KESÄLLÄ
Kaupanhoitaja Jerobeam Näpylikkö, joka oli kesälomalla ja joka siitä syystä oli tuomittu elämään jonkinlaisessa kotimaisessa Siperiassa — nimittäin omasta mielestään, vaikka ennen hän sitoisi narun kaulaansa ja ripustaisi itsensä tallin parsille kuin antaisi pienintäkään viittausta siihen suuntaan rouva Oivikki Näpylikölle — jonkinlaisessa kotimaisessa Siperiassa, sanoimme siis, jossakin tuolla kylmässä ja koleassa Sipoon saaristossa… tämä kaupanhoitaja Näpylikkö se oli perjantaiaamusta alkaen jollakin tavalla sisällisesti levoton ja ilmaisi tyytymättömyytensä aamiaiseen ja kirosi talonväkeä siitä, että kaikki kolme venettä olivat poissa rannasta, vaikka oli semmoinen välipuhe ja ehto ja sopimus, että kesävierailla täytyy olla yksi vene käytettävänään… »vaikka koska ne maalaiset ja varsinkin ruottalaiset sopimuksiaan pitävät», sadatteli hra J. Näpylikkö, joka oli natsionalisti ja fennomaani, milloin sattui huonolle tuulelle Sipoon saaristossa.
Iltapäivään mennessä oli Jerobeam Näpylikön hermostuminen kohonnut huolestuttavassa määrässä, ja Oivikki Näpylikön ehdotukseen, että menisit tuosta vaikka kalastamaan, koska venekin jo on laiturissa, vastasi Jerobeam tuskastuneella ja halveksivalla ähkäisyllä, minkä piti tulkita kalastuselinkeinon yleisesti tunnettua kannattamattomuutta Sipoon saaristossa.
Niin, pidemmittä puheitta — Jerobeam ilmaisi lopuksi, että hänen on lähdettävä käymään Helsingissä. Se oli hänen velvollisuutensa suomalaisena, kansalaisena ja isänä ja perheen päänä. Ja kun ei rouva Oivikki vastustanut tätä suunnitelmaa muuta kuin vain vähän näön vuoksi, sillä Oivikki-rouvalla oli pitkä lista asioita ja ostoksia Jerobeamin toimitettavaksi annettavana, niinkuin niitä tällaisessa tapauksessa jokaisella rouvalla aina on, niin muuttui Jerobeamin maailmankatsomus kolmessa minuutissa pessimistisestä optimistiseksi, eikä edes Oivikki-rouvan antama, molemmin puolin täyteenkirjoitettu muistilista voinut saada häntä tasapainostaan.
— On niin ikävä lähteä käymään kesken lomansa siellä peijakkaan kaupungissa, sanoi Jerobeam häikäilemättömällä farisealaisuudella, kävellessään laivalaiturille. — Mutta minä en voi sietää sitä, että asunto on viikkomääriä peräänkatsomatta, kun kaupunki kuhisee murtovarkaita…
— Mutta pidetäänhän alaovi aina lukossa ja…
— … ja varkaat kyllä saavat sellaiset lukot auki, huomautti Jerobeam. — No voikaa nyt hyvin ja katso lasten perään! huusi Jerobeam Oivikille, hypätessään laivaan.
— Minä tulen huomenna takaisin.
Jerobeam Näpylikkö huomasi kevennyksekseen, ettei varkaita ollut käynyt. Kukat eivät myöskään olleet kuihtuneet, joten niitä oli kasteltu säännöllisesti.
Sitten meni Jerobeam puhelimeen:
— Halloo, halloo. Onko se Ville? Tämä on Jerobeam. Juu. Niinkö, ha ha! Senhän arvaa! Vai lystiä te pidätte! Juu, minä olen käymäseltään kaupungissa, täytyi lähteä vähän tuulettumaan. Pieni rimpampampuliko, hi hi? Missäs tavataan? Jaha, juu, se sopii, minä tulen heti! Tilaa vain valmiiksi jotakin. Voileipäpöytäkö? Juu, tietysti, minulla on kova nälkä. No näkemiin, minä tulen heti. Minä tulen aivan heti.
Jerobeam ei tullut aivan heti. Hän ei tullut ensinkään. Ville tilasi valmiiksi voileipäpöydän, lienee tilannut muutakin, mutta Jerobeam oli kadonnut. Eikä hänen puhelimestaan vastattu.
Jerobeam oli sillävälin omassa rappukäytävässään. Hän oli juossut ulos hyräillen ja vihellellen hattu päässä ja keppi kädessä, astunut hissiin ja ajanut alas. Sitten hän oli astunut ulos hissistä ja olisi astunut ulos alaovestakin, jos olisi päässyt. Mutta hän ei ollut päässyt. Ovi oli lukossa. Sitä pidettiin kesällä aina lukossa, koska rappukäytävään kuuluvat huoneistot olivat tyhjät. Viimeksi oli Jerobeam itse, säntilliseen tapaansa, vääntänyt äsken tullessaan oven lukkoon. Hän kirosi nyt haikeasti säntillisyyttään, huomattuaan panneensa avaimet sen vanhan sadetakin taskuun, minkä hän vähemmän edustavana ja muutenkin tarpeettomana oli jättänyt riippumaan eteisen naulaan. Ja alaovi oli lukossa ja hänen eteisensä ovi oli lukossa. Jerobeam puri hammasta, mutta ei itkenyt. Hän hyökkäsi kaikella voimallaan ulko-ovea vastaan, mutta se oli sitä vanhan hyvän ajan tekoa ja kesti. Se olisi kestänyt kaksikin Jerobeamia.
Jerobeam kiristi hampaitaan ja ajoi hississä takaisin omalle ovelleen. Viiden minuutin kuluttua ja saatuaan kädensijan poikki soitti Jerobeam ovikelloaan, kun ei muutakaan osannut. Kun ei ketään ollut sisässä, niin ei kukaan tullut aukaisemaankaan. Jos joku olisi tullut aukaisemaan, olisi Jerobeam pyörtynyt.
Tästä soitosta sai Jerobeam kuitenkin uuden aatteen, nimittäin käydä soittelemassa muita ovikelloja. Hän kulki ylös ja alas niinkuin enkelit Jaakopin tikapuilla, mutta kukaan ei tullut avaamaan. Koko tämä osa talosta oli autio. Kaameasti kaikui ovikellon soitto tyhjissä huoneistoissa. Jerobeamista tuntui, että hän oli vain joku vanha aave tai haamu, joka kummittelee hylätyssä talossa, ja Jerobeamia värisytti.
Tunnin kuluttua seisoi hän omalla ovellaan ja kuunteli. Äkkiä kuuli hän eteisessä olevan puhelimensa kilisevän. Ville siellä nyt soittaa ja ihmettelee, miksi ei Jerobeam jo tule. »Halloo!» huusi Jerobeam oven läpi ja itki. Hänellä oli niin kova nälkäkin.
Yö saapui vähitellen. Jerobeam kärsi nälän tuskia… ja janon myöskin, suoraan sanoen.
Hän meni hissiin ja alkoi ajaa ylös, alas, ylös, alas…
Sydänyön aikana, kun hissi juuri oli päässyt taas alas, kuuli Jerobeam, että alaovea koetettiin avata. Jerobeam päästi ilonhuudon ja juoksi koputtelemaan, huutaen: nopeammin, nopeammin!
Murtovaras, joka koetti avata alaovea tiirikalla, päästi kauhun mölähdyksen ja pakeni pois koko kaupungista. Jerobeam huusi ja jyskytti, mutta kuulemansa mölähdyksen jälkeen ei hän kuullut enää mitään.
Jerobeam palasi horjuen hissiin.
Kun talonmiehen emäntä seuraavana päivänä klo 11 a.p. avasi alaoven, tullessaan kastelemaan kesälaitumilla olevien vuokralaisten kukkia, kohtasi häntä seuraava näky:
Hississä istui vuokralainen Jerobeam Näpylikkö nappeja vuoronperään painellen ja ajoi tylsästi nauraen ylös, alas, ylös, alas…