XVI
Kunnioitettu ystävämme kirjailija Kauno Tuulonen on tällä haavaa pahanlaisesti satimessa, mutta siinä on hänellä kieltämättä suurin osa omaa syytään. Hän oli antanut runollisen kielensä houkutella hänet liian pitkälle neiti Leijasen seurassa, ja kun sitten neiti Leijasen kaulaanlankeemus tapahtui, ei hänellä ollut riittävästi moraalista rohkeutta voidakseen sanoa neitoselle, että tässä oli tapahtunut valitettava erehdys ja väärinkäsitys. Toivoen, että aika jollain tavoin selvittäisi vyyhdin ja päästäisi hänet pälkähästä, hän oli antanut asian jäädä silleen, mutta vannottanut mitä ankarimmin neiti Leijasta pitämään tapahtuman heidän kahdenkeskisenä salaisuutenaan.
Mitä neiti Julia Leijaseen tulee, niin koskettivat tosin hänen korkeakantaiset kengänpohjansa vielä katukivitystä, pihanurmikkoa sekä Kurosen myymälän ja konttorin permantopalkkeja, mutta hänen sielunsa oleskeli enimmäkseen seitsemännessä taivaassa. Vaikka hra Tuulonen karttoikin häntä niin paljon kuin mahdollista, ei hän kuitenkaan voinut välttää kohtaamasta neitosta vähintäänkin puolenkymmentä kertaa päivässä, ja joka kerta tyttö loi häneen silmäyksen, joka puhui suunnilleen yhtä paljon kuin kaksi keskikokoista rakkaudenkirjettä yhteensä. Sitäpaitsi tyttö kysyi häneltä joka kerta, kun he joutuivat kahden kesken:
— Oi Kauno, miksi olet niin harvoin minun seurassani?
Johon nuori miehemme vastasi aina seuraavin sanoin:
— Tiedäthän, se romaani… se vie minulta nykyään kaiken aikani.
— Tuo kauhea romaani… heitä se tuleen! pyysi tyttö.
Itse asiassa ei hra Tuulosella periaatteessa suinkaan ollut mitään tätä ehdotusta vastaan, mutta sitä karttoi hän tietysti visusti ilmaisemasta.
Joka aamu herätessään lupasi kirjailija itselleen:
— Tänään selitän tytölle kaikki ja teen eron.
Ja joka ilta ennen maatamenoaan hän vilkaisi suuttuneena kuvaansa peilissä, heristi sille nyrkkiään ja mutisi hampaitaan kiristäen:
— Raukka, nahjus, saamaton vätys!
Mitä pitemmälle aika kului, sitä vaikeampi oli hänen selittää tytölle, että tämä oli käsittänyt väärin Kauno Tuulosen aikomukset ja ettei viimemainittu koskaan tulisi menemään naimisiin hänen kanssaan. Lopuksi kiusasi tämä asia hra Tuulosta niin, että hän alkoi nukkua huonosti ja menettää ruokahalunsa, mikä häneen nähden oli varsin merkillepantava ja harvinainen ilmiö.
Aika, tuo kaikkivoipa, johon hän oli toiveensa perustanut, siis päinvastoin pahensi hänen asemaansa eikä suinkaan parantanut sitä.
Jokailtaiset kävelyretket neiti Leijasen kanssa, jotka viime viikolla olivat tuottaneet kirjailijalle mieluista vaihtelua hänen elämänsä yksitoikkoisuudessa, olivat muuttuneet kidutustilaisuuksiksi, jolloin hän teeskenteli, valehteli ja näytteli iloista naamaa, näkymättömien, mutta pahanilkisten pikkupaholaisten kärventäessä hänen sieluaan hehkuvilla kekäleillään. Eräänä iltana hän ei ollut neiti Leijasta vastassa kadulla, kun tämä läksi työstään. Hra Tuulonen oli tuntia aikaisemmin paennut seurahuoneelle, jossa rakennusmestarien ydinjoukko otti hänet vastaan vilpittömillä ja valtaavilla suosionosoituksilla. Se ilta kului repäisevän hauskasti. Neiti Leijanen unohtui kokonaan hänen mielestään, eivätkä laulut ole seurahuoneella koskaan kaikuneet niin voimakkaina kuin sinä iltana ja seuraavana yönä. Rakennusmestarikuoro kävi lopulta niin äänekkääksi, että ravintolan omistaja kaksi kertaa kävi pyytämässä herroja olemaan hiukan hiljempaa. Tällaista äänioikeuden riistämisyritystä eivät rakennusmestarit olleet koskaan ennen kokeneet.
Mutta seuraavana päivänä olivat neiti Leijasen silmät punaiset ja niiden ympärillä mustat renkaat. Kahvipöydässä, jossa he tavallisuuden mukaan olivat kahden, hän sai hysteerisen kohtauksen, ja hra Tuulosella oli täysi työ saada hänet rauhoittumaan. Hän lupasi, ettei hän koskaan enää tekisi sillä tavalla, katui ja sai anteeksiannon.
Kauno Tuulonen tunsi vaipuvansa hetki hetkeltä yhä syvemmälle siihen suohon, johon hän oli erehdyksessä tullut polkaisseeksi.
Joku toinen olisi tuollaisessa tapauksessa hänen sijassaan jättänyt saappaansa suohon ja poistunut kaikessa hiljaisuudessa paikkakunnalta, mutta niin ei tehnyt hra Tuulonen. Hän oli nimittäin, kuten jo aikaisemmin olemme huomauttaneet, erittäin itsepintainen mies, mikä on jokseenkin harvinaista nykyajan nuorisossa, ja hän oli päättänyt, maksoi mitä maksoi, ajaa alkuperäisen suunnitelmansa perille.
Näin oli aika kulunut torstaihin asti. Oliko neiti Leijanen tämän ajan kuluessa alkanut aavistaa, että jotain oli vinossa, sitä on meidän vaikea mennä sanomaan, mutta se on ainakin varmaa, että hän riippui lemmityssään kiinni kiinteämmin kuin koskaan ennen. Nyt ei hra Tuulonen enää uskaltanut ajatellakaan mitään välien rikkomista, ennenkuin hän olisi saanut asiansa selviksi toisella taholla, sillä hän pelkäsi, että neiti Leijanen siinä tapauksessa panisi toimeen ikävän kohtauksen, joka voisi odottamatta viedä karille koko yrityksen. Parasta oli kai antaa asian mennä menojaan ja sitten, kun se suuri voitto oli saatu, selvittää välit neiti Leijasen kanssa äkkiä ja pontevasti.
Tehtyään lopullisesti tämän päätöksen tunsi hra Tuulonen itsensä rauhallisemmaksi ja katsoi voivansa osoittaa neitoselle suurempaa huomaavaisuutta kuin viime päivinä.
Torstaina iltapäivällä tuli kaupunkiin neiti Kuronen.
Anni Kurosella oli ollut hieman paha omatunto sen välinpitämättömyyden johdosta, jota hra Tuulosta kohtaan Kurosen perheessä oli osoitettu. Kun hänen nyt täytyi erikoisista syistä — valmistaakseen erään suuren pöytäliinan, josta oli tuleva alallaan mitä arvokkain taideteos! — viipyä kaupungissa pari viikkoa, päätti hän korvata Kurosten laiminlyönnit osoittamalla hra Tuulosta kohtaan erikoista ystävällisyyttä.
Hra Tuulonen loikoili pihamaalla salapoliisikertomuksia lueskellen, kun neiti Kuronen tuli sisään portista. Yllätettynä ja ihastuksissaan nousi kirjailija tervehtimään häntä, ja ihastuksensa kasvoi vielä suuremmaksi, kun neiti Kuronen rakastettavasti hymyillen ojensi hänelle kätensä ja sanoi:
— Tässä minä nyt olen — saanko ryhtyä pitämään teille seuraa täällä yksinäisyydessänne?
Hra Tuulonen ei ollut uskoa aistimiensa todistusta ja oli pyörtyä ilosta, voimatta ensinkään käsittää, mikä neiti Kuroselle oli tullut.
Viimemainittu pyyteli anteeksi sitä, etteivät Kuroset olleet huvilassaan viime sunnuntaina, ja kertoi sitten, että hänen täytyi viipyä kaupungissa kaksi viikkoa, saadakseen valmistetuksi erään suuren ja paljon työtä vaativan pöytäliinan, ja kysyi, saisiko hän silloin tällöin häiritä hra Tuulosen kirjallisia töitä pyytämällä häntä pitämään seuraa neiti Kuroselle tunnin tai pari päivässä.
Oikeastaan lienee meidän turha mainita hra Tuulosen vastanneen, että hänen aikansa oli kokonaan, kokonaan neiti Kurosen käytettävissä ja ettei hän, Kauno Tuulonen, olisi mistään niin mielissään kuin saadessaan omistaa mahdollisimman suuren osan ajastaan neiti Kuroselle.
Kirjailija puhui sellaisella innolla ja lämmöllä, että neiti Kuronen katsahti häneen hieman pitkään, mutta purskahti sitten nauramaan ja sanoi:
— Te runoilijat liioittelette niin mahdottomasti!
Hra Tuulonen heräsi kuin huumauksesta, punastui hämillään, huomatessaan olleensa vähällä mennä kenties liian pitkälle näin alussa, mutta ryhtyi sitten kääntämään asiaa leikiksi ja otti ihastuneesti vastaan neiti Kurosen tarjouksen tulla sisään hänen kanssaan juomaan iltapäiväkahvia.
Puolen tunnin kuluttua alkoi hra Tuulonen tulla tajuihinsa huoneessaan ja huomasi silloin tanssivansa sormiaan näpsäytellen keinutuolin ympärillä. Hän muisti kuluneen puolen tunnin tapahtumat kuin unessa: kuinka herttainen Anni oli ollut… mistä he olivat jutelleet… kuinka heidän sormenpäänsä koskettivat toisiaan, kun Anni tarjosi hänelle kahvia… kuinka Anni silloin näytti vähän punastuvan… kuinka Annin oli lopuksi täytynyt lähteä rehtori Peranderille, jossa rehtorin tytär odotti häntä ryhtyäkseen opastamaan neiti Kurosta tuon suuren taiteellisen pöytäliinan alkuvalmistuksissa…
— Minä voitan, minä voitan! riemuitsi kirjailija Tuulosen sielu. — Hänelle on tullut ikävä minua! Miksi täytyy hänen juuri kaupungissa ommella tuota pöytäliinaa? Loruja! Voi minua onnenpoikaa… minä… minä… minä…
Kädet niskassa hän tanssi nyt sohvan edessä kiihkoisaa sotatanssia, nostaen polvet korkealle ilmaan ja huutaen aina väliin: "hei!"
Hän oli niin onnellinen, että hän olisi pakahtunut, ellei hän olisi käyttänyt tätä keinoa jonkinlaisena varaventtiilinä.
Kun palvelustyttö, joka oli kaksi kertaa arasti koputtanut, tuodakseen pöydälle vesikarahvin, johon kirjailija oli pyytänyt raikasta vettä, ei saanut mitään vastausta, oli hän pudottaa tarjottimen maahan, avatessaan oven ja nähdessään heidän kesävieraansa hyppivän ja loiskivan keskellä lattiaa kuin vasikka.
Samassa huomasi kirjailija palvelustytön, pysähtyi, punastui selkäruotoon asti ja änkytti:
— Minä… minä hyppelin vähän…
— Niin, sanoi tyttö hiljaa, vilkuillen hätäisenä ympärilleen, sillä hän pelkäsi mielipuolen tuossa tuokiossa hyökkäävän hänen kimppuunsa ja iskevän hänet kuoliaaksi.
— Hyppeleminen edistää verenkiertoa… minä hypin ja voimistelen aina, istuttuani pitkän aikaa kirjoituspöydän ääressä…
— Niin, sanoi tyttö, alkaen tämän luonnollisen selityksen saatuaan rauhoittua. — Tässä olisi maisterille raitista vettä…
— Kiitos!… Saarankin pitäisi hyppiä välistä — se edistää verenkiertoa! sanoi kirjailija ystävällisesti.
— Niin… kiitos… sanoi Saara, niiasi ja poistui, arvattavasti harkitsemaan hra Tuulosen hyppimisehdotusta.
Samassa kuului kadunpuoleisesta ikkunasta hiljainen koputus. Kauno
Tuulonen hätkähti ja meni katsomaan.
Kadulla odotti häntä neiti Leijanen.
Hra Tuulonen sadatteli hiljakseen, painaessaan hatun päähänsä. Mutta kadulle päästessään hän oli jo ehtinyt malttaa mielensä ja hymyili hyväntahtoisesti ystävättärelleen.
Neiti Leijanen sitävastoin ei hymyillyt, vaan oli synkkä kuin ukkospilvi.
— Mikäs meidän pientä nirpukkaamme vaivaa? kysyi hra Tuulonen hänelle ominaiseen sukkelaan ja hupaiseen tapaan.
Pieni nirpukka sähähti kuin kissa vastatessaan:
— Luulit kai, etten nähnyt, millä tavoin keikuttelit pyrstöäsi neiti Kuroselle! Kyllä minä näin kaiken ikkunasta! Sinä vaihdat tunteitasi kuten pa… pa… pa…
— Paitaa, sanoi Kauno Tuulonen, auttaakseen tyttöä eteenpäin.
Kirjailijasta oli tämä erittäin mieluista puhetta neiti Leijasen suusta. — Enemmän sitä lajia! ajatteli hän. Sitten pieni riita ja ero. Silloin on se asia selvä!
Mutta se ei ollut selvä niin helposti.
Sillä kun kirjailija ylpeästi huomautti olevansa vapaa mies, olevansa oikeutettu olemaan kohtelias muillekin naisille kuin neiti Leijaselle ja ilmoitti aikovansa vastakin noudattaa erikoista kohteliaisuutta neiti Kurosta kohtaan, jonka vanhempien kotona hän, ventovieras ihminen, oli saanut osakseen niin ystävällistä, vieläpä sydämellistäkin kohtelua, niin puhkesi neiti Leijanen viljaviin kyynelvirtoihin, vakuutti olevansa häijyin ja tyhmin tyttö maailmassa ja vannoi, ettei hän lakkaa itkemästä, ennenkuin Kauno Tuulonen on antanut hänelle anteeksi.
Koska kulkeminen itkevän ja tyrskivän tytön rinnalla halki kaupungin aina on omiaan kiinnittämään asiaankuulumattomien uteliasta huomiota puoleensa, niin ei hra Tuulosen auttanut muu kuin antaa anteeksi Julialleen. Vieläpä hyvin nopeasti. Toivottu ja tarjoutunut riidanrakentamistilaisuus raukesi siis siihen sekä neiti Leijasen kiihkeään vakuutukseen, ettei hän koskaan tule luopumaan Kaunostaan — lupaus, jota nuori mies kuunteli sekavin tuntein.
Seuraavana päivänä oli kahvipöydässä kolme henkeä, nimittäin kirjailija sekä neidit Kuronen ja Leijanen. Neiti Kuronen oli iloinen, vilkas ja puhelias kuten tavallisestikin. Neiti Leijanen, joka oli tuntenut hänet jo pitemmän aikaa, olisi ehkä sanonut, että Anni-neiti oli tavallista vilkkaampi ja iloisempi. Aluksi se seikka, hyvin ymmärrettävästä syystä, oli vähällä ruveta hieman huolestuttamaan neiti Leijasta, mutta naisen hienolla vaistolla hän tajusi pian, ettei tuo iloisuus voinut johtua hra Tuulosen läsnäolosta.
Kauno Tuulonen esiintoi koko joukon järjettömyyksiä, kuten rakastuneiden tapa on, mutta neiti Kuronen puhui niin paljon, ettei kukaan ehtinyt kiinnittää huomiota runoilijan merkillisiin puheisiin. Neiti Leijanen lopulta oikein hämmästyi neiti Kurosen puheliaisuutta. Hra Tuulonen, jolla oli omat ajatuksensa neiti Kurosen iloisuuden syistä, hymyili koko ajan onnellista, vaikka verrattain pöllömäistä hymyä, mutta niin ovela osasi hän tälläkin hetkellä olla, huolimatta siitä, että oli riemusta ja rakkaudesta aivan pyörällä päästään, että tuon tuostakin salaa loi säteilevän katseen neiti Leijaseen. Ja kun neiti Leijasella taas oli oma käsityksensä näiden katseiden merkityksestä, niin loistivat hänenkin kasvonsa. Jos taiteilija olisi nähnyt nämä ihmiset ja maalannut heistä taulun, niin olisi hän sen nimeksi aivan varmaan merkinnyt "Onnellisia ihmisiä".
Taaskin täytyi neiti Kurosen lähteä heti kahvipöydästä noustuaan Peranderille. Hra Tuulonen toivotti mielessään koko Peranderin talon asujineen ja kaikkine muine sisältöineen hiiden hinkaloon, mutta muuten hän oli ylimalkaan sangen tyytyväinen asioiden tähänastiseen kehitykseen. Pääasia oli valloittaa vankka, heltiämätön jalansija neiti Kurosen sydämessä. Kyllähän sitten olisi helppo lopettaa välit neiti Leijasen kanssa.
Sinä iltana sanoi Julia Leijanen, Kauno Tuulosen saatellessa häntä taas tapansa mukaan kotiin:
— Sinä olet ollut tänään vallan loistavalla tuulella… minä olen niin ylpeä sinusta!
Kirjailija hymyili tyytyväisenä ja alkoi hyräillä jotain.