XIV
Kello puoli kymmenen aikaan seuraavana aamuna oli kauppias Jaakkola, käytyään aamukävelyllään tarkastamassa palopaikkaa, täydessä työssä järjestämässä myymälänsä sisustamista kolmen tästä päivästä lähtien palvelukseensa astuneen kauppa-apulaisen avulla, kun sisään astui poliisikonstaapeli, joka pyysi häntä saapumaan tulipalon johdosta toimitettavaan poliisitutkintoon.
Jaakkola ihmetteli kutsua, mutta lupasi kuitenkin saapua tuohon huomattavaan tilaisuuteen, kävi muuttamassa ylleen toisen takin ja lähti poliisikamariin.
Tämä kunnioitusta herättävä virasto oli Papinkadun varrella olevassa vanhassa talossa, jonka toinen puoli oli maalattu keltaiseksi, toinen viheriäiseksi.
Jaakkolan saapuessa poliisikamarin pihaan ei pihamaalla näkynyt ketään muita kuin ukko Römpötti, joka sahasi halkoja pihan perällä olevan ulkohuonerakennuksen edustalla.
Ukko Römpötti oli kaupungin julkinen syntipukki, joka tavallisesti tuotiin poliisikamariin, jos kaupungissa tapahtui katumellakoita, torikahakoita tai muita suuria epäjärjestyksiä. Tästä oli ukko Römpötille se huomattava etu, ettei hän pidätyspäivinään saanut myrkyttää itseään mielijuomallaan pulituurilla, ja kaupungin poliisilaitokselle se etu, että Römpötti vapaan asuntonsa ja ruokansa korvaukseksi sai siivota ja talvella myöskin lämmittää poliisiputkat, sahata ja pilkkoa halot sekä tehdä yhtä ja toista muutakin hyödyllistä palvelusta.
Nytkin oli ukko Römpötti tällaisessa tilapäisessä pakkotyössä.
Järjestyskonstaapeli n:o 3 Kekkonen oli näet julistanut hänet eilen pidätetyksi sen vuoksi, että oli tavannut Römpötin pahasti päissään tappelemassa eräässä palokujassa muutaman maalaisen vasikannahkakauppiaan kanssa. Tappelu oli tosin sitä laatua, että Römpötti makasi kamalasti öristen maassa vatsallaan ja vasikannahkakauppias istui hänen hartioillaan, vanuttaen Römpöttiä tämän pitkästä tukasta ja potkien häntä kantapäillään kylkiin, aivan kuin olisi hän ollut ratsastaja ja Römpötti hänen ratsunsa. Näin ollen olisi ehkä puolueettoman katselijan mielestä ollut pidätettävä pikemmin vasikannahkakauppias kuin Römpötti, mutta vasikannahkakauppias esitti, että kun kiireelliset liikeasiat eivät tekisi vasikannahka-asioitsijan pidättämistä suotavaksi, Römpötti uhrattaisiin hänen sijastaan oikeudenjumalattaren alttarille. Tätä vastaan ei poliisi Kekkosellakaan ollut oikeastaan mitään muistuttamista, jonka johdosta Römpötti vietiin putkaan.
Hänen vankeutensa ei kuitenkaan ollut erittäin ankaraa nyt enempää kuin ennenkään. Sen illan ja yön hän nukkui putkassa vanhurskaan unta, kuorsaten niin, että vanhan rakennuksen perustukset vapisivat, heräsi aamulla virkistyneenä sielun ja ruumiin puolesta, koputti ovelle, pääsi ulos, sai leipää, suolaista kalaa ja muutamia perunoitakin, sekä hyvänlaista kaljaa palanpaineeksi, jonka jälkeen hän sai ryhtyä siivoamaan poliisikamarin huoneita. Sen tarpeessa ne olivatkin, sillä niitä ei oltu puhdistettu senjälkeen kuin Römpötti oli viimeksi putkassa ollut. Sitten ryhtyi tämä järjestysvallan kouriin langennut, hairahtunut kansalainen sovittamaan vielä sovittamatta olevia syntejään halonhakkuulla poliisikamarin pihan perällä olevan halkopinon ääressä.
Römpöttiä ei kukaan pitänyt silmällä, eikä se ollut tarpeellistakaan. Minnepä hän olisi paennut? Ja miksi hän olisi paennut? Poliisin huostasta päästyään saisi hän nukkua jonkun pensaan suojassa tai korkeintaan jonkun vajan nurkassa, kun taas putkassa oli hyvät olkipahnat, ja Römpötin ruokaileminenkin oli hänen kultaisessa vapaudessaan ollessaan useimmiten hyvin epätietoista ja sattuman varassa.
Jaakkola, joka oli katsellut ympärilleen, huusi Römpötille, osoittaen rakennuksen keskimmäistä ovea:
— Tuostako poliisikamariin mennään?
Römpötti keskeytti sahuunsa, pyyhki nenäänsä oikean käden hihaan, katseli Jaakkolaa tuokion vetisillä silmillään ja sanoi:
— Ka, siitähän sinne pääsee…
Jaakkola alkoi siis kiivetä poliisikamarin lahoja, pahasti narisevia portaita.
Tultuaan pimeään porstuaan hän näki erään oven olevan raollaan ja astui siitä sisään. Huone oli nähtävästi jonkinlainen odotushuone.
Siellä ei tällä hetkellä ollut ketään. Tupakansavua siellä sen sijaan oli sitäkin enemmän, josta päättäen huone ei ollut vielä kovin pitkää aikaa ollut tyhjänä. Perällä oli pitkä, jotenkin musta pöytä, jolla oli papereita ja sanomalehtiä. Pitkin seinävieriä kiersi huoneen ympäri paksut penkit. Seinillä oli joitakin virallisia tupakansavun tummentamia ja kärpästen pilkuttamia kuulutuksia, ilmoituksia poliisin etsimistä henkilöissä ja heidän tuntomerkeistään, ynnä muita samantapaisia julistuksia.
Paitsi penkkejä oli huoneen ainoan, pihalle päin olevan ikkunan edessä jonkinlainen matalahkolla selkänojalla varustettu istuin. Se ei ollut penkki, sillä penkiksi se oli liian lyhyt. Ei se ollut tuolikaan, sillä tuoliksi se oli liian pitkä. Sohvaksi se oli liian rahimainen ja rahiksi liian sohvamainen. Se muistutti jonkin verran vanhanaikaista kahden hengen keinutuolia, josta oli otettu pois jalakset ja käsinojat.
Jaakkola istuutui tähän vehkeeseen ja alkoi katsella ympärilleen.
Huoneen sisustus ei jaksanut kiinnittää hänen mieltään kuin minuutin. Toisen minuutin hän katseli katossa surisevia kärpäsiä, joka hyönteislaji oli huoneessa erittäin lukuisasti edustettuna. Sitten hän suuntasi katseensa ulos ikkunasta pihalle, jossa ukko Römpötti yhä edelleen sahasi halkoja.
Vähän ajan kuluttua ilmestyi poliisikamarin pihaan kaupungin etsiväpoliisi Juhola, joka ruumiillisilta mittasuhteiltaan muistutti entisajan tunnettua filistealaista voimamiestä Goljatia. Hänen perässään tallusteli resuinen poika, jota suuri poliisimies näkyi taluttavan ohuista, kiiltävistä vitjoista, ja Jaakkolasta näytti siltä kuin poika, joka oli hyvin säikähtäneen ja masentuneen näköinen, itse olisi pidellyt kiinni vitjoista, jotka eivät millään tavoin olleet kiinnitetyt hänen ranteeseensa.
Kun poliisi poikineen tuli sisään, osoittautuikin asia sellaiseksi.
— Saat päästää nyt irti! sanoi poliisimies pojalle, ja poika hellitti samassa ketjuista, jotka Jaakkola tunsi tuollaisiksi ranteenkiristysketjuiksi, joissa on tappi kummassakin päässä ja joilla poliisi masentaa pidättämänsä, vastarintaa tekevän henkilön.
Poliisi avasi erään nähtävästi putkaan vievän oven, työnsi pojan niskasta sisään ja väänsi oven lukkoon.
Sitten hän ripusti ketjut naulaan ja huomautti selitykseksi pojan pidättämiseen:
— Oli varastanut torilla kananmunia erään maalaisen kuormasta.
Ja huomattuaan Jaakkolan tarkastelevan seinälle ripustettuja ketjuja poliisi jatkoi viekkaasti, silmää iskien:
— Ne ovat minun "sähkövitjani". Kun pidätän jonkun pikkupojan, niin annan sille ketjujen toisen pään käteen ja käsken pitää lujasti kiinni, sillä jos hän hellittää, niin saa hän samassa ketjuista sellaisen iskun, että se voisi tappaa härän ja kaksi hevosta. Pojat antaisivat ennemmin leikata kätensä poikki kuin hellittäisivät ketjuista.
Jaakkola ihmetteli ison miehen suurta oveluutta ja kysyi sitten, eikö poliisitutkinto pian jo ala.
— Tuollahan noita näyttää alkavan tulla miehiä — — eivätkö liene sitä varten, sanoi poliisi, katsoen ulos ikkunasta.
Odotushuoneeseen saapui palovartia Nissinen ynnä muutamia muita tilaisuuteen kutsuttuja miehiä. Sitten saapui viskaali, ja hänen seurassaan tullinhoitaja Spöör asianomaisen palovakuutusyhtiön edustajana. Viimemainitut herrat menivät odotushuoneen läpi sen takana olevaan kansliahuoneeseen, tervehtien ohimennessään kauppias Jaakkolaa lyhyellä kumarruksella.
Sitten tuli viimemainitun suureksi ihmeeksi ukko Wahl yllään iankaikkinen sininen viitta.
Ovessa loi tämä tarmokas vanhus pyöreiden silmälasiensa lävitse kilpakosijaansa katseen, joka ilmaisi useita erilaisia, voimakkaita tunteita ja intohimoja, kuten ivaa, katkeruutta, halveksimista, voitonriemua, vahingoniloa ja kostonhimoa, mutta ennen kaikkea vihaa, syvää, sammumatonta ja viimeiseen hengenvetoon saakka leppymätöntä vihaa.
Ukko ei ruvennut istumaan, vaan kävellä köpitti edestakaisin huoneessa kädet seläntakana ja viitta hartioilla heilahdellen. Jaakkolaa hän ei enää kunnioittanut ainoallakaan silmäyksellä.
Hetken kuluttua avasi poliisilaitoksen Goljat oven ja käski sisään palovartia Nissisen, joka huolestuneen näköisenä rykäisi, pyyhkäisi leukaansa ja astui sisään.
Torninvartian kuulustelu kesti kymmenen minuuttia. Koko aikana ei odotushuoneessa puhuttu mitään. Tuntemattomat miehet katselivat miettiväisinä kenkäinsä kärkiä, Jaakkola silmäili pöydältä ottamaansa vanhaa sanomalehteä, ukko Wahl mittaili yhä edelleen lattiaa tuiman näköisenä ja kärpäset surisivat katossa.
Sitten aukeni ovi, Nissinen astui ulos punakkana ja hikisenä ja maisteri Wahl kutsuttiin sisään.
Ukko muljautti uhkaavan silmäyksen Jaakkolaan ja katosi ovesta.
Jaakkola oli alkanut aavistaa, että hänen kutsumisensa poliisikuulusteluun oli jossain yhteydessä ukko Wahlin läsnäolon kanssa. Mutta missä, siitä ei hän päässyt perille, vaikka vaivasikin sillä päätään.
Maisteri oli kuulusteltavana tuskin viittä minuuttia. Sitten tuli kauppias Jaakkolan vuoro.
Kansliahuoneen kalustona oli pari pöytää, suuri, vanha kaappi ja muutamia tuoleja, joista yhdellä istui tullinhoitaja Spöör. Suuremman pöydän takana istui viskaali, jolla oli turpeat kasvot ja pitkät, ruskeat viikset. Hänen lähellään teki muistiinpanoja unisen ja laiskan näköinen nuori mies.
Viskaali pyysi Jaakkolaa kertomaan, mitä tämä oli tehnyt ennen nukkumaan menoaan.
Jaakkola kertoi tarkoin iltakävelynsä, unohtamatta palotornin ohitse kulkuaan ja työvajan ovelta katsomistaan.
— Huomasitteko vajassa mitään epäilyttävää? kysyi viskaali.
— En muuta kuin suuren epäjärjestyksen, vastasi Jaakkola.
— Ette myöskään tuntenut mitään palonkäryä?
— En, en mitään.
— Teittekö tulta, katsoessanne vajan ovesta?
— En.
Viskaali katseli edessään olevaa paperiarkkia, johon oli lyijykynällä tehty jonkinlaisia harakanvarpaita ja jonka alareunaan oli piirretty isonenäisen miehen naama, jota viskaali kuulustellessaan varjosti, ja sanoi:
— Maisteri Wahl ilmoittaa teidän tehneen tulta vajan ovella ja heittäneen sitten palavan tulitikun vajaan.
— Vai niin, maisteri Wahl on siis vakoillut minua?
— Siltä se vähän näyttää, sanoi viskaali, alkaen sivellä viiksiään, mistä varovaisuustoimenpiteestä huolimatta tarkkanäköinen katsoja saattoi havaita hänen koettavan piilottaa hymyn noihin suuriin huulikoristeisiinsa.
— Ja syyttää minua murhapoltosta! huudahti Jaakkola.
— Sitä hän ei ole väittänyt, sanoi viskaali. — Mutta hän pysyy lujasti ilmoituksessaan, että kauppias raapaisi tulta tulitikulla ja heitti tikun sitten latoon.
— Hävytöntä! sanoi Jaakkola. — Konnamaista! lisäsi hän sitten varmemmaksi vakuudeksi.
— Käskekää sisään maisteri Wahl! sanoi viskaali isolle poliisille, joka seisoi ovenpielessä, mielenkiinnolla seuraten kuulustelun kulkua.
Maisteri Wahl astui sisään ja tuli aivan pöydän viereen.
— Kauppias Jaakkola kieltää tehneensä tulta vajan ovella, sanoi viskaali.
— Sen kylle uskon! vinkui ukko. — Mutta hen valehtelee! Hen on suuri lurjus!
Jaakkola otti askeleen eteenpäin kuin lyödäkseen maisteria. Ukko seisoi liikahtamatta paikoillaan kuin odottaen lyöntiä, ja hänen silmänsä kiiluivat vahingoniloisesti.
— Punnitkaa sananne! sanoi viskaali vakavasti.
— Hen valehtelee! kirkaisi ukko. — Hen ei uskalla tunnustaa. Hen on suuri pelkuri! Hen otti tulitikkulaatikon takkinsa vasemmasta taskusta ja raapaisi tulta.
Jaakkola säpsähti.
— Se on totta! huudahti hän. — Sytytin sikarini vajan ovella. Nyt vasta muistan.
— Hen tunnustaa! hihkui ukko. — Hen ei uskalla enee kieltee. Hen sytytti ladon palamaan!
— Saatte mennä! sanoi viskaali ukko Wahlille.
Maisteri lähti, mutta kääntyi ovella ja sanoi:
— Pitekee hente tiukalla! Hen on kiero mies!
Kauppias Jaakkola myönsi siis sytyttäneensä sikarin vajan ovella, mutta pysyi jyrkästi väitteessään, että hän pudotti tulitikun maahan ja polki sen sammuksiin. Hän piteli aina varovaisesti tulta. Hän huomautti sitäpaitsi, että tulipalo oli huomattu vasta tuntia myöhemmin kuin hän oli kulkenut palotornin ohi.
— Tuli on voinut huomaamattanne jäädä kytemään lastuihin vajan ovelle ja on levinnyt siitä vähitellen vajaan, arveli vakuutusyhtiön asiamies, mutta Jaakkola ei pitänyt sitä mahdollisena.
Silloin raotettiin ovea ja pitkätukkainen, takkuinen pää kurkisti odotushuoneesta poliisikamarin kaikkein pyhimpään.
— Kuka horna sieltä kurkistelee! huusi viskaali.
— Ei saa talla tänne! sanoi ovea vartioiva poliisi, yrittäen vetää oven kiinni.
Huolimatta Goljatin yrityksestä onnistui pitkätukkaiseen päähän kuuluvan vartalon tunkeutua sisään ovenraosta. Kaikkien ihmeeksi osoittautui tulija luonnonihmiseksi, Matti Luonnoksi. Ovenvartia päästi neuvottomana oven kokonaan auki, ja pitkätukkainen, piikkopukuinen, tuohivirsuinen veljemme astui sisään, vasemmassa kädessään pitkä sauvansa ja oikeassa kädessään kaksi poikaa, joita hän hallitsi niskasta, niin että pojat näyttivät uusilta yhteenkasvaneilta siamilaisilta kaksoisilta.
— Mitä tämä on? kysyi viskaali ankarasti.
— Tässä ovat ne pojat, jotka sytyttivät viimeöisen tulipalon, ilmoitti luonnonihminen nöyrästi.
Pojat olivat yöllä, samoihin aikoihin kuin tulipalo syttyi, ilmestyneet Kelovuorelle, melkein Matin pesän alle. Poikien keskinäisistä puheista pääsi luonnonihminen pian selville siitä, että pojat olivat menneet yöksi palotornin alla olevaan vajaan ja tupakoidessaan yöllä päästäneet varomattomuudessaan tulen irti. Silloin oli luonnonihminen laskeutunut puusta, ottanut heidät kiinni ja vienyt pesäänsä, jossa oli sitonut heidät köydellä puuhun kiinni.
Pojat tunnustivat tekonsa poliisikuulustelussa, joka senjälkeen julistettiin päättyneeksi.
— Kiitos, vanha velho! sanoi Jaakkola, astuessaan odotushuoneeseen ja tavatessaan siellä ukko Wahlin. — Tällä kertaa ette oikein onnistunut. Keksikää seuraavaksi kertaa jotain parempaa!
Ukko kohotti raivoissaan nyrkkinsä ja koetti pukata sillä Jaakkolaa vatsaan. Jaakkola tarttui hänen käteensä, pyöräytti hänet seinään päin seisomaan ja lähti tiehensä.
— Vekivaltaa! huusi ukko. — Pidettekee henet!
Kukaan läsnäolijoista ei kuitenkaan katsonut tarpeelliseksi ryhtyä vangitsemaan Jaakkolaa, joka siis pääsi esteettömästi lähtemään. Portilla hän tapasi ukko Römpötin, joka katseli häntä vetisillä silmillään, pyyhki nenäänsä ja ilmoitti ylpeästi:
— Nyt sitä olen minäkin taas vapaa mies!
— Niin olen minäkin, vastasi Jaakkola ja antoi Römpötille viisikymmentä penniä.
Iltapäivällä kävi Jaakkola Arkussa tervehtimässä ukko Saksmania ja tapasi silloin hänen nuoremman poikansa, varatuomari Otto Sakkamaan, joka oli saapunut käymään kotonaan Helsingistä ja jonka ukko esitteli Jaakkolalle silminnähtävällä ylpeydellä.
Varatuomari oli hauska ja iloluontoinen nuori mies, jossa ei ollut havaittavissa ukon ja vanhemman veljen omituista ivamielisyyttä ja kiusanteon halua ympäristöään kohtaan. Hän puhui vapaasti ja avomielisesti kaikista asioista, vieläpä niinkin yksityisluontoisista kuin että hän oli salakihloissa ja että hänen valittunsa oli tässä kaupungissa.
— Anna Perander! pääsi Jaakkolalta aivan tahtomattaan.
Ukko Saksman silitteli kiperästi hymyillen valkoista partaansa ja hieroi sitten heleätä nenäänsä vasemman käden peukalon ja etusormen välissä. Varatuomari nauroi.
— Ei, ei aivan, vaikka arvasittekin melkoisen lähelle. Anna Perander on vain minun puhemieheni. Oikeastaan on minulla koko ajan ollut piiput kallellaan häneen päin ja ukko Pessu epäilee minua vieläkin, mutta hän ei tiedä, että me olemme hänen tyttärensä kanssa tehneetkin toisenlaisen sopimuksen kuin alkuperäisesti oli aikomus. Hän ei tahdo luopua isästään ja toimitti minulle toisen. Rehtori Pessu sulkee minut syliinsä ja isäukon ja Laurin myöskin, kunhan asian oikea laita paljastuu. Mutta minä vannotan teitä, ettette puhu hänelle vielä mitään tästä asiasta! Tahdomme valmistaa hänelle yllätyksen.
— Minä vannon! sanoi Jaakkola juhlallisesti.
— Mutta tiedätkös sinä, kutka nykyään yllyttävät Wahlia tekemään sinulle kiusaa? kysyi ukko Saksman Jaakkolalta.
— No kutka?
— Antti-neiti ja Matti-neiti!
— Sitä minä vähän aavistinkin, sanoi Jaakkola. — Vaikka en tahtonut itsekään uskoa sitä mahdolliseksi.
— Varsinkin Antti-neiti, vahvisti ukko. — Tiedän sen aivan luotettavista lähteistä.
Senjälkeen kertoi Jaakkola, minkä juonen ukko Wahl oli hänelle viimeksi virittänyt.
Lauri Saksman, joka oli kuunnellut keskustelua ottamatta siihen osaa — hän oli näet aloittanut uuden, laajan rosvoromaanin — lähti Jaakkolan poistuessa saattamaan häntä ja teki hänelle erään ehdotuksen, jota Jaakkola ensin kuunteli päätään pudistellen, mutta johon hän vihdoin antoi suostumuksensa, puhjeten niin äänekkääseen nauruun, että ohikulkijat kääntyivät katsomaan taakseen.
— Matti Luonto on juuri siihen sopiva mies, sanoi Lauri. — Hän on oikea helmi!
— Ha ha ha! nauroi Jaakkola, pyyhkien naurunkyyneliä silmistään. —
Hullu juttu!
Jaakkolan kauppa-apulaiset ihmettelivät sinä päivänä, miksi heidän isäntänsä oli niin hyvällä tuulella.
Hän ihan loisti.