BYROKRAATIN LYIJYKYNÄ
Otaksutaan johonkin paikkaan maapallolla tasavalta, ja siihen tasavaltaan pääkaupunki ja siihen pääkaupunkiin eräs virasto ja siihen virastoon päällikkö.
Otaksutaan vielä, että tämä päällikkö on niinsanottu toimen mies. Paljon hän hyppää ja häärää kotimaassa ja ulkomaillakin, eduskunnissa ja komiteoissa ja valiokunnissakin. Välistä käy hän kaikessa kiireessä omassa virastossaankin, arvatenkin katsomassa, onko se vielä entisessä huoneistossaan.
Ja varjele, ellei silloin ole päällikön lyijykynä paikallaan päällikön pöydällä!
Tämä kauheus tapahtui kuitenkin tässä eräänä päivänä.
Päällikkö oli tehnyt virastolleen sen kunnian, että oli tullut siinä käymään.
Päällikkö istui pöydän ääressä… äkkiä hänen kulmakarvansa kohosivat, hänen silmänsä saivat tuijottavan ilmeen — —.
Päällikön lyijykynä ei ollut pöydällä!
Se oli poissa.
Se oli kadonnut.
Sitä ei ollut missään.
Päällikkö ajatteli, että johan tämä menee vallan mahdottomiin, johan maailma on luiskahtanut raiteiltaan, kun hänen lyijykynänsä on kadonnut pöydältä! Voiko enää mihinkään luottaa?
Päällikkö oli tällä hetkellä kuin harmistunut isä Juppiter.
Päällikkö painoi nappia.
Vahtimestarin kello soi.
Vahtimestari kiiruhti kerkeästi päällikön huoneeseen.
— Kuka on vienyt minun lyijykynäni? kysyi päällikkö kolkosti.
Vahtimestari, syvään kumartaen, selitti, ettei hän tiedä eikä ymmärrä, mihin lyijykynä on voinut kadota. Aamulla, kun hän siivosi päällikön pöydän, oli kynä vielä pöydällä. Kukahan sen nyt kerkesi puhaltaa? Omituisen eriskummallista!
— Hakekaa tänne kynä, se on minun kynäni! sanoi päällikkö järkähtämättömästi.
Vahtimestari meni lähimmän virkamiehen huoneeseen, sillä lähin naapuri joutui ensimmäisenä epäluulon alaiseksi.
— Oletteko käynyt ottamassa lyijykynän päällikön pöydältä? kysyi vahtimestari.
— Minäkö? Höh! Mitä minä päällikön kynällä tekisin? Minulla on omani.
Vahtimestari meni seuraavan virkamiehen huoneeseen ja sanoi, että tehän se vissiin kävitte nappaamassa lyijykynän päällikön pöydältä?
Ja vahtimestari katsoi virkamieheen epäluuloisesti ja nuhtelevasti.
Mutta tämäkin virkamies kielsi jyrkästi. Hän ei ollut päällikön lyijykynää nähnytkään, ja lausui vakaumuksenaan, että hänellä itsellään on parempi lyijykynä kuin päälliköllä oli koskaan ollutkaan.
Sillä välin istui päällikkö pöytänsä ääressä ja oli hermostunut ja naputteli sormillaan pöydällä olevia asiapapereita. Miksi ei hänelle tuoda lyijykynää? Mitä sakramenskattua tämä on, ettei hän saa omaa lyijykynäänsä! Eihän kenelläkään ole minkäänlaista oikeutta ottaa toisen ihmisen lyijykynää, vielä vähemmän oman päällikkönsä lyijykynää! Kuinka hän voi ryhtyä työhönsä kun ei hänellä ole lyijykynää?
Päällikkö painoi nappia ja kello helisi vahtimestarin huoneessa ja vahtimestari juoksi kaikessa kiireessä ja pisti päänsä päällikön huoneen ovesta ja huusi, että kynää ei ole vielä löytynyt, mutta että hän etsii minkä ennättää, ja juoksi sitten pois jatkamaan kuulusteluja.
Vahtimestari ahdisti vuoron perään jokaista virkamiestä ja puhtaaksikirjoittajaneitiä, mutta jokainen kielsi tietävänsä mitään päällikön kynästä. Vahtimestari kuulusteli epähuomiossa paria aivan viatonta asiakastakin, jotka vain pudistelivat päätään eivätkä näyttäneet tajuavan asiaa.
Mutta yksi virkamies oli vielä tulematta virastoon, ja vahtimestari sanoi itsekseen, että ahast, veikkonen, sinäpä sen siis puhalsitkin, mutta kyllä minä sen sinulta kiskon takaisin.
Ja kun se virkamies tuli, niin oli vahtimestari heti kuin Jehu hänen kimpussaan ja huusi, että antakaapas pois se päällikön lyijykynä.
Virkamies riisui palton yltään ja sanoi, että mitä hassua, kuinka hän olisi voinut ottaa päällikön lyijykynän, kun hän ei ole vielä tänä aamuna koko virastossa käynytkään!
Silloin läiskäytti vahtimestari kämmenellä otsaansa ja huudahti:
— Sehän on totta!
Sitten juoksi hän lähimpään paperikauppaan ja osti päällikölle uuden lyijykynän.