XX
Ulkona paistoi päivä lämpimästi, kadulla kaakattivat Illikaisen kanat ja pihalla melusivat ja tappelivat keskenään Illikaisen lapset, mutta Illikainen itse emäntänsä kanssa, joka oli kuin leivinuuni, istui salin sohvassa ja nautti täysin siemauksin taiteesta.
Sillä Illikaisen salissa harjoiteltiin nyt hikipäin Kiven "Kihlausta".
Salin toinen pää esitti kraatari Aapelin huonetta: perällä ovi, oikealla pöytä — Illikaisen suuri sohvapöytä, ja sen vieressä rahina punaisella päällystetty salin tuoli. Vasemmalla tulisijana toinen pöytä, jonka ääressä parturi Jönsson seisoi oppipoika Jooseppina, kauhalla (viivottimella) liikutellen liedellä kiehuvaa pataa: Illikaisen mustaa huopahattua. Keskellä permantoa seisoi teatterinjohtaja Cangastus päättäväisen näköisenä, ja Illikaisen vanhin poika, lyseolainen, 15-vuotias Heikki Illikainen istui liesipöydän alla kuiskaajana.
Salin toisella puolen, ikkunan ääressä, istui viehättävästi hymyillen ja vuoroaan odottaen Herrojen-Eeva, neiti Leijanen, ainoa näytelmän henkilöistä, joka jo osasi osansa ulkoa.
— Valmiit! huusi johtaja Cangastus, jolloin tavallista useamman totilasin nauttinut Jooseppi hätkähti ja liikautti niin hermostuneena viivotin-kauhaansa, että pata putosi lattialle, ja Illikainen huusi sohvaltaan:
— Ei tee mitään, ei tee mitään… se on vanha hattu, he he he!
Kuiskaaja ojensi padan Joosepille, joka asetti sen paikoilleen liedelle, ja johtaja Cangastus huusi uudestaan:
— Valmiit! ja läiskäytti kolme kertaa kämmeniään yhteen, jolloin Eenokki, nimittäin herra Jassi Muttonen, nilkutti kraatari-Aapelin huoneeseen ja sanoi:
— Päivää, Jooseppi!
"Jooseppi kääntyen ympäri ja kumartaen syvästi, hellittämättä kuitenkaan kauhaa kädestänsä: päivää!" luki kuiskaaja puoliääneen pöydän alta.
— Kuiskaaja ei saa kuiskata sulkumerkkien välissä olevia sanoja! huomautti hra Cangastus.
— Lue sinä poika vain mitä on luettava, äläkä joutavia loruja! huusi harmistunut isä sohvalta.
— Heikki! Etkö tottele! huusi huolestunut äiti.
— Otetaan alusta! sanoi Cangastus. — Valmiit!
Eenokki:
"Päivää, Jooseppi!"
"Päivää!" vastasi parturi Jönsson, osoittaen siten tutustuneensa ainakin osansa alkuun.
— Joosepin pitää kääntää enemmän päätään Eenokkiin päin, muistutti hra
Cangastus.
— Ahaa! sanoi parturi Jönsson. — Nä-näinkö?
— Niin, mutta kauhaa ei saa päästää kädestä, neuvoi johtaja. — No, jatketaan nyt!
Eenokki:
"Sainpas mestariltas tärkeän kutsumuksen tulemaan tänne hänen huoneeseensa noin tähän aikaan".
Hikinen parturi potkaisi pöydän alla istuvaa kuiskaajaa ja murahti:
— Sano nyt sukkelaan!
"Niin on asia!" luki kuiskaaja.
"Niin on asia!" sanoi Jooseppi.
Näin jauhettiin eteenpäin hartaasti ja innostuksella. Ihastusta herätti varsinkin hra Cangastuksen esiintyminen. Se oli suurta, syvää, todellista taidetta, ja se kosketteli kaikkein herkimpiä kieliä neiti Leijasen sydämessä.
Joosepin osan tulevaisuus näytti tosin hieman harmaalta, mutta
Joosepillahan olikin vain pieni sivuosa.
— Hyvä siitä tulee! riemuitsi Illikainenkin, kun kappale oli ensi kerran päästy päähän.
— Kunhan on sunnuntaihin asti harjoiteltu, niin eiköhän se jo ala mennä, myönsi johtaja Cangastuskin. Aika on kyllä lyhyt, mutta sitä pontevammin täytyy työskennellä. Joosepin pitää koettaa huomiseksi oppia osansa ulkoa.
* * * * *
Nyt sai herra Tuulonen olla rauhassa neiti Leijaselta.
Ja kuten edellisestä tiedämme, oli hra Tuulonen jo ehtinyt rakastua neiti Anni Kuroseen taiteen kaikkien sääntöjen mukaan.
Ikävä kyllä hän ei kuitenkaan ehtinyt vaihtaa montakaan sanaa päivässä rakkautensa esineen kanssa, sillä viimemainittu oli kaiket päivät rehtori Peranderilla, jossa hän valmisti sitä merkillistä, suurta ja taiteellista pöytäliinaa.
Hra Tuulonen huomasi alkaneensa vähitellen vihata pöytäliinoja.
Varsinkin taiteellisia.
Sitäpaitsi hän tunsi vastenmielisyyttä rehtori Peranderin perhettä kohtaan, ja kuultuaan sattumalta, että taiteellisen pöytäliinan valmistuksessa avusti lankavyyhtien pitimenä, maahan pudonneiden kerien nostajana ja kadonneiden neulojen etsijänä joku varatuomari Sakkamaa, hän tajusi heti, että siinä mahdollisesti piili jotain.
Neiti Kurosen kaupunkiin saapumisen herättämä ihastus alkoi silloin muuttua epäluuloksi ja mustasukkaisuudeksi, ja hra Tuulonen kirjoitti tämän tunteen vallassa kaksi runoa, synkimpiä, mitä koskaan oli hänen kynästään ja sydämestään vuotanut.
Eräänä päivänä lähti hra Tuulonen kävelemään kaupungille, haihduttaakseen synkkiä ajatuksiaan.
Tultuaan sille kadulle, jonka varrella Arkku kaikkine asukkaineen, rehtori Peranderin talo ynnä muut kertomuksessamme esiintyvät tärkeät paikat olivat, pysähtyi hän Peranderin talon portin kohdalle ja silmäsi pihaan.
Portti oli vähän raollaan, ja raosta näki kirjailija, miten neidit Kuronen ja Perander sekä nuori, tummaverinen, vilkkaan näköinen herrasmies, joka ei voinut olla kukaan muu kuin varatuomari Sakkamaa, istuivat puitten siimeksessä olevan suuren, ompelutarpeita täynnä olevan pöydän ääressä, ja koko piha oli täynnä iloista puhelua ja heleätä naurua.
— Vai niin niitä taiteellisia pöytäliinoja tehdään! ajatteli kirjailija katkerasti.
Tällä hetkellä hän vihasi itseään, noita pihassa istuvia iloisia ihmisiä ja varsinkin neiti Kurosta, sekä koko hyvää kaupunkiamme. Hän tunsi itsensä hylätyksi, loukatuksi olennoksi, ja himoitsi kostoa.
Pihan poikki kulki samassa nuori, vaaleaverinen nainen portille päin.
Hra Tuulonen läksi kävelemään eteenpäin ja pysähtyi lukemaan maisteri
Wahlin talon nurkkaan naulattua painettua tiedonantoa:
'Hauskan iltaman
toimeenpanee
Kiertue
CANGASTUS & MUTTONEN
ensi sunnuntaina
täkäläisellä
Seurahuoneella
vaihtelevalla ohjelmalla
joka päättyy näytelmällä
"KIHLAUS"
Huvinäytelmä kirj. Aleksis Kivi.
Aapeli…….. Wald. Cangastus.
Eenokki……. Jassi Muttonen.
Eeva………. Julia Leijanen.
Jooseppi…… G. Jönsson.
Lopuksi yleinen tanssi.
Iltama alkaa klo 1/2 8 i.p. Pääsymaksut: herroilta 2 mk., naisilta 1:50, lapsilta ja palvelusväeltä puolet'.
Äskenmainittu vaaleaverinen nainen oli neiti Maikki Grönberg, joka oli saanut sulhaseltaan tärkeän kirjeen, sanonut kiitolliset jäähyväiset enolleen Jooseppi Rinkalle: ja muuttanut maaseurakunnasta takaisin kaupunkiin, ja jolle oli toistaiseksi, Kalle Kannaksen, Lauri Saksmanin: ja Otto Sakkamaan yhteisestä toimesta, hankittu asunto rehtori Peranderin talossa, jossa hän avusti palvelijattaria keittiöpuuhissa tai piti seuraa talon neidille.
Maikki Grönberg meni kadun poikki Arkun portille, johon kohta ilmestyivät Lauri Saksman ja näyttelijä Jassi Muttonen, ja iltamailmoitusta lukeva kirjailija kuuli seuraavan salaperäisen keskustelun:
— Niin, nyt minä olen tullut, sanoi vaaleaverinen neitonen.
— Terve tuloa! sanoi ruskeaviiksinen nuori mies. — Saanko luvan esitellä teille tulevan sulhasenne, herra Muttosen.
— Hi hi hi! nauroi tyttö hämillään.
— Olen ihastunut heti ensi silmäyksestä! vakuutti punatukkainen innokkaasti.
— Hi hi hi! hihitti tyttö jälleen.
— Varmaankaan ette tule salaamaan tunteitanne tulevalta appiukoltanne, sanoi ruskeaviiksinen punatukkaiselle, naurahtaen samalla merkitsevästi.
— Saammepa nähdä! vakuutti punatukkainen. — Minä loistan, minä hehkun, minä palan…! huusi hän, kohottaen oikean kätensä ylös ja painaen vasemman kätensä sydäntään vasten.
— Ja neiti puolestaan rakastuu teihin hurjasti! vakuutti ruskeaviiksinen.
— Minä koetan, lupasi tyttö.
— Koetatte! Eikö rakkaus leimahtanut teissä kuin salama, nähtyänne minut? huudahti punatukkainen. — Tämä oli suuri pettymys! Olen aina luullut, että naiset hurmaantuvat minuun ensi silmäyksestäni, selitti hän sitten.
— Saattepa nähdä, että entinen sulhanen tulee mustasukkaiseksi, ennusti ruskeaviiksinen.
— Mitä tämä merkitsee? ajatteli Kauno Tuulonen. — Kuka tuo tyttö on ja mitä ihmettä he oikein puhuvat?
— Kallesta ei ole vaaraa, sanoi tyttö. — Mutta minä pelkään, että isä tappaa teidät, huokasi hän sitten.
— "Oi kuinka kuolo nyt kaunis ois, jos kultansa keralla kuolla vois!" huudahti punatukkainen kiihkeästi.
— Minäpä en tahtoisi vielä kuolla, ilmoitti tyttö.
— Ette minunkaan kanssani? kysyi punatukkainen hellästi, rukoilevasti.
— En! sanoi tyttö varmasti.
— Valloitukseni edistyy hitaasti! valitti punatukkainen. — Te olette keskustellut kanssani jo viisi minuuttia, ettekä vieläkään tahtoisi kuolla kanssani! hän lisäsi moittivasti. — Minä sitävastoin antaisin isänne takoa minut kahvipannuksi, jos vain sitten pääsisin teidän pöydällenne…
— Saanko pyytää nuorta paria sisään nauttimaan kupin kahvia, sanoi ruskeaviiksinen. — Siellä voimme tarkemmin keskustella tästä uudesta rakkaussuhteesta.
Portilla seisoneet hävisivät pihaan, ja Kauno Tuulonen katseli heidän jälkeensä suu auki.
— Käsittämätöntä! hän mutisi puoliääneen, päätään pudistaen.
Rehtori Peranderin pihasta kuului yhä edelleen iloinen nauru ja puhelu, joka alkoi taas raadella kirjailijan sydäntä. Synkissä mietteissä hän lähti kävelemään eteenpäin.
Sinä päivänä oli herra Tuulonen huonolla tuulella, jota haihduttaakseen hän illalla lähti kaupunkimme parhaalle hyvän tuulen ja mielenkevennyksen lähteelle, seurahuoneelle.
Mutta onnettomuudet eivät tule koskaan yksin. Tapahtui sellainen ihme, ettei seurahuoneelle koko iltana saapunut yhtään rakennusmestaria eikä muutakaan tuttua.
Herra Tuulonen ei voinut sitä käsittää. Mutta jos hän olisi ollut synnynnäinen kaupunkilaisemme, niin olisi asia tuntunut hänestä aivan luonnolliselta.
Sillä koko kaupunki puhui vain ensisunnuntaisesta suuresta iltamasta lausuntoineen, puheineen ja näytelmäkappaleineen, ja seurahuoneen vakinaiset vieraat kokoilivat nyt voimiaan vuoden suurenmoisimpiin juominkeihin.
Syötyään vaatimattoman illallisen ja selailtuaan ruokasalin nurkkahyllyllä olevia puolenvuoden vanhoja, repaleisia koti- ja ulkomaisia pilalehtiä lähti herra Tuulonen raskain mielin kotiin, tietämättä mitään siitä, että neiti Kuronen oli illalla, käydessään etsimässä puodista tulipunaista lankavyyhtiä, huomannut erään hyllyn nurkalla viidenkolmatta pennin muistikirjan alla Kalle Kannaksen ottamia valokuvia, selaillut niitä, huudahtanut äkkiä hämmästyksestä ja viheltänyt pitkään.
Mutta kun puoti jo oli kiinni ja Kalle Kannas oli mennyt Peranderille, jossa hän juuri sillä hetkellä istui keittiön eteisessä halkolaatikon kannella Maikki Grönbergin rinnalla, niin ei kukaan kuullut tuota vihellystä.