XVIII
Sen merkillisen päivän jälkeisenä päivänä, josta viime luvussa kerrottiin, saapui kaupunkimme laivarantaan — meillä ei ole vielä rautatietä, mutta saamme sen varmaankin aivan piakkoin, sillä valtiopäivillä on kolmenkymmenen kahden vuoden aikana tehty yhteensä seitsemänkymmentä anomusta ja ehdotusta kaupunkimme liittämisestä valtion rautatieverkkoon — saapui siis kaupunkimme laivarantaan teatterikiertue Cangastus & Muttonen, jonka jäsenet me heti riennämme erittäin suurella mielihyvällä esittelemään lukijallemme.
Kiertueen jäsenten, taiteilija Woldemar Cangastuksen ja herra Jassi Muttosen, menneisyys on oikeastaan hämärän salaperäisyyden esiripun takana. Me olemme kuitenkin, palvellaksemme lukijoitamme, koettaneet hiukan kohottaa tuon esiripun reunaa ja kurkistaa sen alle, saaden tällöin selville sen verran, että taiteilija Cangastus on ensin kilvoitellut valkean lakin saamiseksi ja ollutkin juuri pääsemäisillään päämääräänsä, kun eräs pulpetista permannolle pudonnut pieni paperilappu, johon oli suoritettu pari nerokasta matemaattista tehtävää, ja vartioivan opettajan ilkeämielinen turhantarkkuus katkaisivat hänen lupaavan tiedemiesuransa ja pakottivat hänet ohjaamaan kykynsä muille aloille. Herra Muttosen entisyydestä emme, tutkimuksistamme huolimatta, sitävastoin tiedä senkään vertaa — ikävä kyllä, sillä hän on joka tapauksessa mieltäkiinnittävä henkilö, kuten myöhemmin tulemme näkemään.
He saapuivat kaupunkiimme vanhassa Mainingissa, joka yhä vieläkin saattaa häpeään kaikki ne profeetat, jotka ovat ennustaneet sille joko hyvin äänekästä loppua paljon kokeneen höyrykattilansa räjähdyksessä, tai aivan äänetöntä loppua kovassa aallokossa jonain pimeänä ja myrskyisenä syysyönä.
Muita matkustajia ei laivassa ollutkaan. Eikä ollut myöskään muuta yleisöä vastaanottamassa näitä vieraitamme kuin pari paljasjalkaista poikaa, joilla oli onget olalla ja matopurkit kädessä, ja Kähkösen leski, joka kysyi laivan lämmittäjältä, eikö tällä ollut kirjettä Kähköskälle viimemainitun velivainajan leskeltä, joka antoi joskus Kähköskän toimitettavaksi pieniä kaupunkiasioita.
Lämmittäjä, joka oli pistänyt hikiset ja nokiset kasvonsa laivan reunan yli ja syventynyt niiden huolelliseen ja perinpohjaiseen puhdistamiseen, ilmoitti kesken kiireen Kähköskälle, ettei hänellä ollut minkäännäköistä kirjettä kenellekään, minkä masentavan tiedon saatuaan Kähköskä ensin vähän huokaili ja haikaili, mutta unohti sitten pian surunsa huomatessaan teatterikiertueen Cangastus & Muttonen, joka oli sille ominaisella arvokkaisuudella astunut ulos höyrypurresta ja katseli nyt ilta-auringon kultaisessa hohteessa kylpevää kaupunkiamme, jota kohti tämä taiteilijapari lähti kävelemään.
Taiteilija Cangastus oli keskikokoinen ja laiha, huolestuneen ja samalla syvämietteisen näköinen mies, jolla oli pitkä nenä ja etupuolelta kalju pää, mikä teki hänet tavattoman korkeaotsaisen ja viisaan näköiseksi. Päässä oli tummunut olkihattu ja hartioilla laaja päällystakki, jonka silmäänpistävimpänä osana olivat kauhean suuret taskut. Kun vielä mainitsemme, että hänen housunsa olivat puolen korttelia liian lyhyet, mutta hänen tukkansa ikäänkuin tuon puutteen korvaamiseksi puolen korttelia liian pitkä, ja että hän lausui ajatuksensa syvällä, ehkä hieman surunvoittoisella rintaäänellä, niin olemme antaneet hänestä mahdollisimman seikkaperäisen ja omantunnontarkan kuvan.
Näyttelijä Muttonen oli lyhyt, teerenpisamainen, punatukkainen, pystynenäinen ja teräväkielinen henkilö. Hän ontui vähän oikeata jalkaansa ja syljeskeli hämmästyttävän taiturimaisesti, sillä häneltä puuttui yläleuasta kaksi hammasta. Hän käveli aina herra Cangastuksen vasemmalla puolen, mutta puoli askelta jälempänä, varmaankin siitä syystä, etteivät vastaantulijat erehtyisi siitä, kumpi tämän huomiota ja tunnustusta saavuttaneen kiertueen päämies oli.
— Lausun meidät tervetulleiksi tähän kulttuurikeskukseen ja suljen meidät sen taidettarakastavan väestön vieraanvaraisuuteen, sanoi herra Muttonen, ottaen päästään sellaisen lippalakin, jollaisia koneenkäyttäjät tavallisesti pitävät, ja kumartaen rantapuiston reunassa olevalle pahasti kallistuneelle pölkylle, jonka päässä oli maistraatin sakkotaulu varoitukseksi niille uskalikoille, jotka rohkenivat ryhtyä tallaamaan puiston ruohokenttää, mikä muuten, vaikkakin hieman harventuneena, oli valloittanut myöskin viisi vuotta takaperin hiekoitetut käytävät haltuunsa. — Olkoon toimintamme tällä paikkakunnalla menestyksellinen sekä taiteelliselta että myöskin rahalliselta kannalta katsottuna! lisäsi hän sitten hartaana toivomuksenaan, sylkäisten keskelle sakkotaulua ja lähtien nilkuttamaan johtajansa perässä.
— Amen! murahti herra Cangastus kumeasti. — Minulla on nälkä! ilmoitti hän sitten vielä kumeammalla äänellä.
— "Nälkä meill' on aina vieraanamme", lauloi herra Muttonen. — Kiertueen rahaston tila on markka kaksikymmentä penniä, lisäsi hän virallisella äänellä.
— Hm, sanoi kiertueen johtaja ja vaipui taas syviin mietteisiin.
Kahdessa kirkonkylässä ja yhdessä n.s. taajaväkisessä yhdyskunnassa oli kiertueella ollut melkoisen hyvä menestys, mutta seuraavassa kaupungissa oli sitä kohdannut tuntuva vastoinkäyminen, kun ensimmäisessä näytännössä oli ollut saapuvilla, paitsi viittätoista vapaapilettiläistä, ainoastaan kaksi maksanutta katselijaa, ja toisessa näytännössä, johon oli jaettu neljäkymmentä vapaapilettiä, kolme vapaapilettiläistä ja eräs maalaisukko, joka oli ostanut 50 pennin seisomapaikan, ja joka hänkin sai rahansa takaisin anteeksipyynnöllä, että näytäntö oli sattuneesta syystä peruutettava. Kiertue, johon oli kuulunut seitsemän jäsentä, oli tällöin hajaantunut, mutta sen päävoimat, johtaja Cangastus sekä kiertueen rahastonhoitaja, koomillisten osien esittäjä herra Jassi Muttonen olivat päättäneet horjumattomalla lujuudella pitää yllä kiertueen nimeä ja mainetta, ja "ontuvallakin jalallani polkaisen minä maasta uudet legioonat näyttämötaiteilijoita lippumme ympärille!" oli herra Muttonen sanonut.
Nyt me siis tiedämme näistä herroista kaiken, mitä meidän tarvitsee tietää.
— Onko väestö paennut valloittajien hyökätessä kaupunkiin? kysyi herra Muttonen, katsellen ympärilleen. — Kotkankatseeni ei kohtaa yhtään vieraanvaraista alkuasukasta — oi, ei ainoatakaan!
Koska kaupunkimme väestöllä ei ollut kaukaisinta aavistustakaan kiertueen vierailusta, ei se siis ollut voinut ryhtyä sellaiseen varokeinoon kuin kaupungin tyhjentämiseen. Kurosen puodin kohdalle tultuaan näkivätkin näyttämötaiteilijamme melkoisen osan kaupungin väestöstä seisomassa sekä vastapäätä olevalla jalkakäytävällä että myöskin keskikadulla, vaihtaen innokkaasti ja äänekkäästi ajatuksiaan jostakin yleistä huomiota herättäneestä tapauksesta.
Svebeliuksen neidit olivat nimittäin lähteneet iltapäivällä kävelylle kaupungille, ja oli heidän matkaansa silloin liittynyt hiljainen ja nöyrä luonnonihminen Matti Luonto, joka oli alkanut kävellä Anna-neidin rinnalla ja puhua hänelle tulevaisuudensuunnitelmistaan, joihin tuntui lähinnä kuuluvan Matti Luonnon ja Anna Kristina Svebeliuksen kirkollinen vihkimys ja nuoren parin muuttaminen luonnonmukaiseen ja terveelliseen omaan kotiin Kelovuorelle. Neidit vaativat Mattia silmänräpäyksessä poistumaan seurastaan, jolloin tämä tottelevainen, mutta itsepintainen kansalainen oli jättäytynyt pari askelta jäljemmäksi ja seurasi heidän perässään pitkine sauvoineen ja valkoisine kultamitalihousuineen kuin mikäkin kansallinen kunniavartia.
Tämä näky oli omiaan saamaan koko kaupungin jalkeille. Ei ollut päätöntä ikkunaa eikä hymytöntä päätä, ja mitä kaupungin koiriin tulee, niin eivät ne suinkaan siekailleet liittyessään niihin virkaveljiinsä, jotka olivat ilokseen huomanneet luonnonihmisen taas esiintyvän virkistämässä kaupungin yksitoikkoista iltapäivää.
Svebeliuksen neidit olivat suunniltaan häpeästä ja raivosta, poiketessaan kiireesti Kurosen puotiin ja katsellessaan ovilasien läpi, miten kadulle kertyi suuri väkijoukko, Matin seisoessa katse maahan luotuna, sauvaansa nojaten puodin rapuilla.
— Menkää ajamaan pois tuo inhoittava mies puotinne rappusilta! sanoivat neidit Kalle Kannakselle.
Viimemainittu, joka oli syntisellä ilolla seurannut tapahtumain kehitystä, yritti vastustella, mutta Svebeliuksen neitien katseet nujersivat silmänräpäyksessä hänen vastustushalunsa.
Kalle avasi siis oven, jolloin ääni väkijoukosta tervehti häntä:
— Hei, Kalle!
— Neidit käskivät teidän astua alas portailta, sanoi Kalle luonnonihmiselle.
— Eihän se ole neitien puoti! kuului kapinallinen huomautus väkijoukosta.
— Kyllä minä astun alas portailta, sanoi luonnonihminen alistuvaisesti ja kuuliaisesti.
Matti Luonto astui alas portailta ja Svebeliuksen neideiltä pääsi helpotuksen huokaus, mutta ilo ei tullut pitkäaikaiseksi, sillä luonnonihminen pysähtyi portaiden viereen katukäytävälle.
— Neidit pääsevät kyllä tuon konttorin läpi pihalle ja sieltä portista toiselle kadulle, neuvoi Kalle Kannas.
Neidit noudattivat viivyttelemättä tätä vihjausta. Samalla hetkellä sanoi Lauri Saksman, joka seisoi isänsä kanssa väkijoukossa, luonnonihmiselle:
— Morsiamesi pujahtaa pakoon pihaportista!
Matti Luonto käveli heti kadunkulman ympäri pihaportille ja joutui tällöin parahiksi Svebeliuksen neitejä vastaan.
— Poliisi! huusi Anna Kristina.
Koska kauppias Kurosen talon portilta on seurahuoneelle vain kivenheiton matka, ja seurahuoneen edustalla tavallisesti on poliisi — ellei häntä näy kadulla, niin löytää hänet varmasti seurahuoneen keittiön puolelta oluen juonnista — niin läksi järjestyskonstaapeli Tossavainen heti juoksemaan niin että tuppi heilui sinne päin, josta huuto kuului.
— Tämä mies ahdistaa meitä kadulla, huusi Antti-neiti vihasta rätisten. — Eikä poliisi tee mitään! Minä valitan pormestarille! Minä valitan kuvernöörille! Kuvernööri on minun serkkuni!
— Kuka ahdistaa neitiä? kysyi konstaapeli Tossavainen, katsellen ympärilleen.
— Tuo ihminen! huusi Anna Kristina, viitaten luonnonihmiseen. —
Pidättäkää hänet! Vangitkaa hänet!
Poliisi kohautti vyötään ja laski kätensä Matin olkapäälle.
— Seis! huusi ääni väkijoukosta, joka oli kiirehtinyt Matin perässä portille.
— Kuka puhuu? kysyi poliisi ankarasti. — Lauri Saksman, asioitsija
Saksmanin vanhin poika! vastasi huutaja rohkeasti.
— Mitä olisi asiaa? kysyi poliisi.
— Koko tämä väkijoukko voi todistaa, ettei Matti Luonto ole tehnyt mitään pahaa näille neideille.
Väkijoukko, joka oli piirittänyt poliisi Tossavaisen ja Matti Luonnon (jonka olkapäällä esivallan käsi yhä edelleen raskaana lepäsi), näytti kaikesta päättäen valmiilta todistamaan Matin eduksi vaikka viimeisellä tuomiolla.
— Vangitkaa hänet minun vastuullani! huusi neiti Anna Kristina
Svebelius, joka sisarineen oli jäänyt piirin ulkopuolelle.
— Herra puheenjohtaja! kuului väkijoukosta.
Konstaapeli Tossavainen katseli ympärilleen nähdäkseen, ketä tuollaisella arvonimellä kunnioitettiin, mutta äkkäsi pian sen nähtävästi olevan tarkoitetun hänelle itselleen ja vastasi siis arvokkaasti:
— Kuka pyysi puheenvuoroa?
— Minä, asioitsija Saksman, edellisen puhujan isä ja rakennusmestariyhdistyksen puheenjohtaja, sanoi puhuja, pistäen ison, heleänvärisen nenänsä näkyviin väkijoukosta.
— Ukko Saksmanilla on puheenvuoro! ilmoitti konstaapeli Tossavainen vakavasti.
— Minä vain huomautan konstaapelille siitä ankarasta edesvastauksesta, jonka laki säätää laittomasta vangitsemisesta! lausui ukko Saksman kovalla äänellä.
Järjestysvallan edustaja pyyhki sillä kädellään, joka ei ollut Matti
Luonnon olkapäällä, hikeä otsaltaan, ja hänen katseensa etsivät
Svebeliuksen neitejä, kuvernöörin serkkuja.
Mutta näitä vaikutusvaltaisia henkilöitä ja vielä vaikutusvaltaisemman henkilön sukulaisia ei näkynyt missään. He olivat kaikessa hiljaisuudessa peräytyneet Kurosen kauppatalon pihalle ja sieltä toisen portin kautta sille kadulle, jonka varrella puoti oli.
— No joko ne nyt hävisivät! ihmetteli poliisi.
— Niin, laki säätää laittomasta vangitsemisesta ankaran edesvastauksen! toisti ukko Saksman varoittavasti.
— Laki seetee, laki seetee! huusi kimeä ääni portilta. — Piteke te, konstaappeli, vain kiinni velvollisuudesta ja pidetteke se lurjus.
— Kuka puhuu? kysyi konstaapeli Tossavainen, jonka päivänpaahtamille kasvoille oli levinnyt helpotuksen hymy, hänen huomattuaan Svebeliuksen neitien poistuneen näyttämöltä.
— Mine puhun! Mine olen majister Wahl — eikö konstaappeli tunne minut? huusi puhuja.
— Joo, kyllähän minä tunnen, myönsi konstaapeli.
— Niin noh, niin noh! huusi ukko Wahl innoissaan huitoen.
— Järjestys! huusi Riku Nikki, toinen vaskiseppä Grönbergin kuuluisan murhayrityksen uhreista. — Täytyy pyytää puheenvuoroa järjestyksessä — eikö niin, herra puheenjohtaja?
— Niin juuri! myönsi konstaapeli Tossavainen, kasvot loistaen sisällisestä ilosta. — Haluaako kukaan puheenvuoroa?
— Herra puheenjohtaja! sanoi heleänvärisen nenän kunniakas omistaja.
— Ukko Saksmanilla on puheenvuoro, ilmoitti konstaapeli tärkeänä.
— Herra Saksmanilla! huomautti Lauri Saksman merkitsevällä äänenpainolla.
— Herra Saksman vanhemmalla on puheenvuoro, korjasi puheenjohtaja ilmoitustaan.
— Pyytäisin vain kysyä maisteri Wahlilta, lausui ukko Saksman, minkä tähden hän vaatii Matti Luonnon pidätettäväksi?
— Herr ordföran… herra puheenjohtaja! kirkui maisteri Wahl. — Mine vaadin teme pitketukka hullu mies pidetetteveks sen tehden, ette hen kulkke fröken Svebeliuksen peresse kuin yks koira… hen on vaarallinen ihminen… hen on hullu ja hen teke vallan kiusa ja harmi fröken Svebeliukselle! Se ei ole miken laitton fangitseminen, jos otta kiinni temen pitketukka hullun miehen!
— Herra puheenjohtaja!
— Ukko… herra Saksmanilla on taas puheenvuoro, julisti poliisi.
— Vai maisteri Wahl se tässä nyt puhuu kiusanteosta! huusi ukko Saksman. — Kysykääpäs häneltä, arvoisat kansalaiset, kuka se hävytön ja juonikas äijä on, joka on vuosikaudet tehnyt ilkeätä kiusaa nuorimmalle neiti Svebeliukselle! Kysykää häneltä, kuka on köpittänyt neiti Fanny Svebeliuksen perässä kuin vanha kyöpeli, itsepintaisena kuin synti, ja katkeroittanut viattoman, kenellekään mitään pahaa tekemättömän naisen elämän sekä saattanut hänet naurunalaiseksi koko kaupungissa! Kysykää häneltä…
— Suu kiinni! huusi ukko Wahl. — Te ette ole minun tuomarini, tesse on kysymys teste pitketukkaisesta…
— Tässä on kysymys jokaisesta, joka tekee turvattomille naisille häiriötä! huusi pitkä ja paksu rakennusmestari Illikainen, jonka ritarilliset tunteet ukko Saksmanin loistava ja kaunopuhelias esitys oli saanut kuohuksiin.
— Herra puheenjohtaja! huusi sihteeri Riku Nikki.
— Annetaanpas selkään ukko Wahlille! kiljaisi eräs keskenkasvuinen poika, mutta säikähti samassa itsekin ehdotustaan ja piiloutui kiireesti väkijoukkoon.
— Hyvä! huusi osa väkijoukosta.
— Kannatetaan! huusi toinen osa.
Mutta ukko Wahl oli jo kadonnut. Huomattuaan, mille puolelle väkijoukon tunteet kallistuivat, oli hän hävinnyt samaa tietä kuin äsken Svebeliuksen neiditkin.
— Maisteri Wahl on poistunut kokouksesta, ilmoitti Lauri Saksman.
— Herra puheenjohtaja! huusi ammattiyhdistyksen sihteeri uudestaan.
— Herra Riku Nikillä on puheenvuoro, sanoi konstaapeli Tossavainen, jonka kasvot loistivat sitä kirkkaammin, mitä pitemmälle kokous ehti käsittelyissään.
— Minä pyytäisin, että pysyttäisiin asiassa, lausui puhuja. — Pyytäisin, että kokous keskustelisi siitä, mihin toimenpiteisiin olisi ryhdyttävä kansalaisemme Matti Luonnon laittoman vangitsemisen johdosta.
— Matti Luontoa ei ole vielä vangittu, huomautti konstaapeli
Tossavainen.
— Pyytäisin sitten, että keskusteltaisiin siitä, onko kansalaisemme
Matti Luonto vangittava vai päästettävä vapaaksi, jatkoi Riku Nikki.
— Arvoisat kansalaiset! jatkoi hän sitten ääntään koroittaen. — Minä
ehdottaisin, että kansalaisemme Matti Luonto päästettäisiin vapaaksi.
— Hyvä! huusivat arvoisat kansalaiset jyrisevällä äänellä. —
Kannatetaan!
— Onko se kansan tahto? kysyi konstaapeli Tossavainen ylevästi ja juhlallisesti.
— On! riemuitsi kansa.
— Onko se yksimielinen päätös? kysyi puheenjohtaja kaiken varmuuden vuoksi.
— On! huusivat läsnäolijat.
— Herra puheenjohtaja! kuului samassa kiihkeä ääni.
— Kuka pyysi puheenvuoroa? kysyi konstaapeli Tossavainen otsaansa rypistäen.
Väkijoukosta tunkeutui esiin lyhytkasvuinen, punatukkainen, ontuva mies, joka kumarsi oikealle ja vasemmalle lakki kädessä ja sanoi:
— Arvoisa yleisö! Rohkenen huomauttaa, että on olemassa myöskin ehdotus herra Matti Luonnon vangitsemisesta.
— Minä en ole mikään herra, sanoi matalalla äänellä luonnonihminen, joka koko tämän keskustelun ajan oli seisonut nöyränä ja äänettömänä paikoillaan, konstaapeli Tossavaisen oikea käsi vasemmalla olkapäällään. — Minä olen kaikkien palvelija…
— Kukas te olette? kysyi konstaapeli Tossavainen uudelta tulokkaalta.
— Minä olen kiertue Cangastus & Muttosen rahastonhoitaja, näyttelijä Jassi Muttonen, sanoi punatukkainen, kumartaen jälleen oikealle ja vasemmalle.
— Matti Luonnon vangitsemisehdotusta ei ole kukaan kannattanut! huusi
Riku Nikki. — Ehdotus, jota ei ole kannatettu, raukeaa.
— Minä kannatan! sanoi punatukkainen häikäilemättömästi.
Matti Luonto loi pieneen punatukkaiseen näyttelijään levottoman katseen, ja useat äänet huusivat uhkaavasti:
— Mistä syystä?
— Herättääkseni huomiota! sanoi punatukkainen, siristäen viekkaasti silmiään, ja kumarsi taas oikealle ja vasemmalle. — Me olemme aikoneet antaa tässä kaupungissa näytäntöjä, ja meidän täytyy siitä syystä koettaa herättää huomiota. Reklaamin vuoksi!
— Hyvä! huusi perin ihastunut rakennusmestari Illikainen, joka tunsi rajatonta kunnioitusta kaikkia näyttämötaiteen edustajia kohtaan. — Ha ha ha! Hyvä!
— Minä siis kannatan sen pakoon lähteneen vanhan herran ehdotusta, että herra palvelija Matti Luonto vangittaisiin, jatkoi punatukkainen reippaasti, ja teki sen sanottuaan kohteliaat kumarrukset kaikille ilmansuunnille.
— Mitäs sitten tehdään? kysyi konstaapeli Tossavainen ymmällä. — Toiset tahtoivat, että tämä Matti päästettäisiin vapaaksi, toiset taas vaativat häntä vangittavaksi.
— Ehdottaisin äänestystä! sanoi näyttelijä nopeasti.
— Hyvä, kannatetaan! huusi väkijoukko.
— Kuinkas tässä sitten oikein äänestettäisiin? kysyi konstaapeli
Tossavainen epäröiden.
— Huutoäänestys tietysti! sanoi Lauri Saksman.
— Sehän on selvä! vahvisti ukko Saksman.
— Hyvä, oikein hyvä! riemuitsi Illikainen.
— No, äänestäkää sitten! sanoi Tossavainen.
— Vapaaksi! huusivat useat äänet.
— Ei! hihkasi Jassi Muttonen varpailleen nousten.
— Hm, sanoi konstaapeli Tossavainen epätietoisena. — Yhdet huutavat yhtä, toiset toista…
— Herra puheenjohtaja! sanoi Riku Nikki. — Saanko minä semmoisiin asioihin perehtyneenä toimittaa äänestyksen?
— Kyllä! lupasi konstaapeli kiireesti ja mielissään siitä, että toinen otti suorittaakseen tämän pulmallisen tehtävän.
— Kuulkaa nyt, arvoisat kansalaiset! huusi Riku Nikki. — Ne, jotka haluavat, että Matti Luonto päästetetään vapaaksi, huutavat "jaa". Jos "ei" voittaa, niin on Matti Luonto vangittava.
— Jaa! Jaa! huusi kymmenkunta ääntä.
— Ei saa huutaa sillä tavoin! neuvoi Riku Nikki. — Pitää huutaa yhtä aikaa! Huutakaa sitten kaikki yhtä aikaa, kun minä olen lukenut kolmeen.
— Ei kuitenkaan tarvitse huutaa hyvin kovasti, huomautti konstaapeli
Tossavainen hiukan huolestuneena.
— Ei muuta kuin yhdellä äänellä jokainen, sanoi eräs mies väkijoukosta. — Ääni ja mies…
— Ensiksi minä kysyn, hyväksytäänkö tämä minun tekemäni äänestysehdotus? sanoi Riku Nikki.
— Hyväksytään! huusi kokous yksimielisesti.
— Siis: ne arvoisat kansalaiset, jotka tahtovat Matti Luonnon vapaaksi, huutavat "jaa". Ne, jotka vastustavat sitä, huutavat "ei". Pitäkää nyt varanne, kun minä olen lukenut kolmeen. Jaa vaiko ei? Yks, kaks, kolm…
Tällä silmänräpäyksellä järisytti kaupunkiamme hirmuisin huuto, mitä meillä milloinkaan on kuultu. Penikulmien päähän kaikui varmaankin tänä tyynenä kesäiltana kuin pitkäisen jylinä:
— Jaaaa… aaa!!
Ei kukaan ollut voinut jäädä epätietoisuuteen siitä, kumpi mielipide oli voitolla.
— "Jaa" on voitolla! ilmoitti äänestyksen toimittaja kokouksen puheenjohtajalle, konstaapeli Tossavaiselle äänestyksen tuloksen.
— Kyllä minä kuulin, vastasi Tossavainen, jonka korvat olivat melkein lukossa. — Matti Luonto pääsee siis vapaaksi. Ala laputtaa!
Ja sitten huusi konstaapeli väkijoukolle:
— Alkakaa nyt hajota hyvän sään aikana ja tavallista vikkelämmin, ennenkuin pormestarit ja viskaalit ovat meidän kimpussamme. Hajaantukaa! Huusitte vietävät niin, että korvat meni halki!
Tyytyväisenä oikeuden voittoon ja viattoman vapautukseen alkoi väkijoukko nopeasti hajota.
— Kiitoksia paljon, hyvät ihmiset! sanoi Matti Luonto lähtöä tekevälle väkijoukolle.
— Ei kestä, ei kestä! vakuutti hra Jassi Muttonen.
Poliisi käveli jo seurahuoneen nurkalle päin hyvillään siitä, että oli saanut hauskan puolituntisen kesken yksitoikkoista virantoimitustaan.
— Kiitos itsellesi, sanoi Lauri Saksman Matti Luonnolle, heidän kävellessään rinnakkain palotornin raunioille päin. — Sinä hoidat tehtäväsi erinomaisesti.
— Vaikealta tämä tosin minusta vähän tuntuu, sanoi luonnonihminen, tavoittaen sauvallaan takkuista koiraa, joka oli hiipinyt hänen lähelleen silminnähtävästi pahoissa aikeissa.
— Niin, kyllähän sen arvaa, sanoi rakennusmestarien vallanperillinen. — Mutta jos koettaisit kestää vielä vähän aikaa, niin minä luulen, että me pääsemme voitolle.
— Kylläpä tätä silti kestää, kun niikseen tulee — mitäpä minusta väliä…, sanoi luonnonihminen. — Mielellänihän minä teen tämän pienen palveluksen hyville ystäville, jotka aina ovat minua auttaneet. Se minua vain vähän peloittaa, jos viranomaiset puuttuvat asiaan.
— Ole huoleti! Mitä se viranomaisiin kuuluu, jos sinä olet korviasi myöten rakastunut — hihii — kun et kerran kenellekään mitään pahaa tee! Ja jos joku syrjäinen, viranomainen tai kuka tahansa yrittää sekaantua asiaan, niin onpa sinulla mahtavia liittolaisia ja auttajia: kauppias Jaakkola, joka on oikeastaan sangen tanakka mies, isäukko sekä hänen kauttaan kaikki rakennusmestarit, ja ennen kaikkea yleinen mielipide, kuten juuri huomasit. Pari samanlaista juttua vielä kuin tuo äskeinen, niin kyllä Anna Kristina Svebeliuksen ja hänen rakkaan sisarensa niskat nöyrtyvät.
— Minä teen parhaani, lupasi luonnonihminen.
— Herrat on siis näyttelijä, sanoi rakennusmestari Illikainen punatukkaiselle. — Minun nimeni on Illikainen, rakennusmestari Raafael Illikainen.
Ja hra Illikainen puristi voimakkaasti näyttelijän kättä.
— Minun nimeni on vain Jassi Muttonen, sanoi punatukkainen. —
Näyttelijä Jassi Muttonen. Mutta sallikaa minun esittää johtaja
Cangastus, c-kirjain alussa — mihinkäs se nyt hävisikään?
Johtaja Cangastus löytyi kuitenkin aivan läheltä. Hän vain haastatteli kadunkulmassa avopäin, kädet housuntaskussa seisovaa Kalle Kannasta, saadakseen tältä lähempää valaistusta äskeisen kohtauksen ymmärtämiseksi.
Johtaja Cangastus antoi esitellä itselleen rakennusmestari Raafael Illikaisen, ja viimemainittu kunnon mies ylisti itseään onnelliseksi rohjettuaan pyytää kiertueen molemmat johtajat, sekä taiteellisen että taloudellisen, vaatimattomalle illalliselle seurahuoneelle — pyyntö, johon uudet tuttavamme suhtautuivat erittäin suopeasti.
Me emme tiedä, mitä kaikkea seurahuoneella sinä iltana puhuttiin, päätettiin, lausuttiin ja laulettiin, mutta sen me kumminkin tiedämme, että kun ajuri Tiihonen puoli kahden aikaan yöllä kuuli kadulta tavallista kovempaa ääntä ja unentohjakkeisena kurkisti ulos ikkunasta, näki hän rakennusmestari Illikaisen laskettelevan täysin purjein, vaikkakin hieman epävarmoin askelin, keskellä katua, toisessa käsikoukussaan pieni, punatukkainen ja ontuva henkilö, joka melusi hirveästi, ja toisessa käsipuolessaan laiha, pitkänenäinen ja pitkätukkainen mies, joka juuri ajuri Tiihosen asunnon kohdalla kohotti vasemman kätensä kohti taivasta ja huusi jotain, josta Tiihonen ei oikein saanut selvää. Tämän kolmivaljakon jäljessä asteli, ei rinnakkain, ei riveissä eikä ryhmissä, vaan peräkkäin, hanhenmarssissa, kymmenkunta yhdistyksen arvokkainta jäsentä paljain päin, niin juhlallisin ja arvokkain askelin, kuin heidän jonkinverran heiluva tilansa vain salli, ja laulaen hitaassa tahdissa:
"Eipä meittiä
Ei piru saa…"
— Häpeemättömät, kun laulavat virsiä humalapäissään! murahti ajuri Tiihonen, joka oli pohjaltaan vakava mies, ja painautui jälleen vuoteeseensa.
Kulkue jatkoi matkaansa rakennusmestari Illikaisen talon portille.
Siinä otettiin yhtä hellät kuin äänekkäätkin jäähyväiset, sillä kiertue
Cangastus & Muttonen oli saanut asunnon ja täysihoidon rakennusmestari
Illikaisen perheessä, ilmaiseksi tietystikin — järjestely, jota
parempaa kiertue varsinkaan rahastonsa tilaan katsoen ei voinut toivoa.