XV
Oli iltapäivä.
Tuollainen rauhallinen iltapäivä, jolloin kauppiaat seisoskelevat paitahihasillaan myymäläinsä portailla, kädet housuntaskuissa ja lakki takaraivolla, tuumien että tuskinpa enää ostajia tulee… paras siis pistää puoti kiinni ja lähteä pitkänsiiman laskuun. Jolloin lehmänkellojen kilkatus ja kalkatus karjaa Jussinpuron laitumelta tuotaessa kaikuu kautta kaupungin. Jolloin Sinkkolan mulipää lehmä on paarmaa säikähtäen karannut häntä pystyssä rakennusmestari Koljosen pihaan ja sotkenut sorkillaan portin vieressä olevaa kukkapenkkiä, ja jolloin Sikasen akan lapset alkavat yhä tiukemmin huutamalla vaatia:
— Äiti hoi! Anna voileipää!
Tähän aikaan raahaa Sukkulan mummo ukko Römpötin suosiollisella avustuksella pitkin katua pois torilta pientä, kahdella matalalla puupyörällä kulkevaa kahvikojuaan. Mutta anteeksi! Lukijamme ei tunnekaan vielä Sukkulan mummoa. Se on se sama mummo, joka kello viidestä aamulla kello seitsemään illalla myy kahvia torilla tuossa samaisessa kojussa. Viidellä pennillä saa läkkimukillisen kahvia ja kolme sokeripalasta. Jos joku tahtoo herkutella, niin ottaa hän vielä korvapuustinkin, mutta se maksaa viisi penniä lisää. "Tipot" taas ovat pienempiä vehnäsiä, mutta niitäpä saakin kaksi viiteen penniin. Maalaiset ostavat mieluummin korvapuusteja, koska niiden keskellä on hiukan sokerisulaketta, mutta käytännölliset ajurit ja torikauppiaat ostavat tavallisesti tipoja, koska he ovat huomanneet, että kahdessa tipossa on enemmän vehnästä kuin yhdessä korvapuustissa. Ostavatpa ajurit usein sokeriakin hevosilleen Sukkulan mummolta. Sokeria saa viidellä pennillä kaksitoista palasta, ja hevoset pitävät suuresti tästä kestityksestä.
Ja se on juuri se sama Sukkulan mummo, joka tinki varkaiden kanssa viime vuonna.
Sukkulan mummo asuu Kellonsoittajankadun toisessa päässä pienessä mökissä, jossa on vain kaksi huonetta. Eräänä syksy-yönä hän kuuli viereisestä huoneesta melua ja alkoi huutaa, luullen siellä olevan varkaita. Varkaitahan siellä olikin, ja ne tulivat sieltä heti ja ilmoittivat hirttävänsä mummon pellinnauhoihin, ellei hän lakkaa huutamasta ja anna rahojaan.
Mummo sanoi antavansa rahat sillä ehdolla, että rosvot poistuvat eteiseen. Vähän aikaa neuvoteltuaan varkaat menivätkin sinne. Silloin mummo väänsi oven lukkoon ja päästi tytärvainajansa keskenkasvuisen pojan, joka asui Sukkulan mummon luona, ulos ikkunasta apua hakemaan. Rosvot alkoivat tulla kärsimättömiksi ja potkivat ovea, vaatien heti käsiinsä niitä kolmeasataa markkaa, jotka mummo ensi hädässään oli tunnustanut asunnossaan olevan. Mummon täytyi itse rikkoa eteisen ovessa oleva pieni ikkunaruutu ja ojentaa sieltä rosvoille rahat. Mutta kun rosvot laskivat rahoja, olikin siinä vain 65 markkaa viidenmarkan seteleinä. Tällaisesta epärehellisyydestä ja sopimuksen rikkomisesta rosvot suuresti suuttuivat ja vaativat koko summan. Mummo tinki oviaukon läpi, ojensi aina vähän rahaa lisää ja manasi rosvoja menemään tiehensä. Rosvot sadattelivat mummoa ja uhkasivat murtaa oven, elleivät he saa ainakin kaksisataa markkaa. Näin tinkien oli mummon ollut pakko antaa jo 170 markkaa, kun pihaan samassa juoksi kirveillä ja seipäillä varustettu miesjoukko, joka otti rosvot kiinni, ja Sukkulan mummo sai rahansa takaisin.
Tämä neuvokas mummo laahasi juuri kojuaan pitkin katua kotiinsa päin Kurosen kaupan ohi. Mummo veti aisoista ja ukko Römpötti lykkäsi takaapäin. Pahat kielet olivat tietävinään, että ukko Römpötin ja Sukkulan mummon välillä oli olemassa n.s. hellempi suhde, ja että Sukkulan mummo vielä menisi naimisiin Römpötin kanssa, mutta me voimme vakuuttaa sen varmasti valheeksi. Eihän Sukkulan mummo, joka niin kekseliäästi ja kylmäverisesti oli pelastanut omaisuutensa murtovarkailta, voi olla niin hullu, että ottaisi Römpötin tuhlaamaan vaivalla ansaittuja säästöjään. Ei, Römpötti sai vain joka kerta, kun hän oli lykännyt mummon apuna kahvikojun torilta kotiin, kaksi suurta kupillista kahvia vehnäsen kanssa. Se oli mummon tavallinen taksa tästä avustuksesta, eikä Römpötillä ollut mitään oikeutta esittää sen lisäksi muita vaatimuksia, kaikkein vähimmän sellaisia, jotka koskivat Sukkulan mummon sydäntä ja kättä.
Kalle Kannas kiinnitti juuri rautapönkiä puodin ikkunaluukkujen päälle, ja Sukkulan mummo sanoi:
— Jopas panee puukhollarikin puotinsa kiinni!
— Joutaahan tämä, sanoi kauppa-apulainen. — Ei ole koko iltapäivänä ostajia ollut.
— Se on nyt niin kamalan hiljainen aika, kun alkaa olla heinäntekokin parhaillaan, valitteli mummo, kiskoen kärryjä edelleen.
Mutta Kalle Kannas, vaikka aina pitikin talonsa puolta, ei tällä hetkellä välittänyt vähääkään kauppamarkkinoilla vallitsevasta hiljaisuudesta. Hänellä oli pää täynnä muita, yksinomaan hänen omiin yksityisasioihinsa kohdistuvia ajatuksia.
Maikki Grönberg istui tavallisella paikallaan ikkunan ääressä käsitöitä tehden. Ukko Grönberg oli pajassaan, joka yhä edelleenkin oli lakkotilassa, mutta jossa ukko itse liehui sitäkin ahkerammin, ja hänen vaimonsa oli lähtenyt johonkin kaupungille.
Oli hiljaista kadulla. Tuuli vain kantoi silloin tällöin vähän palonkäryä läheisiltä palotornin raunioilta, muistuttaen tuosta äskeisestä suuresta tapahtumasta.
Tyttö ompeli syvissä ajatuksissa, niin kiintyneenä työhönsä ja niin vaipuneena mietteisiinsä, ettei huomannut Kalle Kannasta, ennenkuin, tämä yskähti hiljaa ikkunan alla.
— Oletko yksin kotona? tiedusteli nuorimies ensimmäiseksi tavallisuuden mukaan.
Tyttö loi häneen terävän katseen ja sanoi:
— Olenhan sanonut, ettet saa käydä enää minua tapaamassa!
— Minun täytyy näyttää sinulle jotain, joka ehkä saa sinut muuttamaan päätöksesi, sanoi Kalle Kannas.
Tyttö näytti epäröivän, mutta vastasi sitten:
— Tule sisään!
Kalle Kannas meni myymälään, jonne tyttökin tuli, otti povitaskustaan postikortin kokoisen valokuvan ja ojensi sen mitään puhumatta tytölle.
— Neiti Leijanen ja… ja…
— Ja kirjailija Tuulonen! täydensi Kalle Kannas. — Vieläkö nytkin epäilet minua?
Kuvassa näkyivät molemmat henkilöt niin selvästi, ettei mitään erehdystä voinut syntyä, ja sellaisessa asennossa, joka puhui puolestaan paremmin kuin puolen arkin pituinen selitys.
— Siinä se nyt sitten on se "sinun neiti Leijasesi", kuten minulle sanoit! huomautti Kalle Kannas katkerasti.
Sivuutamme vaitiololla nyt seuranneen keskustelun ja muut asiat ja siirrymme suoraan siihen, että ukko Grönberg sattui astumaan sisään, ennenkuin Kalle Kannas ehti edes saada kättään Maikin vyötäisiltä. Ukko aivan jähmettyi.
Huomattuaan hänet siirtyi onnellinen sulhasmies nopeasti puolen askeleen päähän tytöstä ja sanoi:
— Päivää… lämmin ilma on ollut tänäänkin…
— Ahaa! huusi ukko. — Vai on ollut lämmin ilma! Vai on ollut niin vietävän kuuma päivä! Ja tänne läksit jäähdyttelemään! Voi sinä turkinpunainen…
— Isäkulta! rukoili tytär.
— Vai isäkulta! Vai jo johtui isäkultakin mieleen! Mene sisään siitä, minulla on tälle nuorelle kauniille herralle vähän kahdenkeskistä asiaa!
Tyttö, joka tunsi isänsä riehahtelevan luonteen, siirtyi sanaa sanomatta viereiseen huoneeseen. Siinä ei hän oikeastaan mitään menettänyt, sillä keskustelu kävi siksi korkeassa äänilajissa, että jokainen sana olisi kuulunut kauas kadullekin, jos olisi sattunut kuulijoita olemaan. Lopuksi potkaisi vaskiseppä vävypoikatarjokkaansa vähääkään kursailematta kadulle.
— Se on vielä kätevä ja jalkava ukko! tunnusti Kalle Kannas itselleen, ottaessaan lakkinsa ovenedustalta katukäytävältä ja pannessaan auenneen kauluksensa jälleen kiinni. — Kyllä siitä vielä hyvä appiukko tulee, jahka vähän talttuu.
Appiukko oli sillävälin siirtynyt viereiseen huoneeseen esitelmöimään tyttärelleen hyvistä tavoista ja siitä verrattain pimeästä tulevaisuudesta, joka Maikkia odottaisi, ellei hän heittäisi mielestään Kalle Kannasta ja yleensä kaikkia sellaisia mieshenkilöitä, jotka tavalla tai toisella voitiin käsittää kosiomiehiksi. Tässä esitelmässään kohosi ukko Grönberg sellaiseen kaunopuheisuuden lentoon, että hän alkoi hetken päästä itsekin ihmetellä suuria puhujalahjojaan ja lähti melkoisesti rauhoittuneena takaisin työhönsä, tultuaan ensin kadulle kurkistettuaan vakuutetuksi siitä, ettei siltä taholta enää mikään vaara uhannut hänen kotoista rauhaansa.
Mutta Kalle Kannas lähti kotiinsa ja kirjoitti siellä Maikilleen pitkän kirjeen, jonka hän seuraavana päivänä, Maikin kulkiessa Kurosen puodin ohi, pisti morsiamensa käteen.
Kun Maikki oli lukenut Kallen kirjeen, lausui hän sulhasmiehestään seuraavan ankaran arvostelun:
— Kalle on hullu!
Sitten hän otti kynän ja paperia ja ilmoitti tämän merkillisen keksintönsä kirjeellisesti ihailijalleen.
Seurauksena oli Kallen puolelta uusi, vielä pitempi kirje, jossa hän laajasti perusteli niitä näkökohtia ja ehdotuksia, jotka olivat saaneet Maikin epäilemään hänen järkensä tilaa.
Tätä kirjeenvaihtoa kesti viikon päivät, ja se johti varsin ällistyttävään tulokseen.
Kun Grönbergin emäntä seuraavana lauantai-iltana palasi navetasta lehmää lypsämästä, tapasi hän herransa ja miehensä hyvin arveluttavassa mielentilassa, jossakin tuolla raivon ja epätoivon välimailla, kourassaan palloksi rutistettu kirje, jonka hän tuon tuostakin paiskasi lattialle ja potkaisi nurkkaan, mutta jonka hän seuraavassa silmänräpäyksessä taas otti käteensä, levitti auki ja alkoi lukea, saadakseen aiheen uuteen purkaukseen.
Kirje oli Maikilta isälleen, ja tytär toi siinä esille koko joukon ajatuksia, jotka lyhimmiten voitaisiin ehkä supistaa seuraaviin ponsilauselmiin: että hänen isänsä on julma tyranni; että mainitun tyrannin ainoa tytär on syvästi onneton; että, koska edellämainittu tyranni on potkaissut syvästi onnettoman tyttärensä rakastetun kadulle, niin ei tytär tahdo enää päivääkään olla vielämainitun tyrannin katon alla; että useinmainittu, syvästi onneton tyrannin tytär on täysi-ikäinen eikä pieni turvaton lapsi, jota tyrannit saavat kohdella mielensä mukaan; ja lopuksi että ukko Grönberg, vielä kerran, on julma ja sydämetön tyranni.
Sitäpaitsi sisälsi kirje muutamia hämäriä viittauksia toiselle paikkakunnalle muuttamisesta tai järveen menosta — miten ne vain tahtoi käsittää.
Jos ukko Grönberg oli toivonut paremmalta puoliskoltaan myötätuntoa, ymmärtämystä ja kannatusta tällä raskaalla hetkellä, jolloin hän piteli kourissaan oman lihansa ja verensä sodanjulistusta häntä vastaan, niin hän erehtyi perusteellisesti, sillä hänen emäntänsä, selvittyään ensimmäisestä itkukohtauksestaan, ei suinkaan säästellyt sanoja takoessaan miehensä tietoisuuteen sitä vakuutusta, että vaimo ja äiti yhtyi täydellisesti lapsen ja tyttären järkähtämättömään mielipiteeseen kyseessäolevan puolison ja isän tyrannimaisista ominaisuuksista. Oman puolisonsa suusta sai ukkoparka kuulla senkin masentavan tiedon, että häntä, ukko Grönbergiä nimittäin, pidetään koko kaupungissa sietämättömän pahansisuisena hirviönä, jonka kanssa kukaan ihminen ei voi tulla toimeen.
Mihin Maikki oli lähtenyt, siitä hän ei ollut mitään ilmoittanut, mutta kaikki merkit viittasivat siihen, että hän oli muuttanut maaseurakunnassa asuvan enonsa Jooseppi Kinkan luo. Ja siihen taloon ei ukko Grönbergin ollut päätään pistämistä, sillä Jooseppi Kinkka oli hänen verivihollisensa sukulaisuudesta huolimatta — tai ehkä juuri sukulaisuuden takia.