XXIII
Oli tullut lauantaiaamu.
Siitä hetkestä saakka, jolloin maisteri Wahl oli sulkenut eteisensä oven, päästyään eroon Lauri Saksmanista, ei hän ollut näyttäytynyt asuntonsa ulkopuolella, ja jos joku pahaa-aavistamaton kaupunkilainen olisi silloin yrittänyt tulla hänen luokseen, olisi siitä varmaankin koitunut hänelle mitä valitettavimmat seuraukset.
Sillä ukko Wahl oli, luettuaan sen kirjeen, jonka neiti Anna Kristina Svebelius oli kirjoittanut Lauri Saksmanille, pois suunniltaan, ja yksinpä hänen vanhanpuoleinen taloudenhoitajattarensa Miinakin, joka muuten hallitsi maisteria melkein rajattomalla vallalla, liikkui nyt henkeänsä peläten tässä vihan ja vimman majassa.
— Mite hen teke minun huoneessani! Ulos! huusi maisteri aina, kun
Miina pisti päänsä ovesta sisään pyytääkseen isäntäänsä ruualle.
Tänä aamuna kuuli maisteri sattumalta avoinna olevien ovien läpi keittiöstä Kähköskän karhean äänen. Kähköskä oli nimittäin tullut myymään maisterin taloudenhoitajattarelle kananmunia, jotka Kähköskän velivainajan leski oli lähettänyt kaupunkiin myytäväksi Mainingin koneenkäyttäjän mukana.
— No huomennahan ne kuulutaan ensi kerran kuulutettavan se kauppias
Jaakkola ja Pastorinniemen ryökkynä, kertoi Kähköskä.
— Hss! sanoi Miina.
Mutta maisteri oli jo kuullut tarpeeksi.
Hän tajusi nyt menettäneensä lopullisesti taistelun, mutta hän päätti kuitenkin mennä sanomaan neiti Anna Kristina Svebeliukselle suorat sanat, sellaiset sanat, jollaisia tämä petollinen liittolainen ei ole vielä elämänpäivinään kuullut!
Maisteri pisti päähänsä mustan, leveälierisen huopahattunsa, heitti sinertävän viitan hartioilleen ja lähti ulos niin että ovet paukkuivat.
— Hyvä isä, mihin se maisteri nyt lähti? hurisi Miina keittiön ikkunasta. — Kahvi on juuri valmis!
Maisteri ei ollut kuulevinaankaan, vaan jatkoi kiivaasti matkaansa.
— Mitähän kamalaa sillä taas on mielessä! huokasi Miina, joka varsinkin viime aikoina oli elänyt alituisessa pelossa ja vavistuksessa.
Mutta neidit Anna Kristina ja Mathilda Fredrika eivät olleet kotona.
Kauppias Jaakkola oli kutsunut heidät sovintojuhlaan Pastorinniemeen, ja lyhyen neuvottelun jälkeen olivat kaksoiset päättäneet tarttua tarjottuun sovinnonkämmeneen ja lähteneet nuorimman sisarensa virallisiin kihlajaisiin täydessä juhlapuvussa.
Matti Luontoa ei ollut näkynyt heidän asuntonsa edustalla sen hetken perästä, jolloin punaposkinen sisäkkö oli palannut takaisin Saksmanin keittiöstä.
Maisteri Wahl oli aivan hengästynyt perille päästessään ja soitti ovikelloa niin että koko talo helisi.
Mainittu punaposkinen sisäkkö tuli avaamaan ja sanoi, etteivät neidit ole kotona.
— Misse he ovat? kysyi maisteri kiukkuisesti.
— Pastorinniemessä, vastasi sisäkkö.
— Mite, Pastorinniemesse! huusi maisteri.
— Niin, Pastorinniemessä, vakuutti tyttö. — Mutta jos maisterilla on jotain sellaista asiaa, jonka minä voin toimittaa…
— Et sine voi toimittaa miteen! huusi maisteri, niin että tytön polvet notkahtivat. — Mine menen sinne itse, mine saan sielle kunnian treffa koko konkkaronkka samalla kerta!
Ja jättäen ällistyneen sisäkön avossa suin seisomaan eteiseen lähti maisteri juoksujalkaa tiehensä.
Kun maisteri tiesi, ettei hänen ollut helppo päästä Pastorinniemeen maan puolelta, päätti hän tehdä hyökkäyksensä vesitse. Hän kiiruhti siis venerantaan.
Muttoskan Petteri ja hänen vanhempi veljensä Iisakki olivat juuri lähdössä ongelle.
— Lehdettekö soutamaan minut Pastorinniemeen? kysyi maisteri Iisakilta.
Iisakki katsoi epäröiden veljeensä.
— Mine maksan teille markan! lupasi maisteri.
— Noh! riemastuivat pojat, jotka eivät olisi voineet enemmän ihastua, jos maisteri olisi pistänyt kymmenmarkkasen kummankin kouraan.
— Eikö se vuoda teiden vene? kysyi maisteri, joka pelkäsi kovasti vettä ja jalkojensa kastumista.
— Ei tämä paljon vuoda, sanoi Iisakki. — Ja Petteri saa heittää äyskärillä pois sen, minkä vuotaa.
Maisteri astui venheen perään ja tarttui melaan. Iisakki ja Petteri istuutuivat soutamaan.
Poikien venhe vuoti tietysti hirvittävästi, kuten poikien venheet aina tekevät.
— Petteri, heite pois vette! huusi maisteri. — Ja sine toinen poika souda yksin!
Petteri sai nyt kökötellä koko matkan venheen keskellä pitäen sitä niin kuivana kuin mahdollista, Iisakki souti kuin mies ja maisteri piti perää kuin itse Kristoffer Kolumbus.
Pastorinniemessä oli mieliala parhaimmillaan. Saapuvilla olivat vain lähimmät omaiset ja parhaimmat ystävät. Jaakkola oli tehnyt täydellisen sovinnon morsiamensa sisarien kanssa ja säteili ilosta. Samppanjapullojen korkit paukahtelivat.
Silloin kuului laiturilta päin kimeätä kiljuntaa:
— Auttakaa! Tulkaa apuun! Maisteri hukkuu.
Maisteri Wahl oli, yrittäessään kömpiä venheestä laiturille, pudonnut venheen äkkiä kallistuessa veteen. Iisakki sai onneksi hänen kauluksestaan kiinni ja kannatti häntä vedenpinnalla, ja Petteri huusi apua minkä kurkusta lähti.
Jaakkola lähti juoksemaan rannalle, ja hänen perässään juoksi pihalla ollut renki-Pekka sekä koko talon väki, lukuunottamatta Fanny-neitiä, joka kuultuaan sanan "maisteri" alkoi vapista eikä liikahtanut paikaltaan.
Kauppias Jaakkola ja Pekka nostivat vettävaluvan maisterin heti rannalle.
— Vieke minut siseen! huusi maisteri! — Mine kuolen!
— Ei, ei sisään! huudahti Anna Kristina. — Lähettäkää hänet kotiinsa!
— Mine en lehde pois temmöisene! huusi maisteri.
— Tänne peitteitä tai mitä tahansa, huusi Jaakkola.
Tuotiin kiireesti pari huopapeitettä, joihin Jaakkola kääri sätkyttelevän ukon.
Kauppias Jaakkolan oli kyydinnyt Pastorinniemeen ajuri Jehkonen ja Svebeliuksen neidit ajuri Tiihonen, ja olivat heidän hevosensa portinpielessä, ajurien istuessa keittiössä saamassa osansa kestityksestä.
— Jehkonen! huusi Jaakkola. — Olkaa hyvä ja kyyditkää maisteri Wahl heti kotiinsa ja tulkaa sitten takaisin minua odottamaan!
— Ei! Mine en lehde nein! kirkui maisteri. — Vekivaltaa!
— Pekan täytyy lähteä viemään häntä, sanoi Anna Kristina.
Renki-Pekka oli sillä välin juossut vaunuvajaan ja tuonut sieltä suuren hevosloimen, jonka hän vielä kääri maisterin ympärille, niin ettei ukosta näkynyt mitään muuta kuin kiukkuiset kasvot.
Jaakkolan määräyksestä tarttui Pekka maisteriin kainaloiden alta ja Jehkonen jaloista. Maisteri koetti potkia, mutta peitteet ja loimet ehkäisivät tämän yrityksen. Sitä enemmän osoitti ukko niin ollen mieltään huutamalla ja kirkumalla.
Maisteri Wahl kannettiin rattaille, ja renki-Pekka istutti tämän metelöivän käärön viereensä. Jehkonen nousi kuskipukille, ja kuorma lähti liikkeelle.
Mutta rattaiden perässä juoksivat itkukurkussa Muttoskan Iisakki ja
Petteri, huutaen:
— Maisteri, maisteri, entäs se markka!
— Pojat hoi! huusi Jaakkola. — Tulkaa takaisin.
Pojat kääntyivät takaisin vedet silmissä.
— Tässä on teille markka kummallekin! sanoi Jaakkola, pistäen molempien soutumiesten jokseenkin likaisiin kouriin kiiltävän hopearahan ja saavuttaen tällä suurenmoisella anteliaisuudellaan Muttoskan poikien ihailun ja rajattoman kiitollisuuden.
— Ja menkää nyt keittiöön, niin saatte siellä ehkä vehnäskahvit, sanoi Jaakkola, joka tänä päivänä tahtoi kykynsä mukaan tehdä onnellisiksi kaikki ihmiset, ja joka tässä jalomielisessä tarkoituksessaan onnistui ainakin Muttoskan poikiin nähden täydellisesti.
Pastorinniemen renki-Pekalla ei ollut koskaan ollut niin vastahakoista vierustoveria kuin tällä kertaa. Eikä ajuri Jehkosella koskaan niin kiittämätöntä kyydittävää, Kähköskäkin huomioon otettuna.
Ukko Wahlin, vaikkakin hän oli ilmoittanut kuolemansa olevan lähellä, onnistui kuitenkin saada sanotuksi sekä Pekasta että Jehkosesta koko joukko sellaisia asioita, että nämä rehelliset ja ilkeyksien laskettelemisessa sellaisen taiturin kuin ukko Wahlin kanssa jo etukäteen häviölle tuomitut miehet istuivat korvat punaisina ja koettivat ajaa vastaantulevien ohi niin nopeasti kuin suinkin. Ehdottipa Jehkonen jo kerran Pekalle, että he pysähdyttäisivät hevosen ja antaisivat maisterille vakavan ja hyvin ansaitun selkäsaunan tai heittäisivät tuon hävyttömän käärön tien viereen, katajapensaisiin, mutta vaikka kiusaus olikin suuri, hylkäsi Pekka kuitenkin nämä molemmat hänen harkittavakseen alistetut esitykset.
Kaupunkiin tultuaan katsoi maisteri parhaaksi pitää suunsa kiinni, vaikka hänellä kaikesta päättäen olisikin vielä ollut yhtä ja toista sydämellään. Hänen vaikenemisestaan huolimatta herätti kulkue, johon oli liittynyt puolenkymmentä paljasjalkaista, rattaiden perässä juoksevaa hihkuvaa poikaa, siksi suurta huomiota, että sekä ajuri että Pekka tunsivat olonsa jossain määrin noloksi ja olivat hyvin tyytyväiset, kun matka vihdoin päättyi maisteri Wahlin talon portille.
Kyytimiehet veivät kyydittävänsä sisään samalla tavoin kuin olivat hänet rattaillekin tuoneet, nimittäin kantaen. Maisterin uskollinen Miina, joka oli ikkunasta nähnyt maisterin tulon ja luullut jonkin surullisen onnettomuuden kohdanneen tuittupäistä isäntäänsä, juoksi vastaan siunaten ja parkuen, mutta kyytimiehet jättivät maisterin hänen huostaansa minkäänlaisitta selityksittä ja lähtivät kiireesti ajamaan takaisin Pastorinniemeen.
Itkevä ja päivittelevä Miina riisui maisterin yltä läpimärät vaatteet ja puki hänelle kuivaa ylle kuin pienelle lapselle, saaden tällöin maisterin kiukunpurkauksista sen käsityksen, että joku ilkeä ja vaarallinen vihamies oli yrittänyt hukuttaa maisterin, vaikkei tuo katala aikomus ollutkaan onnistunut.
Miinan tarkoituksena oli pakottaa maisteri pysymään vuoteessaan ainakin kolme vuorokautta, mutta tuskin oli ukko saanut ylleen kuivat liinavaatteet ja lasin konjakkia, kun hän jo, välittämättä vähääkään Miinan ankarista vastalauseista, nousi, pukeutui täyteen asuunsa ja ilmaisi järkähtämättömän päätöksensä olevan lähteä takaisin Pastorinniemeen antamaan kauppias Jaakkolalle tukevan korvapuustin, mahdollisesti kaksikin.
Turhaan rukoili pelästynyt Miina maisteria luopumaan tuosta päätöksestään. Maisteri ei, kuten jo olemme useita kertoja tulleet näkemään, ollut niitä miehiä, jotka niin vain antavat järkähdyttää päätöksiään. Hän painoi päähänsä hatun, joka oli vielä leveälierisempi kuin se, joka riippui kuivamassa keittiössä, ja ryntäsi ulos.
— Maisteri, maisteri kulta! rukoili Miina, juosten isäntänsä perässä. — Älkää menkö, hyvä maisteri! Voi hyvä isä kuitenkin, mihin pitää ihmisen joutua!
Portilla tarttui Miina maisterin takinliepeeseen kiinni, mutta maisteri tempaisi itsensä vihaisesti irti ja huusi:
— Menke hiiteen! Mine olen isente talossa! Menke pois, taikka mine potkin teidet pellolle!
Maisteri meni menojaan, huolimatta mistään.
Lauri Saksman ja luonnonihminen, jotka olivat istuneet syvämietteisessä keskustelussa ikkunan ääressä ja nähneet sekä maisterin kotiintuomisen että hänen uuden lähtönsä, menivät kadulle, ja Lauri Saksman kysyi Miinalta, mistä oli kysymys.
— Voi voi, hyvä herra Saksman, itki eukko. — Juuri äsken oli hukuttamaisillaan itsensä, ja nyt se onneton lähti Pastorinniemeen lyömään kauppias Jaakkolaa korvalle.
Lauri Saksman koetti udella Miinalta, mitä maisterille oli tapahtunut, mutta kun ei eukko tiennyt oikeastaan mitään, niin piti hän lyhyen sotaneuvottelun luonnonihmisen kanssa.
— Taitaa olla parasta, että sinä puutut vielä kerran asioihin, sanoi hän lopuksi Matti Luonnolle. — Ja peloittele nyt kerta kaikkiaan pois pahanhengen juonet ukko Wahlin nahasta. Heittäydy hulluksi, sillä hulluja se pelkää enemmän kuin mitään muuta maailmassa.
Luonnonihminen heitti kontin selkäänsä, otti sauvan käteensä ja lähti pitkin askelin kävelemään samaan suuntaan, mihin maisteri Wahl oli lähtenyt.
Portille kokoontuivat hänen lähtöään katsomaan kohmeloiset käräjäkirjurit, pihanperällä asuvat akat, kuten Kähköskä ja Sikasen akka lapsineen, sekä jarrumiehen leski.
Kaikki tahtoivat tietää, mistä oli kysymys, mutta Lauri Saksman palasi mitään vastaamatta sisään.
— Siinä se on herra! sanoi jarrumiehen leski toisille akoille. — Ei näet kannata edes vastata köyhän kysymykseen! Mutta eivätkö nuo alenne taas nokat Saksmanin joukolta, kun kuuluu jo rehtorikin tulleen kotiin!