XVII
Sen jälkeen kun ukko Wahlin yritys saada kauppias Jaakkola syytteeseen murhapoltosta oli mennyt myttyyn, ei tuota toimeliasta vanhusta näkynyt kaupungilla kolmeen päivään muuta kuin yhden kerran, jolloin hänen oli nähty tulevan Svebeliuksen neitien — Antti-neidin ja Matti-neidin — talosta.
Mutta samaan aikaan alkoi kaupungilla levitä huhuja, että ukko Wahl oli luvannut toimeenpanna sarjan oikein ihmeellisiä skandaaleja, jollei kauppias Jaakkola luovu nuorimmasta neiti Svebeliuksesta. Samat huhut kertoivat, että ukko Wahlia kannustivat ja yllyttivät näissä edesottamisissaan toiset Svebeliuksen neidit, jotka aina olivat olleet pienellä sotakannalla sisarensa kanssa ja jotka nyt olivat suuresti suuttuneet siitä, että Jaakkola, sivuuttamalla kokonaan vanhemmat sisaret ja mainitsematta heille sanallakaan aikomuksistaan, aikoi ottaa heidän sisarensa.
Kuultuaan näistä huhuista lähti Anna Perander varoittamaan Jaakkolaa. Tämä, jonka rautakauppa alkoi jo olla täydessä kunnossa, hymyili vain, kun Anna kertoi, mitä oli tekeillä.
— Niin, setä, hymyile sinä vain, sanoi Anna, mutta sinä et tunne vielä tarpeeksi Antti-neitiä, joka on tämän kaiken takana, etkä voi aavistaakaan, kuinka julkea ja itsepintainen ukko Wahl on. Tietysti eivät he voi sinulle mitään varsinaista vahinkoa tehdä, mutta he voivat saattaa sekä sinut että nuorimman neiti Svebeliuksen naurunalaiseksi sellaisella hetkellä, jolloin tuollainen kohtaus saattaisi vaikuttaa hirmuisen kiusallisesti.
— Tarkoitat: vihkiäisissäni! sanoi Jaakkola nauraen.
— Esimerkiksi silloin! myönsi Anna.
— Ole sinä vain levollinen, sanoi Jaakkola. — Ennenkuin sinne asti tullaan, on saattanut tapahtua monenlaisia asioita, ja niin Antti-neiti kuin ukko Wahlkin muuttaa esiintymistään tässä jutussa. Kuinka muuten isäsi jaksaa?
— Isä lähti eilen Ouluun tervehtimään veljeään, joka on viime aikoina vähän sairastellut, ja viipyy sillä matkalla pari viikkoa. Niin, minä olen joka tapauksessa varoittanut sinua!
— Kiitos vain! sanoi Jaakkola. — Palkinnoksi olisi minun kai tarjottava sinulle kuppi kahvia, mutta lykkään sen kuitenkin siksi, kunnes on saatu edes jonkinlainen emäntä taloon. Voit myöskin olla rauhassa siitä, etten käy teillä isäsi poissaollessa! lisäsi rautakauppias salaperäisesti, iskien samalla silmää niin peijakkaan viekkaan näköisenä.
— Mitä sinä tarkoitat? kysyi Anna punastuen.
— Voisihan ehkä sattua, että tulen sopimattomaan aikaan, sanoi ovela rautakauppias vieläkin salaperäisemmin. — Minä ehkä tiedän, ehkä aavistan jotain…
— Sinä olet yksinkertainen, vanha ja ilkeä tolvana! huudahti tyttö, läiskäyttäen juuri huoneeseen tulleen kauppa-apulaisen suureksi ihmeeksi ja kauhuksi liikkeen päämiestä poskelle ja juosten tiehensä.
Mutta Jaakkola avasi vain ikkunan ja huusi poisrientävälle tytölle nauraen:
— Nyt minä olen siitä varma! Ei meitä petetä!
* * * * *
Hiljainen iltapäivä.
Koko kaupunki torkkui.
Ihmiset torkkuivat, hevoset torkkuivat, kyyhkyset torkkuivat, ajuri Tiihosen kukko torkkui ja aurinkokin torkahti pienen pilven takana. Keittiöistä kuuluva paistinpannujen pihinä vaikutti uuvuttavasti kuin kehtolaulu, ja vanha viiri kirkon tornissa kirahteli silloin tällöin hiljaisessa, melkein huomaamattomassa tuulenhengessä kuin unissaan itkua äännähtelevä pieni lapsi.
Oli sellainen helteinen päivä… mitäpä olisi silloin voinutkaan muuta tehdä kuin torkkua!
Silloin alkoi äkkiä kuulua Kirkkokadun päästä koiran haukuntaa.
Äänestä päättäen se oli Sinkkolan piski. Sehän se tuolla tavoin räkytti ja äyski.
— Mitähän se oikein tiuskuttaa? ajatteli itsekseen Janhusen matami, levittäessään pyykkivaatteita kuivamaan katukäytävän reunalla kasvavien koivujen väliin kiinnitetylle nuoralle.
Nyt yhtyi haukuntaan jo toinenkin koira. Sillä oli leveä, laiska, louskuttava ääni.
— Metsänhoitaja Korpelaisen Hektor, mutisi Janhusen matami.
Hektorin äänestä ei voinut erehtyä.
Mitä lähemmäksi haukunta lähestyi, sitä useampia koiria siihen yhtyi. Melkein joka talosta kiiruhti portille koira katsomaan, mistä oli kysymys, ja edustamaan taloaan tilaisuudessa.
Ikkunoita avattiin siellä täällä ja ikkunoista kurkisti kadulle haukottelevia päitä.
Keskellä katua käveli luonnonihminen, luontaisen terveydenhoidon apostoli Matti Luonto virsuissaan, kontti selässä ja pitkä sauva kädessään. Hänen perässään, kohtuullisen välimatkan päässä sauvan ulottuvilta, juoksi neljä tai viisi kiukkuista, terhentelevää koiraa, jotapaitsi esijuoksijoina toimi pari takkukarvaista rakkia, jotka äänekkäästi julistivat ympäristölle kulkueen lähestymisen.
— Mattihan se on… ja oikein pyhävaatteissaan, totesi Janhusen matami, jääden kädet lanteilla katselemaan juhlakulkuetta.
Matti Luonnon juhlapukuna oli avara valkoinen liinapaita ja lumivalkeat, nilkkoihin asti ulottuvat housut, joiden takapuolessa loisti komeilla kirjaimilla tunnettu vehnäjauhomerkki: "Gold Medal".
Matin juhlahousut olivat nimittäin valmistetut käytetyistä vehnäjauhosäkeistä, jotka, kuten tunnettua, soveltuvat erinomaisesti alusvaatteiden valmistukseen. Tähän arvokkaaseen seurueeseen liittyi matkan varrelta jokainen koira, joka sattui sen huomaamaan, ja konsertti oli lopuksi korviasärkevä.
Herättämästään huomiosta välittämättä, välittämättä myöskään nelijalkaisten seuralaistensa pirullisesta rähinästä Matti käveli hiljaisena ja nöyränä, mutta samalla tyynenä ja arvokkaana valkoisessa paidassaan ja valkoisissa kultamitalipöksyissään kohti päämääräänsä, ja levollisena laskeutui hänen pitkä tukkansa hartioille.
Näin käveli hän keskellä katua aina Svebeliuksen neitien taloon asti Kirkkopuiston reunassa. Koirat, harkittuaan asiaa, katsoivat viisaimmaksi pysähtyä portille odottamaan tapahtumain kehitystä, mutta Matti itse astui suoraan pääportaita ylös ja soitti ovikelloa.
— Menkää kyökinportaita! sanoi sisäkkö, joka järjesti kukkaruukkuja pienille jalustoilleen kuistilla, jossa oli lasiseinät.
— Haluan tavata neiti Anna Kristina Svebeliusta, sanoi luonnonihminen nöyrästi, mutta varmasti.
Juuri se henkilö, itse Antti-neiti, jota Matti Luonto oli ilmoittanut haluavansa tavata, tulikin samassa kaikessa komeudessaan avaamaan ovea.
Nähdessään totisen veljemme Matin tarkasteli uhkea nainen hänet kiireestä kantapäähän asti silmäyksellä, joka vei aikaa vain sekunnin, mutta joka riitti kiinnittämään hänen huomioonsa kaikki Matin puvuston yksityiskohdat.
— Mitä haluatte? kysyi neiti Anna Kristina sitten kovalla, terävällä äänellä, jota hän aina käytti, joutuessaan tekemisiin alhaiseen kastiin kuuluvan olion kanssa.
— Haluaisin puhua neiti Anna Kristina Svebeliukselle pari sanaa kahden kesken, sanoi Matti Luonto alati nöyrään, mutta järkähtämättömään tapaansa.
— Mitä salaisuuksia teillä voi olla minulle kerrottavana? kysyi talon valtijatar kummastusta ilmaisevalla äänellä. — Käykää sisään!
Matti Luonto astui sisään, astuipa käskemättä aina saliin asti, jonka ovi oli auki, ja istuutui varovaisesti ovenpielessä olevalle tuolille.
Neiti Svebelius oli niin ällistynyt tuon hänelle näöltään kylläkin tutun vieraan omituisesta häikäilemättömyydestä ja rohkeudesta, ettei hän edes muistanut antaa Matille sitä läksytystä, minkä hänen tunkeileva esiintymisensä olisi ansainnut.
Tarkasteltuaan valkopukuista miestä hetken äänettömänä hän meni istumaan sohvaan ja sanoi Matille ylpeästi kuin kuningatar:
— No puhukaa nyt asianne, mutta nopeasti! Minulla on vieraita!
Se oli epäilemättä totta, sillä Svebeliuksen neideillä oli aina vieraita, runsas valikoima kaupungin kielevimpiä kahvitätejä, joiden äänekäs ja nopea puhelu kuului viereisestä huoneesta, jonka ovi oli jäänyt raolleen.
Silloin nousi Matti ylös ja piti, katse permantoon luotuna, seuraavan peräti merkillisen puheen:
— Ei ole ihmisen hyvä yksinänsä olla… nämä sanat ovat lausutut kaikille, siis myöskin sinulle, Anna Kristina Svebelius, ja minulle, Matti Luonnolle… koska me emme vielä kumpikaan ole avioliiton satamaan ehtineet, niin pyydän minä täten sinua vaimokseni…
Viimeisiä sanoja sanoessaan oli Matti tassutellut virsuissaan lattian poikki ja notkisti nyt toisen polvensa Antti-neidin edessä, lausuen hiljaa ja vakavasti:
— Minä rakastan sinua, Anna Kristina!
Sitten kun Antti-neiti voi mitään puhua — ja siihen kului melkoinen aika — hän huusi kauhistuksissaan:
— Ihminen on hullu!
— Niin, ihminen on hullu… ellei hän mene naimisiin, myönsi luonnonihminen hiljaiseen tapaansa. — Minä rakastan sinua!
Samassa silmänräpäyksessä kauhistutti kaikkia talossa olevia naisia sydäntäsärkevä hätähuuto:
— Auttakaa! Apua… apua!
Kun talon melkein mielettömäksi pelästynyt naisväki yhtä säikähtyneine vieraineen juoksi saliin, kohtasi sitä outo näky:
Sohvalla huusi ja potki neiti Anna Kristina Svebelius, josta yleensä tiedettiin, ettei hän koskaan ollut pelännyt ketään eikä mitään. Hänen kasvoillaan oli tavattoman kauhun ilme.
Hänen edessään oli lattialla polvillaan pitkätukkainen, päivänpaahtama harvapartainen mies, jolla oli yllään paita ja valkoiset housut sekä tuohivirsut ja selässään suuri tuohikontti. Tämä harvinainen kosiomies toisteli tuon tuostakin, katsoen potkivaa ja kirkuvaa naista kasvoihin:
— Minä rakastan sinua!
— Auttakaa… viekää pois tuo hirmuinen mies… minä pyörryn! huusi
Antti-neiti.
Koska koko talossa oli miesväestä yhtä suuri puute kuin naisluostarissa, pisti eräs vieraista päänsä ulos ikkunasta ja huusi:
— Poliisi! Poliisi!
Kirkkopuistossa ei sattunut tällä hetkellä olemaan muita ihmisiä kuin Muttoskan 9-vuotias Petteri, joka hyppi vasemmalla jalalla, pitäen oikean jalkansa varpaiden välissä viispennistä, jolla äitinsä oli lähettänyt hänet ostamaan tulitikkuja. Tämä nuori henkilö pysähtyi suu auki katsomaan huutajaa.
— Poliisi! Juokse poika sukkelaan hakemaan poliisia! huusi ikkunasta näkyvä naisenpää.
Muttoskan Petteri tuumi jonkin aikaa ja ilmoitti sitten:
— Poliisit lähtivät verkonlaskuun!
Mutta hätähuudot olivat avoimien ikkunain kautta kuuluneet naapuritaloihin. Väkeä alkoi keräytyä sen talon portille, josta poliisia huudettiin.
Sillä välin oli Matti Luonto noussut seisomaan ja sanonut hiljaa, nöyrästi:
— Ei minua varten tarvitse poliisia hakea… lähden minä muutenkin. Ja näin sanoen hän lähti kävelemään ovelle, mutta kääntyi vielä kynnyksellä ja lausui:
— Minä tahdon joka tapauksessa Anna Kristinan vaimokseni.
Sitten hän poistui.
Eteisen nurkasta hän otti pitkän sauvansa ja astui ulos. Pihalla odottava koirajoukko tervehti häntä ihastuksen ulvonnalla. Matti karkoitti lähimmät koirat sauvallaan ja astui ulos portista, jolloin väkijoukko antoi tietä hänelle ja hänen perässään syöksähtävälle, rähisevälle koirajoukolle.
— Mikä siellä on hätänä? kysyi muuan akka Matilta, mutta tämä jatkoi matkaansa mitään vastaamatta, ja hänen housujensa takapuolelta loistivat ylpeät sanat:
"Gold Medal".