XXII
Kurosen makasiinirenki Jussi kulki kumarassa, katse maahan luotuna, eikä siis voinut vaatia, että hän olisi huomannut kirjailija Kauno Tuulosta.
Ja koska nyt sitäpaitsi oli perjantai, joka on yleensä tunnettu onnettomuuksien päiväksi, niin tapahtui, että Jussi ja kirjailija Kauno Tuulonen törmäsivät yhteen puodin pihaporrasten ja makasiinin välillä.
Syy oli tietysti kirjailijan, ja sen hänelle Jussi heti selittikin sanoin, jotka eivät olleet juuri valikoituja, mutta sitä suorempia.
Ja mitäpä tekemistä olikaan kirjailijalla epätasaisen kivityksen peittämällä päivänpaahteisella makasiinipihalla?
Miksi ei hän pysynyt sillä alueella, joka hänelle kuului ruohomattoineen, varjoisine puineen ja riippumattoineen?
Miksi hän kuljeskeli silmät auki, mutta näkemättä mitään, korvat auki, mutta kuulematta mitään siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui?
Miksi hän käveli jauhosäkkiä kantavaa Jussia vasten, miksi hän ei huomannut, että neiti Leijanen meni aivan hänen ohitsensa näytelmäharjoitukseen näyttelijä Cangastuksen kanssa, joka oli tullut noutamaan Herrojen-Eevaa, miksi hän ei huomannut rakennusmestari Retusta, joka antoi hänelle portilta kiihkeitä viittauksia, jotka merkitsivät pientä olutkestitystä seurahuoneella, ja joka sitten, kun kirjailija ei vastannut hänen signaaleihinsa edes pään nyökkäyksellä, jatkoi matkaansa pettyneenä ja syvästi suuttuneena — niin miksi?
Niin monta kysymystä… ja kuitenkin voidaan niihin vastata kaikkiin yhdellä kertaa kolmella yksinkertaisella sanalla:
Hän oli kosinut!
Mikä odottamattoman nopea ratkaisu! Mikä merkillinen käänne!
Mutta sellaista voi sattua, kun on kysymyksessä rakastunut ja sitäpaitsi mustasukkaisuuden vallassa oleva runoilija.
Kuinka oli kaikki tapahtunut?
Vaikeata olisi sitä ollut selittää herra Tuulosen itsensäkään. Se oli tapahtunut odottamatta kuin maanjäristys, ja kirjailijan koko olemus oli vielä aivan sekaisin.
Neiti Kuronen oli ollut kotona koko aamupäivän ja tehnyt käsitöitä. Kirjailija oli lukenut hänelle. Vähän aikaa. Sitten he olivat keskustelleet ties mistä. Ainakin rakkaudesta. Veri nousi vähitellen kirjailijalle päähän. Miksi neiti Kuronen hymyili niin kummallisesti, kun kirjailija kysyi, tiesikö hän, mitä rakkaus on? Miksi hän äkkiä punastui, kun herra Tuulonen suoraan ja kiihkeästi kysyi, oliko hän koskaan ollut rakastunut?
Ja silloin oli maailma kierahtanut muutamia kertoja ympäri kirjailijamme silmissä, ja kun hän vihdoin alkoi tointua, huomasi hän olevansa polvillaan neiti Anni Kurosen pienten, ruskeakenkäisten jalkain juuressa, ja hänellä oli jonkinlainen hämärä käsitys siitä, että hän nähtävästi oli tunnustanut rakkautensa neiti Kuroselle. Mitä kaikkea hän oli neiti Kuroselle sanonut, siitä ei hänellä ollut aavistustakaan, mutta varmaankin oli se ollut varsin vaikuttavaa, sillä neiti oli kuin puulla päähän lyöty.
Herra Tuulonen oli vihdoin noussut ylös ja lausunut julki kiihkeän vakaumuksensa, että neiti Kuronen kutsuu nyt varmaankin paikalle isänsä ja Kalle Kannaksen ja renki-Jussin heittämään hänet ulos, ja neiti Kurosella oli täysi työ saada kosijansa uskomaan, ettei se suinkaan ollut hänen aikomuksensa. Neiti Kuronen oli sitäpaitsi luvannut antaa vastauksensa sunnuntaina, ja poistunut sitten omaan huoneeseensa.
Herra Tuulosella oli siis todellakin toiveita, mutta siitä huolimatta hän oli kuin kiirastulessa. Kaksi päivää vielä!
* * * * *
Kolme tuntia myöhemmin tuli rehtori Perander kotiin matkaltaan.
Koska hän tuli kotiin ainakin puoli viikkoa aikaisemmin kuin oli odotettu, niin tapasi hän tyttärensä ja varatuomari Sakkamaan istumassa neulomapöydän ääressä mitä tuttavallisimmassa seurustelussa. Tytär huudahti hämmästyneenä ja iloissaan, varatuomari oli kuin koulupoika, jonka naapuri on yllättänyt hedelmäpuutarhastaan, ja rehtori Peranderin otsa meni pilveen — ilmiö, joka ei jäänyt huomaamatta kummaltakaan nuorelta.
Tervehdittyään lyhyesti ja verraten kylmästi sekä ainoata tytärtään että varatuomaria, meni rehtori sisään matkalaukkuineen. Ja vaihdettuaan paljon merkitsevän silmäyksen vieraansa kanssa juoksi neiti Perander isänsä perässä.
Kymmenen minuutin kuluttua tuli Peranderille myöskin neiti Kuronen, toista tuntia myöhästyneenä ja hajamielisen näköisenä. Varatuomari ei kuitenkaan ennättänyt tehdä hänelle mitään kysymystä, sillä samassa tuli rehtori tyttärineen ulos. Rehtorin otsalta oli pilvi kadonnut, hän meni iloisena puristamaan neiti Kurosen kättä, ja yksin tein hän kätteli uudelleen myöskin tuomarismiestä ja lausui hänet, ensi kerran elämässään, sydämellisesti tervetulleeksi.
Mitä sitten lieneekään tytär isälleen kertonut!
* * * * *
Rakennusmestari Illikaisen talossa oli kova touhu.
Näytelmäharjoituksia pidettiin niin kiinteästi, ettei parturi Jönsson ehtinyt edes puoleksi tunniksi pistäytyä seurahuoneelle, vaikka päätä tuntui kivistävän. Hän oli oppinut osastaan suunnilleen neljännen osan ja vannoi osaavansa koko osansa sunnuntaina kuin katekismuksen.
— Paremmin, paljon paremmin kuin katekismus on se teidän osattava! huusi Jassi Muttonen, heittäen mehuvettä ja leivoksia pöydälle tuovaan sisäkköön palavan katseen. — Kuinka kuuluu ensimmäinen käsky?
— Sinun pitää… sinun pitää…, muisteli parturi, mutta kaikista ponnistuksistaan huolimatta ei hän voinut vastata punatukkaisen esittämään teologiseen kysymykseen.
— Niin, siinä sen nyt näette! Paljon paremmin kuin katekismuksenne on teidän osattava osanne!
Mutta Jooseppia lukuunottamatta alkoi näytteleminen jo sujua koko lailla. Illikainen osasi jo ulkoa melkein kaikkien osat, ja sohvallaan istuen hän auttoi ulkomuististaan pöydän alla istuvaa poikaansa kuiskaajan tehtävissä.
— Kuinkahan se meneekään ylihuomenna, kun nyt jo menee näin hyvin! huomautti hän vaimolleen, ja vaimo vastasi:
— Jaa-ah!
— Taiteilija Muttonen olisi hyvä ja tulisi vähän ulos, sanoi sisäkkö herra Muttoselle.
— Kuka rohkenee häiritä minua työssäni? huudahti näyttelijä.
— Vaskiseppä Grönbergillä olisi asiaa herra Muttoselle, sanoi sisäkkö.
— Vaskiseppä Grönbergillä! huusi herra Muttonen ja vilkaisi taakseen, nähdäkseen, oliko ikkuna auki.
— Missä hän on? Eteisessäkö? kysyi punatukkainen tuttavamme varovaisesti.
— Ei, pihalla, sanoi sisäkkö.
— Minä menen, ilmoitti näyttelijä. — Herrasväki suo anteeksi eikä anna häiritä itseään.
Toiset, jotka eivät aavistaneet, mistä oli kysymys, jatkoivat rauhassa harjoitusta, ja Illikainen kunnostautui suurenmoisesti, edustaessaan sohvaltaan väliaikaisesti kraatarimestari Eenokkia ja puhjeten ukkosen kaltaiseen naurunpurkaukseen, joka kerran kun oli saanut vuorosanansa sanotuksi.
Mutta näyttelijä Muttonen nilkutti portaille ja näki portaiden alapäässä pienen, piikkipartaisen ja terävänenäisen ukon, joka kysyi häneltä:
— Vai niin, tekö se olette se näyttelijä Muttonen?
— Minä olen näyttelijä ja rahastonhoitaja Jassi Muttonen, sanoi punatukkainen ylevästi. — Kenen kanssa minulla on kunnia puhua?
— Herra kuuluu alkaneen hieroutua minun tyttäreni tuttavuuteen! sanoi vaskiseppä uhkaavasti.
— Enhän minä tiedä, kuka teidän tyttärenne on, vastasi näyttelijä lempeästi. — Minulla on paljon tyttötuttavuuksia, lisäsi hän sitten selitykseksi.
— Kyllä te tiedätte, kuka minun tyttäreni on! ärjäisi ukko. — Se on
Maikki Grönberg, jos sekin vielä täytyy teille sanoa!
— Ahaa! neiti Grönberg! huudahti punatukkainen ihastuneena. —
Erittäin hupainen ja miellyttävä neiti! Ja te olette hänen isänsä!
Onnittelen teitä! Sanomattoman hauskaa tutustua! Todellakin,
sanomattoman hauskaa tutustua!
— Minä en onnittele teitä, jos saan niskanne kouriini! huusi ukko
Grönberg. — Minä väännän sen nurin! ilmoitti hän sitten raivostuneena.
— Siinä tapauksessa toivoisin, ettei niskaparkani koskaan joutuisi kouriinne! huokasi herra Muttonen. — Millä olen pahoittanut teidän mielenne?
— Minä kiellän teitä seurustelemasta tyttäreni kanssa! sanoi ukko
Grönberg.
— Ei, älkää kieltäkö? rukoili herra Muttonen. — Hän on rakastettavin ihminen…
— Kiellän! huusi vaskiseppä.
— Oi, kuinka surullista! sanoi Jassi Muttonen, ottaen taskustaan kirjavan nenäliinan ja pyyhkien sillä silmiään. — Juuri, kun minä olin niin onnellinen, tuli tämä isku! "Onnen majat ovat kaikki mustaksi maalatut murheella…"
— Lupaatteko olla koskaan enää menemättä tyttäreni seuraan? kysyi ankara isä.
Illikaisen nuoremmat lapset olivat ryhmittyneet keskustelevien lähelle ja kuuntelivat suut auki ja silmät pyöreinä. Illikaisen palvelijattaret olivat avanneet keittiön ikkunan toisenkin puoliskon, kuullakseen paremmin.
— Jospa tietäisitte, kuinka mielelläni antaisin sellaisen lupauksen! sanoi näyttelijä, nenäliina silmillä. — Mutta ihminen on niin heikko…
— Vastatkaakin sitten itse seurauksista! sanoi ukko Grönberg. —
Tulkaapas tänne minun luokseni, niin saatte nähdä!
— Voi, en uskalla tulla teidän luoksenne! vaikeroi herra Muttonen. — Te olette tällä hetkellä hieman kiihtynyt, herra Grönberg. Minä uskallan paljon helpommin lähestyä teidän tytärtänne kuin teitä itseänne…
Ukko Grönberg kumartui maahan, sai käteensä nyrkinkokoisen kiven ja paiskasi sen kohti näyttelijää. Tämä ennätti kuitenkin vetäytyä eteiseen, ja kivi jyskähti eteisen ovea vasten.
Vaskiseppä lähti kiireesti pois Illikaisen pihasta.