»SYKSYN KOLKKO, SYNKKÄ ILTA
kattaa kaupungin ja maan», veisasi Ariovistus Pöhkönen tunnetulla nuotilla »Koko maailma iloitkohon sydämestään, sielustaan», mitä nuottia vastaan on sitäkin vähemmän muistuttamista, kun ei Oksasen Säkenien alkurunolle tietääksemme ole vielä sävelletty omaa nuottiaan.
Herrasväki Pöhkönen oli muuttohommissa kesämajastaan itäisestä saaristosta, ja teki sen kaipauksetta, sillä kovin olivat sääsuhteet muuttuneet raakamaisiksi ja epäedullisiksi. Työnjako oli semmoinen, että tavaroitten pakkaus, joka kysyy älyä, harkitsemiskykyä ja viekkauttakin, jos esim. on koetettava saada puolentoista kuutiometrin tavarat mahtumaan yhden kuutiometrin pakkilaatikkoon, suoritti rva Pöhkönen, kun taas Ariovistuksen osalle oli jäänyt suurempia ruumiillisia voimia kysyvä puoli, arkkujen ja korien nuorittaminen ja laatikoitten naulaaminen kiinni. Jonkinlaisena ylimpänä katsastusmiehenä, joka tietysti piti itseään tärkeimpänä työntekijänä niinkuin tavallista on tällaisessa asemassa, toimi Ariovistuksen anoppi, jaellen auliisti neuvoja, osviittoja ja arvosteluja ja ollen aina siinä, missä häntä Ariovistuksen mielestä vähimmän tarvittiin.
— Narua lisää! huusi Ariovistus Pöhkönen.
— Yhäkö sitä tarvitaan? kysyi rva Pöhkönen.
Ja anoppi huusi selitykseksi:
— Ariovistus ei osaa olleskaan huushollata narun kanssa. Jos osaa oikein sitoa, niin pääsee puolta vähemmällä narulla. Mutta miehet ovat hirveän epäkäytännöllisiä, liitti anoppi yleislaatuisena huomautuksena.
Ariovistus ojensi anopille parin kyynärän pituisen narunpätkän ja sanoi suurta juurikoria näyttäen:
— No anoppi esittää nyt sitten sitä naisellista käytännöllisyyttään ja nyörittää tuon suuren korin tällä narulla.
Mutta anoppi oli jo kiiruhtanut porstuaan, mistä kuuluva julma mökä ilmoitti nuoremman sukupolven joutuneen tukkanuottasille.
— Minulla ei ole enää kuin vyyhti parasta pyykkinarua, ja sitä minä en antaisi, sanoi rva Pöhkönen, mutta Ariovistus tempaisi ihastuneena hyvän pyykkinarun ja sanoi, että sellaista tässä juuri tarvitaankin, ja ettei pyykkinaru ole mikään sellainen tabu eli pyhitetty esine tai muu kappale, jota ei varsin hyvin voisi käyttää tällaiseen tarkoitukseen.
Vihdoin olivat muut kollit reilassa paitsi eräs suuri laatikko, minkä sulkeminen tuotti vaikeuksia etenkin sen vuoksi, ettei ollut kunnollisia lautoja eikä nauloja. Mutta vaikka naulat olivatkin vanhoja, ruosteisia ja vääristyneitä ja laudat risaisia, halkeilleita ramuja, kävi Ariovistus, iloissaan siitä, että työ näkyi olevan kallistumassa loppupuolelle, reippain mielin siihen käsiksi.
— Tämän tehtävän pääasiallinen vaikeus on siinä, selitti hän, että naulat ovat alapuolella kaiken arvostelun.
Mutta kun on terävä silmä ja tarkka käsi, niin selviää mies kyllä tällaisistakin vaikeuksista…
Samassa iski Ariovistus vasaralla peukaloonsa ja ryhtyi sitten peukalo suussa hyppimään omituista yksijalkatanssia laatikon ympärillä, voivotellen ja huiskutellen toisin vuoroin peukaloaan ja käyttäen sangen epäparlamenttaarisia sanoja, niin että rva Pöhkönen kiiruhti työntämään nuoremmat lapset ulos huoneesta ja anoppi julkitoi synkkiä aavisteluja sellaisten lasten tulevaisuudesta, jotka kotonaan saavat kuulla tuollaista puhetta.
— Jos anoppi antaisi minun ensin lyödä vasaralla peukaloonsa ja puhuisi vasta sitten, sanoi Ariovistus katkerasti.
— Kyllä uskon että sinä mielelläsi tekisit sen, sanoi anoppi, joka näytti hyvin tuntevan vävypoikansa salaisimmat sydämen aivoitukset. — Mutta sitä sinä saat kauan odottaa, lisäsi hän vahingoniloisesti.
— Missä ovat hohtimet? kysyi Ariovistus viimein, kun laatikko oli jo melkein umpeen naulattu. — Täytyy tuosta kiskoa vielä pari naulaa irti, muuten ei saa viimeistä lautaa kiinni.
— Hohtimet minä panin sinne laatikon pohjalle, olisitkos sinä niitä tarvinnut? kysyi anoppi ihmeissään. Ariovistus syöksähti ullakolle, missä hän saattoi pahennusta herättämättä purkaa sisuaan ja tuli särkeneeksi yhden ikkunaruudunkin.
Vihdoin olivat tavarat laiturilla ja huvila lukossa ja kolleja ryhdyttiin nostamaan moottorivenheeseen. Suurin kori oli putoamaisillaan moottorin laidalta mereen, kun hätäytynyt anoppi huusi Ariovistukselle:
— Pidä kiinni! Älä hellitä!
Ariovistus ei hellittänytkään, vaan seurasi korin mukana pohjaan. Kovin syvää ei siinä sentään ollut, koska ei Ariovistuksen yläruumis joutunut veden alle kuin polviin saakka.
Anoppi otti ja pyörtyi rannalle, vaikka ei Ariovistus ollut muuta tehnyt kuin sananmukaisesti totellut hänen kehoitustaan ja piteli yhäkin kiinni korin korvista, kuplien kohotessa vedenpintaan. Kotiapulaisen avulla ja lasten hihkuessa ilosta veti rouva Pöhkönen Ariovistuksen takaisin laiturille, mutta korin ylös saamisessa oli melkoista suurempi vaiva.
Ariovistuksen kuivattamisessa oli kuitenkin kaikkein suurin vaiva, eikä hänestä vielä sinä päivänä oikein kuivaa saatukaan.