XXI
— No tänä aamuna se oli sitten raastuvassa esillä Topi Pösösen ja Riku
Nikin juttu ukko Grönbergiä vastaan murhayrityksestä! kertoi maalari
Tolvanen seuraavana päivänä Kurosen puodissa.
— Vai oli! huudahti Kalle Kannas. — No kuinkas kävi?
— Eihän siinä kuinkaan käynyt. Kanne kumottiin toteennäyttämättömänä, ja pormestari haukkui niin ukko Grönbergin kuin Topi Pösösen ja Riku Nikinkin ja kehoitti heitä tekemään sovinnon. Oli pitänyt oikein saarnan, ja sitten oli ukko Grönberg sanonut, että kyllä hän puolestaan antaa anteeksi. Pormestari oli silloin pyytänyt heitä antamaan kättä toisilleen oikeuden edessä, mutta Grönberg oli sanonut, että ennen korppi tulee valkoiseksi kuin hän sentään sosialisteille kättä antaa. On se aika ukko, kun se kerran minkä saa päähänsä! kehaisi Tolvanen, vaikkei hän hyväksynytkään ukko Grönbergin valtiollisia mielipiteitä.
— Kyllä se on! myönsi Kalle Kannas vakavasti.
— Kun on näet oman tyttärensäkin ajanut kotoa pois, jatkoi Tolvanen.
— Ei ole tainnut puukhollari kuullakaan?
— Vai on ajanut! ihmetteli Kalle Kannas. — Mitähän se siitä ajoi?
— Eikö liene pitänyt jotain silmäpeliä poikien kanssa, kun se oli semmoinen hyvännäköinen tyttö, aprikoi Tolvanen aavistamatta, että Kalle Kannas juuri harkitsi, montako vuotta hän mahtaisi saada, jos halkaisisi Tolvasen pään kädessään olevalla kymmenen kilona punnuksella.
— Mutta lähtö siitä sitten olikin tytölle tullut, jatkoi Tolvanen kertomustaan. — Sanoivat akat sen muuttaneen ihan toiseen lääniin, mutta taisi olla valepuhetta, koska minä omin silmin näin sen tänä aamuna tuolla rehtori Peranderin pihalla.
* * * * *
Ukko Saksman istui portaillaan ja kuunteli jarrumiehen lesken kaunopuheista esitystä:
— No nyt sitä tuli toki näytelmäseurat ja teatterit tähänkin kaupunkiin… kiertolaisia kuuluvat olevan ja Illikaisen piika sanoi, että niillä on siinä teatterissa semmoinen punapää Muttonen, joka kuuluu olevan niin hirveä tupakanpolttaja, että aina on talo savua täynnä kuin tulipalossa, ja niin kuului olevan hakki vaimojen perään, että ensimmäisenä päivänä oli porstuassa suutaan tarjonnut kana-Kenosen piika-Reetalle, vaan oli toki sattunut leukaan, ettei ihan keskelle suuta — niin — mutta Reeta kun oli suuttunut ja haukkunut niin, että oli tullut koko talon väki siihen, eikä ollut se punapää osannut edes hävetä, vaikka oli sillä tavoin syntiä tehnyt, vaan oli vain sanonut, että hän luuli muka Reetaa oman talon väeksi — niin — ja Illikainen oli vain nauranut, vaikka on perheen isä, mutta tietäähän sen Illikaisen koko kaupunki, mikä mies se on, eikä ole sen akkakaan muuta kuin entinen piika, vaikka nyt pitää kaikkien rouvaksi sanoa — niin — ja kaiket päivät nyt meiskataan siellä Illikaisen salissa ja teatteria näytellään, ja Illikainen akkoineen istuu sohvalla eivätkä piikaraukat kerkiä muuta tekemään kuin passaamaan niitä teatterilaisia — niin — kolmenlaisen leivän kanssa on aina kahvit, monta kertaa päivässä, ja illalla teevedet ja päivällä limonaatia salin pöydällä ja paakelseja vaikka mitä myöten, kun ne niitä harjoituksia pitävät, ja joka ilta juopi Illikainen totia niiden herrojen kanssa — herrojako sitten lienevät vai mitä — niin, ja entäs kun se parturi Jönsson on pannut koko liikkeensä kiinni ja pelaa sekin teatteria, ja pormestarikin kuului sanoneen, että taitaa pitää lähteä Helsinkiin tukkansa leikkauttamaan — niin — se on niin hyväntahtoinen mies se pormestari, kyllä minä vain panisin Jönssonin viralta pois, jos minä olisin pormestari, ja panisi vissiin viskaalikin, jos olisi pormestarina — niin — se onkin vähän luja mies se viskaali, kun oli viime yönäkin vetänyt kolmea herraa korvalle klubilla, ja ikkunoita olivat särkeneet tapellessaan, ja Jönsson kuului olleen koko viikon yhtämittaisessa humalassa — tietäähän sen, kun on näyttelijäksi korotettu tavallisesta parturista — ja sieltä Illikaiselta se nyt kuuluu joka päivä sen Leijasenkin tytön kikatus, ja se kirjaltaja Tuulinen vai mikä Tuulantei se on — he he he! — joka tässä oli muutaman viikon sen Leijaskan kelkassa, taisi jäädä nyt pois mielestä, kun se ryökkynä sai oikein teatterin johtajan sihtiinsä, ja kuului sanoneen neiti Leijanen, että hän pyrkii syksyllä kansalliseen teatteriin Helsinkiin, vaikka eikö noilla liene itsellään parempiakin taiteilijoita — niin. Kurosen piika-Saara oli kertonut, että se kirjaltaja on vähän päästään vialla ja kuuluu yksinään ollessaan seinillekin hyppivän kamarissaan, ja sitähän ne akat tiesivät kanssa torilla kertoa, että se aikoo sitä Kurosen neitiä, mutta sen minä sanon, että siitä se saapi suutaan pyyhkiä, niin hyvä ja kaunis ja viisas tyttö ei mene semmoiselle herralle, kun oli se kirjaltaja näet tuon issikka Tiihosenkin kanssa tapellut heti kaupunkiin tultuaan, ja monena yönä on seurahuoneella juonut ja renttuillut (jarrumiehen leski vilkaisi salavihkaa Saksmaniin, mutta tämä poltteli järkähtämättömän levollisena) rakennusmestarien sakissa — opettaa pian rakennusmestaritkin ryyppäämään…
— Ha ha ha! nauroi ukko Saksman.
— He he he… leikkiähän minä, sillä kyllähän herra Saksman tuntee rakennusmestarit ja ymmärtää leikin — niin, ja siitä punapäästä kun näet unohtui kertomatta, että se on nyt ruvennut viettelemään sitä vaskiseppä Grönbergin tytärtä, jonka…
Mutta nyt säikähti jarrumiehen leski, muistettuaan äkkiä, että oli nähnyt punapään ja Maikki Grönbergin yhdessä käyvän pari kertaa Saksmanilla, ja jatkoi aivan toisessa äänilajissa:
— Vaikka sitä minä en usko, en en en usko vaikka mikä olisi ja kiistin akkoja vastaan torilla, kun ne alkoivat sillä tavalla ihmisten kunniaa leikata, ja sanoin että aina teidän pitää kaikki asiat tietää ja juoruta ja pahoinpäin kääntää, vaikka katkismuksessakin sanotaan, että meidän tulee peljätä ja rakastaa Jumalaa, niin ettemme valhettele lähimmäisestämme emmekä häntä petä, panettele taikka pahaan huutoon saata, vaan puolustamme häntä, ajattelemme ja puhumme hänestä hyvää ja selitämme kaikki parhain päin — niin — mutta jokaisesta turhasta sanasta, jonka ihmiset puhuvat, tulee heidän tehdä luku tuomiopäivänä, hoh hoi — niin, niin…
Jarrumiehen leski pyyhkäisi silmiään ja sanoi:
— Pitää lähteä katsomaan sitä Sikasen akkaa, kun se aamulla valitteli sydänalaansa kipeäksi.
Jarrumiehen leski lähti hernemaan ympäri Sikasen akkaa katsomaan, ja kertoi sitten Sikasen akalle:
— Tuolla se nyt istuu se Saksmanin ukko portaillaan ja on niin tyytyväisen näköinen, kun on saanut sen tuomaripoikansa kotiin, ja nyt ne kalastavat sitä Kurosen ylpeätä ja mahtavaa ja koppavaa neitiä rysäänsä, ja se Saksmanin tuomari on ollut tuolla rehtori Peranderilla joka ikinen päivä siitä asti, kun rehtori läksi matkalle, ja Kurosen neiti myös siellä kaiket päivät… että viitsii sekin Peranderin neiti! Laimin on tainnut tulla lyötyä senkin tyttöraukan kasvatus, kun on isä niin kauan leskenä ollut, ja vaikka onkin koulun rehtorin tytär. Ei taitaisi olla Saksmanin nuorella herralla rehtorin pihaan päätään pistämistä, mutta kun se rehtori nyt on poissa, niin passaahan siellä elostella. Mutta jo minä nauraisin, jos se rehtori nyt tulisi äkkiä kotiin ja ajaisi pellolle sen Saksmanin pojan. Se on koko joukko niin mahtavaa sen poikansa päältä, että ihan sylettää — ptfui! Jo minä antaisin kauppias Kurosena tytölleni hyvän kyydin, kun pitää seuraa semmoisten kuin Saksmanien kanssa… kuka sitä tietää kuinka monta salavaimoa sillä tuomarillakin on jo ennestään Helsingissä, kun ne herrat kuuluvat siellä elävän niinkuin sianporsaat. Ja olettekos te kuullutkaan, kun ne Saksmanit nyt ihan taimo tahallaan auttavat muuatta punapäätä näyttelijää — mikä liekin lenkkujalka halunkki, kiertolaisiksi oli niitä lehdessäkin haukuttu — viettelemään sen vaskiseppä Grönbergin tytön onnettomuuteen, ja nyt se tyttö on vähä väliä yhdessä sen punapään kanssa, ja Saksmanilla pidetään kohtauksia, ja Peranderin piikojen kanssa näkyy nyt tyttöparka asuvan — niin siistinä tyttönä kun sitäkin on ennen pidetty, mutta ei näy olevan mitään takeita näistä nykyajan nuorista — voi voi kun tulisi se rehtori kotiin, että loppuisi moinen rietas elämä, kun sydän ihan tahtoo pakahtua sitä katsellessa…
* * * * *
Ukko Grönberg takoi pajassaan niin että seinät tärisivät.
Hän oli voittanut kirottujen sosialistien jutun, hän oli saanut kärventää Topi Pösösen ja Riku Nikin nahan raastuvassa, niinkuin hän oli kärventänyt samat nahat saunassa, ja hänen itseluottamuksensa ja voimansa olivat tämän viimeisen voiton johdosta kasvaneet jättiläismäisiksi.
Silloin tuli pajaan Lauri Saksman, kädessään vanha kahvipannu.
— Päivää! sanoi nuori mies. — Tämä pannu olisi tinattava, jos mestarilla on aikaa.
— Tinataan vaan! sanoi Grönberg pontevasti. — Mitenkäs isäukko jaksaa?
— Kiitos kysymästä, hyvinhän se jaksaa.
— Panee sen pannun tuohon nurkkaan, kehoitti vaskiseppä. — Kyllä se on huomenna valmis.
Lauri Saksman vetäytyi lähemmäksi ovea, katsoi pajan laitoksia ja kysyi välinpitämättömällä äänellä:
— Joko teidän Maikki on kauankin ollut palveluksessa rehtori
Peranderilla?
Vaskiseppä keskeytti työnsä ja kysyi:
— Häh?
Nuori mies uudisti kysymyksensä.
— Kuka sen on sanonut, että meidän Maikki siellä on?
— Itse minä sen olen nähnyt… siinähän me asumme vastapäätä.
Vaskiseppä veti syvään henkeä ja vastasi sitten:
— En minä ole siitä mitään tiennyt.
Lauri Saksman oli vaiti jonkin aikaa. Sitten hän jatkoi:
— Meistäkin se tuntui vähän omituiselta… ja ihmiset ovat alkaneet sitä ihmetellä ja akat puhua.
— Akatko?! huusi ukko Grönberg.
— Niin, tietäähän sen, miten pian ne meidän kaupungin akat ottavat asiat onkeensa, varsinkin kun sattuu sitten vielä…
Nuori mies pysähtyi.
— Varsinkin kun sattuu sitten vielä mitä? huusi ukko.
— En tiedä, sopiiko minun siitä puhua, sanoi Lauri Saksman, tuntuen epäröivän.
— Suu puhtaaksi! huusi ukko silmät palavina. — Kyllä minä, piru vieköön, kestän kuulla millaisia uutisia tahansa!
Saatuaan näin tarmokkaaseen muotoon puetun luvan ilmaista tietonsa jatkoi Lauri Saksman:
— Sehän siinä on vähän arveluttavaa, kun sitä teidän Maikkia on alkanut liehutella muuan näyttelijä…
— Vai on jo näyttelijäkin mukana! huusi ukko.
— On, semmoinen punatukkainen, vähän ontuva mies, jolla taitaa olla hyvin kirjavat elämänvaiheet.
— Mutta ei siitä ole meidän Maikille vaaraa, sanoi ukko, ajatellen ensi kertaa eläissään jonkinlaisella tyytyväisyyden tunteella Maikin ja Kalle Kannaksen välistä suhdetta.
— Tyttärenne näkyy kuitenkin hyvin usein olevan sen maankiertäjän seurassa, ja Kalle Kannas…
— Kuka? kysyi ukko Grönberg uhkaavasti.
— Kalle Kannas on sanonut, että hän pelkää pahinta. Eikö hän ole ollut salakihloissa teidän tyttärenne kanssa? kysyi Lauri Saksman häikäilemättömästi.
— Ei! sanoi ukko Grönberg jyrkästi.
— Vai niin, minulle hän kuitenkin kertoi olleensa, mutta arveli nyt, että asiat ovat pahalla kannalla, kun näyttelijä on heidän väliinsä tunkeutunut. Näyttelijät ne ovat sellaisia poikia petkuttamaan ja tekemään onnettomiksi nuoria, kokemattomia tyttöjä… Kalle Kannas olisi ollut niin kunnon mies ja kaikin puolin mallikelpoinen, mutta se näyttelijä on kaiken maailman heittiö… sillä kuuluu olevan melkein joka kaupungissa vaikka minkälaisia juttuja.
Ukko Grönberg alkoi takoa, takoi aivan koneellisesti, huomaamatta ensinkään, että taottava putkenkappale oli pudonnut pajan lattialle. Lauri Saksman katseli jonkin aikaa seinällä riippuvia kiiltäviä läkkikannuja ja sanoi sitten:
— Hyvästi!
Grönberg keskeytti takomisen, katsahti silmät verestävinä nuoreen mieheen ja kysyi vähän vapisevalla äänellä:
— Oletteko te itse nähnyt meidän Maikin sen näyttelijän seurassa?
— Useita kertoja, sanoi Lauri Saksman.
— Tiedättekö sen lurjuksen nimen?
— Kyllä. Jassi Muttonen. Hyvästi!
— Hyvästi, hyvästi, sanoi ukko, joka tuntui kymmenen vuotta vanhemmalta kuin Laurin pajaan tullessa.
Lauri Saksman lähti.
Ukko Grönberg istui pajassaan puolen tuntia liikahtamatta, lattiaan tuijottaen.
Kerran vain hän avasi suunsa ja mutisi puoliääneen:
— Vai semmoista siitä rupesi tulemaan…
Lauri Saksman, joka ikkunan poskessa olevalta sohvaltaan näki kaiken, mitä kadulla tapahtui, ei ollut enää puoleen tuntiin huomannut näköpiirissään minkäänlaista liikettä.
Olikin jo ilta. Kello oli puoli yhdeksän, ja kaikki kunnon kaupunkilaiset olivat riisuneet takin ja liivit yltään ja kengät jaloistaan sekä alkaneet odotella illallista. Mitäpä asiaa saattoi enää kenelläkään olla kadulle?
Sitä enemmän olikin siis omansa kääntämään huomiota puoleensa ukko Grönberg, joka oli ilmestynyt rehtori Peranderin talon portille lakki uhmaavasti korviin asti painettuna, ja keskusteli siinä kiivaasti ainoan tyttärensä kanssa, joka seisoi tosin vain kolmen askeleen päässä hänestä, mutta kumminkin täysin turvallisena, sillä hän tiesi ehtivänsä paiskata portin lukkoon, jos isäukko yrittäisi äkillisellä hyökkäyksellä saada kadonneen lampaan haltuunsa.
— Sinä, sinä…! sanoi vaskiseppä nyrkkiään heristäen. — Sinä olet kaunis lapsi, sinä!
— Kenen on syy, että minun täytyi lähteä kotoa pois? kysyi tytär.
— Kenenkö?! hihkaisi vaskiseppä. — Vielä häntä puhuu!
— Älkää puhuko niin kovaan! pyysi tytär. — Ihmiset kuulevat.
— Kuulkoot, sanoi vaskiseppä, alentaen kuidenkin ääntään. —
Sittenpähän saavat tietää, millainen tytär minulla on.
— Niin, ja millainen isä minulla on, lisäsi tytär asian molemminpuoliseksi valaisemiseksi.
— Etkö sinä muista, mitä huoneentaulussa sanotaan lapsille… "Olkaa kuuliaiset vanhemmillenne kaikessa", tiedusteli ukko.
— Ja vanhemmille siinä sanotaan, että "te isät älkää yllyttäkö lapsianne vihaan", lisäsi tytär osoittaen siten olevansa tutustunut huoneentaulun muihinkin pykäliin.
— "Vaan kasvattakaa heitä kurituksessa ja herran nuhteessa!" täydensi ukko Grönberg kiireesti asianomaisen paikan.
— Sinä et siis tule enää koskaan kotiin? kysyi vihdoin vaskiseppä niin tylyllä äänellä kuin osasi, peittääkseen levottomuuttaan ja mielenliikutustaan.
— Se riippuu kokonaan teistä, isä, vastasi tytär.
— Vai riippuu vielä minustakin jotain, huokasi vaskiseppä katkerasti. — Minusta taitaa riippua sekin, että sinä kuulut ruvenneen seurustelemaan kaikenlaisten retkujen ja maankiertäjien kanssa! huudahti hän sitten kuohahtaen.
— Isä! varoitti tytär, jonka poskille äkkiä kohosi uhkaava punerrus.
— Älä isättele! kiukutteli vaskiseppä. — Sinä kuulut ruvenneen seurustelemaan muutaman vihoviimeisen näyttelijärentun kanssa… koko kaupunki siitä jo laulaa ja huutaa…
— Minä en koskaan seurustele renttujen kanssa! sanoi tytär lujasti!
— Te, isä, ette antaisi minun seurustella kenenkään kanssa. Oliko
Kallekin renttu?
— Se sinun punapäinen näyttelijäsi kuuluu olevan kaikenmaailman huijari ja petkuttaja, jatkoi vaskiseppä, vastaamatta kysymykseen. — Petturi ja viettelijä! Sinä saat vielä katkerasti katua…
— Ohoo! sanoi tytär ylimielisesti. — Mitä sitten?
— Sittenpähän näet! huudahti ukko Grönberg. — Mutta älä luulekaan, että minun oveni ovat sinulle avoinna, jos sinulle käy hullusti!
— Taiteilija Muttonen on kunnon mies, sanoi tytär.
— Vai niin! sanoi isäukko musertavan halveksivasti. — Entäs Kalle Kannas, etkö sinä sitten ollut hänen kanssaan salakihloissa? Kylläpä sinä todellakin olet…
— Kalle Kannas on Kalle Kannas ja taiteilija Muttonen on eri asia, selitti tytär vilkuillen tulipunaisena ympärilleen, olisiko läheisyydessä tämän yksityisluontoisen ajatustenvaihdon kuuntelijoita. — Enhän minä kuitenkaan olisi saanut Kallea! Kuka potki Kallen ovesta ulos? kysyi hän sitten.
— Luuletko sinä, että minä annan tyttäreni mieluummin jollekin tuntemattomalle maailmanrannan kiertäjälle? kysyi vaskiseppä syvän harmin vallassa.
— Kuka on sanonut, että minä olen aikonut mennä naimisiin hänen kanssaan? kysyi tytär vuorostaan.
— Mitäs varten sinä sitten hänen kanssaan seuraa pidät? tiedusteli isä.
— Muuten vain… lystin vuoksi, sanoi tytär peloittavan kevytmielisesti.
— No jos joku olisi sanonut, että minä saan kuulla sinun suustasi semmoisia sanoja, niin enpä totisesti olisi uskonut! vakuutti ukko.
Ja sitten hän ilmoitti tyttärelleen seuraavan hirvittävän tuomion:
— Jos näen sinut kertaakaan sen lurjuksen kanssa, niin halkaisen hänen päänsä! Kahdeksi kappaleeksi!
Tehtyään tämän ankaran päätöksen pyörähti vaskiseppä ympäri ja lähti tiehensä.