PAKKASELLA
— Olkaa hyvä ja sulkekaa ovi, sanoi lihavahko herra, jolla oli kiiltävänahkainen turkiskaulus.
Tämä huomautus oli sanottu noin vain ylimalkaan, mutta me otimme sen itseemme.
Me olimme näet tulleet viimeksi sisään raitiovaunuun.
Jokaisen, joka tulee viimeksi sisään raitiovaunuun, on suljettava ovi.
Nousimme siis ylös ja vetäisimme oven kiinni.
Emme puhuneet mitään, teimme sen rauhallisesti, mutta uskoimme jokaisen puolueettoman tarkastajan huomaavan, että meillä oli hienompi ja kiiltävämpi turkinkaulus kuin tuolla huomauttajalla. Niinkuin meillä olikin.
Raitiovaunu lähti Ylioppilastalolta Etu-Töölöön.
Ihmiset istuivat ja palelivat. Kylmä oli. Pakkanen syöksyi sisään. Istuimme oven vieressä. Heikinkadulle käännyttäessä hyppäsi vaunuun eräs noin 53-vuotias rouva — hän oli laiha ja vilkas ja jätti siis oven auki.
— Ovi kiinni! huusi eräs noin 60-vuotias herra, joka istui vaunun etuosassa.
Paiskasimme oven kiinni, sillä me istuimme oven vieressä, ja ajattelimme, että raitiotieyhtiön pitäisi maksaa meille palkkaa siitä, että esiinnymme ovenvartijana.
Samassa huomasi eräs noin 16-vuotias neitonen, jolla oli hameita juuri sen verran, että niitä voi hameiksi sanoa, että hän oli tullut väärään vaunuun.
Hän syöksyi ylös paikaltaan kuin olisi häntä pistetty parsinneulalla ja hyökkäsi ovelle.
Ovi ei tullut auki.
Koska satuimme, niinkuin sanottu, istumaan oven vieressä, ja koska olemme luonnostamme äärettömän kohtelias — kaikki, tai ainakin jotkut, jotka meidät tuntevat, ovat valmiit todistamaan sen — nykäisimme ovea.
Se ei tullut auki.
Neiti — jos se sitten oli neiti… mahdollisesti oli hän helsinkiläinen jazzi-nuorukais-kekkale, sillä heitähän on vaikea erottaa naisista — nyki ja riuhtoi ja tempoi ovea.
Se ei tullut auki.
Ajopelimme jatkoi menoaan kuin Juggernaut-vaunut, mistään välittämättä.
Se lihavahko herra, jolla oli kiiltävänahkainen turkiskaulus, nousi
Hankkijan käänteessä ylös ja lähti ulos.
Oikeastaan ei hän sentään mennyt ulos. Hän vain yritti. Hän tahtoi avata oven, mutta ovi ei tahtonut hänelle avautua. Ja se oli oikein. Ihmiset hymyilivät, ja me hymyilimme myöskin, sillä mekin olemme, tavallaan, vain ihminen.
Kiiltäväkauluksinen herra oli ainoa, joka ei hymyillyt, vaikka asia koski häntä itseään. Tämä todisti, ettei hän ymmärtänyt, että »huumorin taju on henkevyyden puntari». Hän puhisi ja riuhtoi ovea ja vilkaisi meihin sen näköisenä kuin olisi meidän pitänyt se hänelle avata.
Koska raitiotieyhtiö ei ole palkannut meitä avaajaksi, niin istuimme rauhallisesti, ja vaunu tuli sillan yli Nervanderinkadun kulmaan.
Siinä yritti useita ulos ja vielä useampia sisään.
Turhaa.
Oli pakkanen, ja ovi pysyi kiinni.
On hyvä, että ovet pysyvät kiinni pakkasella.
Konduktööri riuhtoi ovea ja irvisti ikeniään.
Se ei häntä kaunistanut, sillä hän oli nainen.
Istujat hymyilivät.
Silloin nousi jättiläinen.
Hän oli eräitä metrejä pitkä ja muutamia kyynäriä leveä, ja oli hän istunut ihan vieressämme, vaikka emme ollut häntä huomannut. Hän oli ollut liian suuri, kiinnittääkseen huomiotamme.
Hän hymähti, nousi ylös jättiläismäiseen pituuteensa, levitti vähän hartioitaan ja tempaisi oven puolikkaita.
Ne, jotka olivat nousseet istualtaan, putosivat takaisin istumaan.
Koko vaunu tärähti. Tuntui kuin olisi koko Etu-Töölö tärähtänyt.
Ainoa, joka ei erikoisemmin tärähtänyt, oli vaunun ovi.
Se vain rämähti, mutta pysyi suljettuna.
Goljat yritti toisen kerran ja palasi sulkeutuneen näköisenä sitten takaisin, kun punaposkinen naiskonduktöörikin, joka seisoi takasillalla, oli turhaan ponnistanut voimansa ja naisellisuutensa.
Nervanderinkadulla teimme kaikki, koko vaunu, lukuunottamatta erästä pientä, heikon ja pelästyneen näköistä miestä, hyökkäyksen ovea vastaan.
Kun se ei mitään vaikuttanut, alistuimme kohtaloomme ja päätimme ajaa ympäri niin kauan kuin sähköä ja linjaa riittää.
Museokadun kulmassa nousi se pieni, mitätön mies ylös, avasi oven ja astui ulos vaunusta.
Hän vain painoi polvellaan oven oikeanpuolista alapuolikasta ja astui sitten ulos.
Se oli oikeastaan jollakin tavoin hävyttömästi tehty häneltä.