XIII
Aurinko laski.
Hiljaisuus levittäytyi yli kaupungin.
Viimeisetkin ihmiset, jotka olivat ikävystyneen näköisinä istuneet kirkkopuiston penkeillä tai seisoskelleet laivarannassa laivoja katselemassa, olivat lähteneet kotiinsa nukkumaan.
Taivaalle keräytyi harmaita pilviä, ennustaen sadetta, ellei heti, niin ainakin huomiseksi.
Kauppias Jaakkola, joka oli saanut myymälänsä muutos- ja korjaustyöt loppuunsuoritetuiksi lauantai-iltaan mennessä, oli ollut päivällisellä Pastorinniemessä ja illallisella rehtori Peranderin luona, väitellyt rehtorin kanssa valtiollisista asioista, sanonut rehtorin alettua haukotella hyvää yötä ja lähtenyt kotiin.
Koska ilta oli lauha eikä Jaakkola koskaan ollut pelännyt pientä kastumista, eivät taivaan merkit ensinkään vaikuttaneet hänen päätökseensä kävellä puolituntia pitkin kaupunkia ennen nukkumaan menoaan.
Astuttuaan ulos rehtori Peranderin talon portista hän huomasi Arkun portinviereisessä ikkunassa ukko Saksmanin valkoisen parran. Hän poikkesi siis tervehtimään vanhaa tuttavaansa ja kysyi, eikö hänenkin alkaisi jo olla aika mennä nukkumaan.
— Ei ole paljon enää nukkumisesta väliä näin vanhemmalla puolen ikää, sanoi ukko. — Mikä onkin varsin paikallaan, sillä haudassa saa kuitenkin nukkua oikein tarpeekseen. Olen tässä muuten pitänyt jo tuntikauden silmällä sitä miestä, joka pitää sinua silmällä.
— Mitä ihmettä? kysyi kummastunut rautakauppias.
Ukko Saksman alensi vähän ääntään ja sanoi:
— Etkö ole huomannut, että ukko Wahl vakoilee sinua? Me olemme jo parina kolmena päivänä panneet sen merkille, sinun käydessäsi tuolla Peranderin luona. Nytkin se peijakkaan huuhkaja on istunut tikapuillaan koko sen ajan, minkä olet ollut Peranderilla. Teillä näyttää olevan selvittämättömiä asioita keskenänne! sanoi ukko ja hymyili kuin vanha susi.
— Antaa hänen vakoilla, sanoi Jaakkola. — Minä en sittenkään ryhdy kaksintaisteluun hänen kanssaan.
Annettuaan ukko Saksmanille tämän vakavan ja rauhoittavan lupauksen
Jaakkola lähti jatkamaan matkaansa, vilkaisten kuitenkin vähän ajan
kuluttua taakseen nähdäkseen, hiipikö ukko Wahl hänen kintereillään.
Mutta kilpakosijaa ei näkynyt.
* * * * *
Palotorni oli pienoisella töyräällä kaupungin laidassa. Siitä oli se etu, ettei torninvartian tarvinnut katsella ympärilleen, kuten sellaisissa torneissa, jotka ovat keskellä kaupunkia, vaan suoraan eteensä. Kaupunki oli silloin kuin tarjottimella hänen edessään.
Torninvartia Nissinen seisoskeli päivät torninsa kaidepuuhun nojaten ja syljeskellen reunan yli maahan. Yövuorossa ollessaan hän sitä vastoin laskeutui pitkälleen ja nukkui aamuun asti. Jos tulipalo syttyi yön aikana, niin juoksi palavasta rakennuksesta joku paitasillaan oleva henkilö tornin juurelle ja huusi:
— Nissinen, Nissinen! Meillä palaa!
Ja oitis Nissinen kapsahti jaloilleen, otti naulasta suuren vaskitorven ja alkoi törähytellä peloittavia, tulta ja savua julistavia säveliään, jotka saivat koko kaupungin jalkeille, herättäen viimein kellonsoittaja Koposenkin, vaikka viimemainittu olikin erittäin sikeäuninen. Kellonsoittaja Koponen veti heti housut jalkaansa ja kiiruhti läppäämään kirkonkelloja. Juhlallisen kaamea oli silloin näytelmä: mahtavat keltaisenpunaiset liekit syöksyivät mustalle taivaalle, lennättäen miljoonia kipinöitä, valkomekkoisia palokuntalaisia juoksi pitkin katuja, Nissinen puhalsi torveensa kuin tuomiopäivän pasuunaan: "tuut — tuut — tu-uuut!" ja Koponen läppäsi kirkontornissa hätäkelloa: "päm päm, päm päm, päm päm!" Joskus ehti sikeäuninen Koponen kylläkin ottamaan osaa näytelmään vasta palon loppuessa, mutta kaupunkilaiset olivat kuitenkin tyytyväiset tällaiseen jälkisoittoonkin, joka arvokkaalla tavalla lopetti öisen tilaisuuden.
Kerran vain sattui Koposelle paha erehdys: yöllä oli pääkaupunkilainen auto saapunut kaupunkiin ja törähytteli Koposen ikkunan alta ajaessaan torveensa "tuut tuut tuut!" aivan samanlaisella äänellä kuin Nissisen palotorvi. Koponen sattui nukkumaan niin keveästi, että heräsi heti. Ehkäpä vaikutti siihen sekin seikka, että torvi törähti juuri hänen ikkunansa alla. Koponen juoksi heti kirkontorniin ja alkoi läpätä. "Päm päm, päm päm, päm päm!" kaikui yli hiljaisen, nukkuvan kaupungin. Nissinen heräsi tornissaan ja alkoi puhaltaa: "tuut-tuut — tu-uut!" Ihmiset juoksivat puoleksi pukeutuneina palotornin juurelle ja huusivat: "Nissinen hoi, missä palaa?" Nissinen huusi vastaan: "En minä tiedä, kysykää Koposelta, se alkoi läpätä!" Ihmiset juoksivat halki kaupungin kirkolle ja huusivat: "Koponen, kuule Koponen! Älä rämpytä niin vietävästi, että kuulet kun sinulta kysytään!" Koponen keskeytti läppäämisensä, pisti päänsä ulos tornin ikkunasta ja huusi: "Häh?"
— Missä palaa? huusi väkijoukko.
— Hiidestäkö minä tiedän! kiljui Koponen. — Kysykää Nissiseltä!
— Nissinen sanoi, että sinä olit alkanut läpätä ensin!
— Enpäs alkanut, Nissinen tuuttasi ensin! kiisti Koponen, veti päänsä takaisin ja jatkoi kiivaasti työtään: "päm päm, päm päm!"
Vähitellen päästiin kyllä selville siitä, mistä erehdys johtui, mutta paljon oli vielä puuhaa, ennenkuin saatiin Nissinen lopettamaan toitotuksensa ja Koponen pämpätyksensä. Senjälkeen tuli Koponen niin varovaiseksi, ettei koskaan mennyt läppäämään, ennenkuin oli käynyt palopaikalla ja nähnyt talon olevan ilmitulessa.
* * * * *
Palotornin alapuolella oli suuri vaja, jossa kaupungin rakennusmestarin työmiehet suorittivat kaikenlaisia kirvesmiehen ja puusepän töitä. Vajan lattia oli täynnä laudanpätkiä, höylänlastuja ja muuta rojua. Nurkassa oli pari vanhaa, suurta höyläpenkkiä. Vajan ovet olivat tavallisesti auki yöt päivät, koska avain oli kadonnut pari vuotta sitten, eikä vajassa sitäpaitsi ollut mitään sellaista, joka olisi voinut varkaalle kelvata. Palotorni oli tämän vajan toisessa päässä.
Kulkiessaan palotornin ohi kurkisti Jaakkola sisään vajan ovesta, mutisi "huono järjestys!" ja sytytti sikarinsa, heitti tulitikun maahan ja jatkoi matkaa kotiinsa. Puolen tunnin kuluttua hän jo nukkui sikeästi.
Keskiyön aikana juoksi pitkin katuja kauppias Kinnusen renki, lyöden nyrkillään ikkunalautoihin ja huutaen:
— Palotorni on tulessa!
Tämä kaamea uutinen sai muutamassa minuutissa koko kaupungin jalkeille. Kellonsoittaja Koponenkin heräsi, juoksi palotornin luo ja nähtyään vajan palavan kiiruhti takaisin kirkolle läppäämään. "Päm päm, päm päm, päm päm!" soi hätäkello hirmuisesti.
Talonomistajien renkejä ja ajomiehiä karahutteli paikalle vesitynnyreineen. Palokuntalaisia juoksi valkoinen mekko yllään ja keltainen nauha lakissaan. Palomestari saapui klubilta ja hänen punainen hattunsa vilahteli hetki hetkeltä kasvavassa väkijoukossa. Kolisevia ruiskuja tuotiin paikalle vapaaehtoisen palokunnan jonkin matkan päässä olevasta varastohuoneesta, letkuja asetettiin paikoilleen ja joku suihku suunnattiin jo tuleenkin, joka mahtavana suilakkeena loiskahteli korkeuteen vajan ovesta kuin tultasyöksevän lohikäärmeen hehkuva kieli.
— Mutta missä on Nissinen? kuului huuto väkijoukosta.
— Niin, missä on Nissinen?
— Hyvä isä, Nissinen on varmaankin palanut!
— Se on yrittänyt yksin sammuttaa ja hukkunut tuleen!
Koko läsnäoleva kansanpaljous oli silmänräpäyksessä vakuutettu siitä, että Nissinen oli kuollut sankarikuoleman liekeissä. Akat voivottelivat ja itkivät.
— Voi sitä Nissistä, kun semmoinen loppu piti hänellekin tulla!
— Koko ikänsä hän muita tulenvaarasta varjeli ja vartioi, mutta tuleen piti hänen poloisen itsensä lopuksi hukkua!
Silloin eräs pöhkönnäköinen poika sanoi:
— Vaan jospa se vielä nukkuu tuolla tornissa?
— Pitää huutaa, että se heräisi! sanoi muuan mies, joka heti hyväksyi pojan katsantokannan.
Ja kansanpaljous koroitti äänensä ja huusi:
— Nissinen, Nissinen! Torni palaa!
Liekit nuoleskelivatkin jo palotornin vajanpuoleista kylkeä.
Nissinen oli iltapäivällä, ennen vartiovuorolleen tuloa, ollut vävynsä Jussi Kemppaisen luona. Vävy oli tarjonnut appiukolleen useita väkevänlaisia kahvipunsseja, joista oli se seuraus, että palovartia nyt nukkui tavattoman sikeästi…
Hän oli kyllä jo jonkin aikaa unensa läpi hämärästi kuullut jotain melskettä ympäriltään, mutta ei ollut vielä jaksanut herätä. Väkijoukon tärisyttävä huuto sai hänet vihdoinkin hereille.
Nissinen kuuli alhaalta ankaran kohinan, yö oli muuttunut valoisaksi kuin päivä, kirkkaat liekit leimahtelivat aivan tornin vieressä ja ilma tuntui kuumalta. Mutta yli kaiken melun, yli hevosien hirnuminen, yli palomestarin kiljumisen, yli ruiskujen ja vesitynnyrien kolinan ja yli tulen kohinan ja räiskeen kuuli palovartia väkijoukon huudon, joka oli kuin meren pauhu: "Nissinen, Nissinen, torni palaa!"
Silloin kapsahti Nissinen jaloilleen, näki vajan palavan ja lieskan leimuavan pitkin tornin toista kylkeä ja kuuli kellonläppäyksen kirkontornista. Ja silloin tempasi Nissinen palotorven naulasta, veti keuhkonsa ilmaa täyteen ja nosti torven huulilleen. Hänen poskensa pullistuivat hirmuisesti ja palotorvi alkoi mylviä:
— Tuut—tuut—tu-uut!
— Nissinen on vielä tornissa! huusi riemuitseva väkijoukko.
— Tuut—tuut! mylvi Nissisen torvi.
— Nissinen, tule sukkelaan alas tornista! huusi huolestunut väkijoukko.
— Tuut—tuut—tuut—tu-uut! vastasi Nissinen.
— Ei se pääse enää alas tornista — portaat jo palavat! huomautti se äskeinen pöhkönnäköinen poika.
— Voi hyvä isä, nyt se Nissinen palaa kuitenkin sinne! parkuivat akat.
— Hyppää alas sieltä tornista! huusi palomestari. — Muuten palat sinne kohta!
Nissinen oli nyt itsekin huomannut tilansa vaarallisuuden ja lakannut toitottamasta. Hän lähti tulemaan alas portaita, mutta lieska löi jo sieltä häntä vastaan.
Kuullessaan palomestarinsa komennon Nissinen kurkisti yli kaiteen ja vastasi:
— En minä uskalla hypätä, minä katkaisen jalkani ja niskani.
— Tänne palopurjeita! huusi palomestari.
Silloin huomattiin, ettei palopurjeita oltu tuotukaan paikalle. Kun palotorni oli yksinäisellä paikalla, ei tarvinnut mitään palopurjeilla suojella.
Palomestari puhkesi voimakkaisiin sadatuksiin, joiden vaikutuksesta muutamia valkomekkoisia lähti juoksemaan varastohuoneelle päin.
Sinne oli kuitenkin matkaa pari, kolmesataa metriä, ja yhä korkeammalle leimahtelivat liekit pitkin palotornin seiniä. Vielä minuutti, ja Nissinen olisi auttamattomasti hukassa.
— Kun olisi vaikka vanhoja palttoita, minkä päälle hypätä! arveli edellämainittu pöhkönnäköinen poika, raapien miettiväisenä kainalokuoppaansa.
Se oli pelastava sana. Silmänräpäyksessä oli väkijoukko riisunut rakennusmestari Retusen yltä päällystakin. Tämä osoitti tervettä vaistoa, sillä koska rakennusmestari Retunen oli lihavin läsnäolijoista, niin oli hänen päällystakkinsa tietysti avarin ja niin ollen tarkoitukseen sopivin.
Toistakymmentä miestä tarttui päällystakin reunoihin ja pingoitti sen keskelleen tornin juurella. Tuli ei ollut vielä onneksi ehtinyt vastatuuleen tunkeutua sille puolen tornia, niin että voitiin asettua aivan tornin viereen.
— Ei tuo kestä yksinään! sanoi pöhkönnäköinen poika arvostelevasti.
Liekit, jotka ylhäällä levisivät nopeammin kuin tornin juurella, olivat jo ympäröimäisillään Nissisen, jonka tila alkoi näyttää toivottomalta.
Pojan huomautuksen kuullessaan oli väkijoukko sanaakaan sanomatta riistänyt päällystakin eräältä toiselta rakennusmestarilta, joka oli melkein yhtä lihava kuin Retunenkin, ja asettanut takit päällekkäin. Puolentoistakymmentä tanakkaa miestä piteli lujin kourin kiinni takkien reunoista.
Palotorni roihusi nyt mahtavana tulipatsaana, joka varmaankin näkyi penikulmien päähän. Vielä silmänräpäys, ja Nissinen hukkuisi liekkeihin.
— Hyppää nyt, Nissinen! huusi väkijoukko.
— Mutta älä hyppää minun niskaani! huusi eräs tilapäisen pelastuspurjeen pitelijöistä.
Nissinen hyppäsi. Eihän siinä muu auttanut.
Palovartia lensi alas palavasta tornista sääret väärässä ja kädet harallaan. Takinliepeet liehuivat ilmassa, ja sekunnin kuluttua hän mätkähti rakennusmestarien päällystakeille, jotka onneksi kestivät tämän äkillisen ja ankaran koetuksen.
— Eläköön! huusi väkijoukko.
— Mahasta ihan vihlasi pudotessa! sanoi lentomatkan tehnyt Nissinen.
Palotorni leimusi nyt yhtenä roviona. Näytelmä oli kaamean suurenmoinen.
Palokuntalaiset lopettivat työnsä, koska mitään ei ollut pelastettavissa eikä mitään varjeltavaa ollut läheisyydessä.
— Nythän se vasta on oikea palotorni! sanoi seppä Viinanen, ihaillen liekkien komeutta.
Mutta viskaali, joka oli ollut klubilla palomestarin kanssa, ryhtyi pitämään alustavaa poliisikuulustelua tulen irtipääsyn syistä.
— Sinä, senkin tuhjake, et tietysti tiedä mitään? hän kysyi halveksivasti Nissiseltä.
— Ka en, sanoi Nissinen. — Painosti illalla niin, että taisin vähän torkahtaa.
— Mikä hornan palovartia sinä olet, joka nukut vartiopaikassasi! kiljaisi palomestari. — Virasta sinut pitää erottaa!
— Ka, eipä tuota ole enää virkapaikkaakaan, murisi uninen Nissinen, tuijottaen palavaa torniaan.
Silloin tunkeutui väkijoukon läpi viskaalin luo ukko Wahl sinisine viittoineen ja leveälierisine hattuineen, pyöreine silmälaseineen ja valkoisine partoineen. Vinkuvalla äänellä ilmoitti ukonkääppänä kauppias Jaakkolan hiipineen myöhään illalla ladon ovelle, sytyttäneen tulitikun ja heittäneen sen latoon, poistuen sitten nopeasti.
Tämä ilmianto synnytti suuren hämmästyksen. Viskaali kysyi:
— Kuinka maisteri sattui sen näkemään?
— Mine nein sen roiston hiiviskeleven pitkin katuja siihen aikaan, jolloin rehelliset ihmiset ovat menneet nukkumaan, vinkui ukko, ja leksin henen peresseen.
Kun ei tutkimuksessa käynyt ilmi mitään muuta, kuin mitä maisteri Wahl oli ilmoittanut, julisti viskaali, että poliisitutkintoa jatketaan poliisikamarissa seuraavana aamuna kello kymmenen, ja eräs tulipalopaikalla oleva poliisikonstaapeli sai tehtäväkseen kutsua kauppias Jaakkolan poliisikuulusteluun.