaupungissa, tuo keikaileva tytönletukka ja sivistymättömät talonhuijarit ainoana seuranani, ja sunnuntaiksi puikkivat vieraisille!
Hra Tuulonen ryhtyi nyt korvaamaan edes vähäiseksi osaksi vahinkoaan pitämällä innokkaasti seuraa neiti Leijaselle.
Kalle Kannaksesta ei heillä ollut mitään haittaa, sillä tämä surullisen haahmon ritari hävisi kohta valokuvauskoneineen ja murheellisine mielialoineen kiertelemään metsää ja kallioita sillä niemellä, jolla huvila oli.
Neiti Leijanen oli sunnuntaipuvussaan ja tukka huolellisesti käherrettynä vielä viehättävämpi kuin arkipäivinä. Hän puhui paljon ja nauraa kikatti iloisesti jokaiselle sanalle, minkä kirjailija suustaan päästi. Hra Tuulonen jäi itsekin välistä ihmettelemään, mitä merkillisen lystillistä ja sukkelaa hän olikaan mahtanut lausua, riehahtelevan toverinsa purskahtaessa niin hillittömään nauruun.
Päivällistä syötiin kolmisin. Neiti Leijanen ja hra Tuulonen ylläpitivät vilkasta, henkevää keskustelua luonnon kauneudesta, maalaiselämän eduista ja varjopuolista, suurkaupunkielämän ihanuudesta ja pikkukaupunkielämän naurettavasta mitättömyydestä. Kalle Kannas oli aivan vaiti tai naurahti kohteliaasti, mutta hieman vaisusti, kun kirjailija lausui jonkin väittämän, joka silminnähtävästi oli sukkeluudeksi tarkoitettu.
— Herra Kannas on viime aikoina ollut niin hirveän hiljainen, sanoi neiti Leijanen, joka alusta alkaen oli ollut selvillä siitä, että työtoverinsa surumielisyys oli mustasukkaisuutta hänen takiaan ja joka mielessään suuresti nautti toisen sydämentuskista.
— Varmaankin se johtuu huonosta ruuansulatuksesta, kuten kauppias Kuronen arveli. Minä suosittelisin herra Kannakselle kasvisruokia tai pientä paastoa, neuvoi kirjailija suopean leikillisesti.
Kauppa-apulainen karahti korviaan myöten punaiseksi ja avasi jo suunsa antaakseen pisteliään vastauksen, mutta malttoi sitten mielensä ja vastasi rauhallisesti:
— Olen nukkunut viime aikoina hiukan huonosti ja olen siitä syystä ehkä vähän väsynyt.
— On omituista, mikä teille pikkukaupunkilaisille oikeastaan voisi unettomuutta aiheuttaa? Sehän on sellainen kulttuuritauti, josta luulisi ainakin teidän, herra Kannas, säilyneen! sanoi kirjailija Tuulonen, hieman sääliväisen hymyn väreillessä hänen pyöreillä, itsetietoisilla kasvoillaan.
— Niin, todellakin! huudahti neiti Leijanen, helähtäen iloiseen nauruun.
— Jollei tuo ole jokseenkin peittelemätön letkaus minun koulunkäymättömyydestäni, ajatteli Kalle Kannas, niin sitten ei mikään. — Mutta olkoon.
Eikä hän sitten puhunut enää sanaakaan päivällispöydässä.
Päivällisen jälkeen täytyi kirjailijan välttämättömästi nukahtaa. Hän oli tottunut pitämään perusteelliset ruokalevot, eikä häntä haluttanut uhrata tätä suurta nautintoa neiti Leijasen takia. Hän siis pyysi anteeksi neitoselta, että hänen täytyi mennä hetkiseksi lepäämään, ilmoittaen päätään kivistävän.
Neiti Leijanen lausui valittelunsa kirjailijan pahoinvoinnin johdosta ja tarjoutui parantamaan hänen päänsä käsilaukussaan olevilla pulvereilla, joita hän itse samanlaisissa tapauksissa käytti, mutta hra Tuulonen kieltäytyi niitä nauttimasta, ilmoittaen pulverien olevan vahingollisia hänen sydämelleen.
Koska neiti Leijanen luonnollisesti kaikkein viimeiseksi olisi tahtonut vahingoittaa hra Tuulosen sydäntä, tyytyi hän kohtaloonsa. Kirjailija laskeutui levolle tuuhean koivun juurelle ja nukkui toista tuntia, jonka ajan neiti Leijanen käytti osaksi peilin edessä istumiseen, osaksi runollisiin haaveisiin.
* * * * *
Oli jo iltapäivä.
Ilma tuntui vähän viileämmältä. Tuuli, joka myöskin oli ollut päivällislevolla, heräsi ja lehahti lentämään. Aurinko oli kiertänyt metsäisen vuoren taa, mutta ilmestyi nyt sen toiselta puolen näkyviin, lähempänä taivaanrantaa kuin vuoren taakse purjehtiessaan.
Hra Tuulonen heräsi, ojenteli puutuneita jäseniään, haukotteli ja katsoi kelloaan. Kuluisi vielä pari tuntia, ennenkuin "Sirkka" saapuisi laituriin, viedäkseen sunnuntaivieraat takaisin kaupunkiin.
Koska kirjailija tunsi suuresti virkistyneensä, lähti hän etsimään neiti Leijasta. Tämä ei ollutkaan vaikeasti löydettävissä, sillä hän istui rakennuksen toisella puolen olevassa amerikkalaisessa keinussa, hyräillen hentomielisiä säveliä.
— Onko herra Tuulosen pää nyt terveempi? kysyi neitonen osaaottavasti.
Kirjailija ilmoitti käänteen parempaan päin tapahtuneen, mikä tieto suuresti ilahdutti toista.
— Ehkä lähtisimme kävelemään tuonne rannalle päin? ehdotti kirjailija.
Jos hän olisi pyytänyt neiti Leijasta kanssaan maailman ääriin, olisi tämä suostunut silmää räpäyttämättä. Vielä vähemmän voi hänellä siis olla mitään väittämistä esitettyä vaatimatonta retkeilysuunnitelmaa vastaan.
Aluksi he kävelivät rantaan päin vievää tietä pitkin, mutta poikkesivat sitten eräälle niitylle, jolla kasvoi kauniita kukkia. Neiti Leijanen keräsi pienen, sievän kukkakimpun ja pisti sen hra Tuulosen rintaan, napinläpeen. Napinläpi sattui olemaan juuri kirjailijan sydämen kohdalla, mutta sehän oli räätälin syy eikä neiti Leijasen.
Käveltiin äänettöminä halki niityn ja noustiin aidan yli. Aidan takana oli kantoinen aho, jonka toisella reunalla kasvoi lehtimetsää, ja lehtimetsän takana, järven rannalla, oli rosoinen, pensaita ja pieniä mäntyjä kasvava kallio.
— Neiti Leijanen on niin totinen, huomautti kirjailija äkkiä.
Puhuteltu loi katseensa maahan. Emme ole aivan varmat siitä, mutta pidämme kuitenkin sangen todennäköisenä, että neitosen rinnasta samalla kohosi pieni, aivan pieni huokaus.
— Onko neiti Leijasella ikävä? jatkoi kirjailija tutkimustaan.
— Oh… on… tai ei… en tiedä itsekään… sopersi neiti Leijanen hiljaa.
Kirjailija huiski kepillään poikki päivänkakkaroita, joita sillä kohdalla kasvoi erittäin runsaasti, ja ajatteli, että mitähän tässä oikein olisi tehtävä.
Koivikossa niukahdutti neiti Leijanen pienen jalkansa. Ei tosin ensinkään vaarallisesti, mutta kuitenkin sen verran, että hän alkoi kävellä yhä vaivalloisemmin ja vihdoin, heidän päästyään tuon äskenmainitun kallion juurelle, vaipui istumaan rantakivelle ja valitti, ettei hän voinut kävellä kauemmaksi.
— Oi voi, miten koskee! valitti neito.
— Jos minä hieroisin teidän nilkkaanne, esitti kirjailija.
— Voi voi, ei teidän pidä vaivata itseänne minun tähteni!
Nuori mies vakuutti, ja aivan totuudenmukaisesti, ettei se ole hänelle mikään vaiva, vaan päinvastoin ilo. Tältä kannalta katsottuna esiintyi asia tietysti koko lailla uudessa valossa, mutta oli kuitenkin vielä eräs seikka, johon neitosen mielestä oli ehkä kiinnitettävä huomiota ennen asian lopullista ratkaisua:
— Mutta jospa se ei ole sopivaa? kuiskasi hän.
Tämä oli hra Tuulosen mielestä kovin lapsellinen pelonaihe, sillä, kuten hän huomautti, tässä ei ollut ketään syrjäisiä näkemässä, joten kenenkään sopivaisuudentunteet eivät voineet tulla loukatuiksi.
— Mutta… olettehan te kuitenkin herra… ja mies…
Tietysti. Hra Tuulonen oli jos kukaan herra ja mies, sanalla sanoen herrasmies. Mutta herrasmiehenä hän tietysti tiesi varsin hyvin, mikä on sopivaa, mikä ei.
— Meidän kesken, huomautti hän, eivät tietysti tarvitse mitkään joutavanpäiväiset muodollisuudet tulla kysymykseen.
Neiti Leijaseen sanat "meidän kesken" vaikuttivat kuin hieno, hyväilevä sähkövirta, joka värähdytti hänen notkeata vartaloaan hiusneuloista kengän korkoihin saakka. Hän ei enää väittänyt vastaan, vaan riisui matalan, soljella kiinnitettävän kengän vasemmasta jalastaan, ja hra Tuulonen alkoi hieroa hänen nilkkaansa. Alussa neitonen hieman kiljahteli, mutta tottui sitten.
— Alkaa jo tuntua vähän paremmalta, sanoi hän hetken kuluttua.
Tuuli kahisi kalliolla pensaissa, männynkäppyröissä ja risukoissa, heidän edessään olevalla aukealla järvenpinnalla loiskuivat, läikkyivät ja lipattivat tuhannet pienet laineet, ja aurinko heitti heleän valaistuksen edempänä olevan saaren rannalla punertavina paistaviin satavuotisten honkien kylkiin.
— Paljon kiitoksia, kyllä se jo on hyvä! sanoi neito.
— Ei, sallikaa minun vielä!… huudahti nuori mies.
Neito salli hänen jatkaa.
Hetken kuluttua sanoi kirjailija:
— Miksi te olette nyt iltapäivällä ollut niin surullinen?
— Ei se ole mitään… ettekä te voisi kuitenkaan auttaa minua, vastasi tyttö hiljaa.
— Mutta jospa sittenkin voisin! huudahti nuori mies. — Tekisin vaikka mitä, saadakseni teidät jälleen iloiseksi.
— Mitäpä te välitätte siitä, mitä tällainen tyttöparka ajattelee ja kärsii! sanoi neiti Leijanen katkera sävy äänessään. — Te voimakas ja ylpeä suuren maailman mies…!
Mutta nyt olivat viime aikoina jonkin verran turtuneina olleet runoilijavaistot heränneet nuoren miehen sydämessä melkein samankaltaisella voimalla kuin sillä hetkellä, jolloin hän ensi kerran näki neiti Leijasen.
— Mitäkö välitän?! huudahti hän. — Antaisin vuoden elämästäni, saadakseni teidät hymyilemään! Uhraisin kaikki, mitä minulla on, voidakseni auttaa teitä! Uhmaisin vaikka koko maailmaa, jos vain tietäisin sillä… Tässä kohden runoilija äkkiä vaikeni, sillä tyttö ikäänkuin raukeni hänen syliinsä, painoi päänsä hänen rintaansa vasten, niin että napinlävessä oleva kukkakimppu rutistui, ja kuiskasi:
— Oi Kauno, minäkin olen rakastanut sinua ensi hetkestä saakka!
Sitten hän suuteli hra Tuulosta.
Ellei viimemainitulla muutenkin olisi ollut pystytukka, olisi se aivan varmaan noussut pystyyn tällä hetkellä. Ajatukset tanssivat villiä hypikepyörikettä hänen aivoissaan ja veri jyskytti ohimoissa, tuntuen kuin hurjassa tahdissa toistavan hänen korvissaan ilkkuvaa: "Nyt sinä olet kiikissä… kiikissä kiikissä kiikissä kiiiiii — iiiiii — iiii — iikissä…"
Nuori mies istui aivan tyrmistyneenä, tyttö vielä puoleksi kivellä, puoleksi hänen sylissään. Tytön jalka oli yhä edelleen hänen kädessään.
Vihdoin tyttö irroitti hiljaa jalkansa ja otti näin vapaaksitulleen käden omaansa.
* * * * *
Kalle Kannas oli päivällisen jälkeen kierrellyt niityillä ja metsissä, hävittänyt erään variksenpesän ja ottanut sieltä täältä valokuvia.
Hän oli täten vähitellen saapunut metsänreunassa olevalle kalliolle, istahtanut muutaman suuren katajapensaan juurelle varjoon ja antanut katseensa harhailla ulapalla.
Kuinka kauan hän näin oli istunut, valokuvauskone polviensa välissä, sitä ei hän olisi osannut sanoa, kun alhaalta rannalta kuului ääniä ja hän huomasi neiti Leijasen ja hra Tuulosen saapuvan.
Ensin oli Kalle Kannas aikonut nousta ja poistua toisten huomaamatta, mutta nähtyään neiti Leijasen jalkaansa valitellen istuutuvan kivelle, ei hän katsonut paikanvaihdosta tarpeelliseksi, siirtyihän vain hieman lähemmäksi katajapensasta, etteivät toiset huomaisi häntä.
Täten hän joutui edelläkerrotun kohtauksen todistajaksi alusta loppuun, ainoastaan parinkymmenen metrin päässä.
Mitä neiti Leijanen hra Tuuloselle kuiskasi, sitä ei hän kyllä kuullut, mutta sen paremmin hän näki, mitä sitten seurasi.
Ensin hän katui sitä, että oli jäänyt paikoilleen, sillä hänestä tuntui ilkeältä, että hän, vaikkapa tahtomattaankin, oli joutunut tuollaisen kahdenkeskisen kohtauksen syrjästäkatsojaksi. Mutta samassa silmänräpäyksessä välähti hänen mielessään ajatus, joka melkein huumasi hänet. Hän käänsi vähän konettaan ja painoi nappia. Kuului hiljainen näpsähdys, joka kokonaan hukkui tuulen huminaan, ja alempana oleva pari oli tullut valokuvatuksi juuri tärkeimmällä hetkellä.
Hetken kuluttua nousivat alhaalla olevat seisomaan. Kalle Kannas näki
heidän lähtevän kävelemään eteenpäin pitkin rantahietikkoa. Neiti
Leijanen, joka ei enää ensinkään ontunut, nojautui kiinteästi herra
Tuuloseen. Minuutin kuluttua he olivat kadonneet näkyvistä.
Oli hyvä, ettei kukaan ollut tällä hetkellä jossain toisessa piilopaikassa valokuvaamassa Kalle Kannasta itseään, sillä kuva olisi näyttänyt tämän järkevän ja tyyniluontoisen kauppa-apulaisen esittämässä yksinään rantakalliolla jonkinlaista hurjaa, riemuitsevaa sotatanssia, jollaista varmaankin julmat ihmissyöjät esittävät padan ympärillä, odottaessaan vihollisensa kypsymistä, se kuitenkin erona, ettei tanssivalla ihmissyöjällä todennäköisesti ole kädessään valokuvauskonetta.
Puolen tunnin kuluttua meni Kalle Kannas, poikkeamatta enää huvilalle, laiturille "Sirkkaa" odottamaan. Hän istui laiturin reunalla, silitellen silloin tällöin hellästi pientä, siroa konettaan, jupisten ja naurahdellen itsekseen kuin hölmö.
Kului vielä neljännestunti, ennenkuin "Sirkan" huuto kuului
Palvionniemen takaa.
Laivan laskiessa rantaan saapuivat laiturille myöskin neiti Leijanen ja hra Tuulonen. Tyttö oikein säteili onnesta, mutta kirjailija, vaikka hymyilikin aina häntä puhutellessaan, näytti hajamieliseltä, ikäänkuin hän olisi vaivannut päätään jollain vaikealla laskuopillisella esimerkillä.
Pari meni laivan peräosaan, mutta Kalle Kannas asettui pannun viereen katselemaan, miten hikinen ja rasvainen koneenkäyttäjä, jonka nenä oli aivan noessa, puuhasi koneensa ääressä.
Kaupungin rannassa kysyi onnellinen Julia-neiti Kalle Kannakselta, jotain sanoakseen ennenkuin erottiin:
— No onko herra Kannas nyt saanut paljon hauskoja kuvia uudella koneellaan?
— En tiedä, vastasi Kalle. — Olen vielä tottumaton käsittelemään tätä. Mutta toivottavasti edes yksi kuvista on onnistunut…
Aavistamatta tässä viattomassa vastauksessa piilevää hirveää salaisuutta kirjailija lähti saattamaan neiti Leijasta kotiin, mutta Kalle Kannas kiiruhti juoksujalkaa asuntoonsa kehittämään ottamiaan levyjä.