WÄXJÖN TORNIKELLO
Wäxjön kunnialliset ja hyvämaineiset porvarit vilkaisivat eräänä aamuna kunnianarvoisen tuomiokirkkonsa tornikelloon.
Se oli neljännestä vailla 8.
— Jassoo, sanoivat Wäxjön kunnialliset ja hyväntapaiset tuomiokirkkoseurakuntalaiset. — Eikös se olekaan vielä enempää? Päivä on siis vielä edessäpäin, pitkä, kesäinen päivä, juu, juu… sanoi Jusliini…
Aurinko nousi ylemmäksi taivaanlaelle, valaen kultaisella loisteellaan Wäxjön kattoja ja kuivaten polttavalla henkäyksellään viheriäisyyttä Wäxjön nurmettuneilla kaduilla. Kaupungin asujaimisto hoiteli hiljalleen kesäisiä askareitaan ja urkki mielenkiinnolla, mitä siellä naapurin keittiössä murkinaksi laitettiin, olisiko vain käristettyjä perunoita, vai olisivatko ostaneet kalaa torilta.
Sitten vilkaisivat kunnialliset porvarit jälleen vanhasta tottumuksesta tuomiokirkkonsa tornikelloon ja huudahtivat:
— Yhä se on neljännestä vailla kahdeksan!
Wäxjön kaupungin asujaimisto teki tästä ilmiöstä sen ainoan järkevän johtopäätöksen, mikä tehdä voitiin, nimittäin ettei suinkaan aika liene pysähtynyt Wäxjön kaupungissakaan, vaan se on vain tuomiokirkon tornikello, joka on pysähtynyt neljännestä vailla kahdeksan.
Niinkuin jokaisessa hyvinjärjestetyssä yhteiskunnassa, missä on tornikello, on myöskin Wäxjössä kelloseppä, joka rahallista, yhteiskunnan suorittamaa palkkiota vastaan pitää huolen kellosta ja sen vetämisestä.
Tälle asianomaiselle ammattimiehelle menivät kaupunkilaiset valittamaan, että tornikello on pysähtynyt. Eli »istuu», niinkuin Länsi-Suomessa sanotaan, kun kello päinvastoin seisoo.
Kelloseppä sanoi, että mikäs sen nyt kesken kaiken pysähdytti? Ei siitä ainakaan vedon pitäisi olla lopussa…
Virkavelvollisuutensa mukaisesti kiipesi kelloseppä tuomiokirkon torniin ja alkoi epäluuloisen näköisenä tarkastaa kellon koneistoa.
Veto ei, kuten kelloseppä oli muistanutkin, ollut vielä likimainkaan lopussa, eikä koneistossa muutenkaan ollut mitään vikaa nähtävissä.
Kelloseppä pudisti päätään ajatellen, että taivaan ja maan välillä on nähtävästi asioita, joita ei kelloseppäkään ymmärrä.
Sitten kiersi hän tornikellon osoittimet oikeaan aikaan taskukellonsa mukaan, ja katso: tornikello kävi taas niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
Wäxjön kunnialliset porvarit huomasivat olevansa jälleen aikansa tasalla, ja iltapäivä kului tässä Skandinavian kelpo kaupungissa ilman erikoisempia mullistuksia taikka mielenliikutuksia.
Kun wäxjöläiset seuraavana aamuna katsoivat tornikelloonsa, oli se neljännestä vailla kahdeksan.
— Se on taas neljännestä vailla kahdeksan; sanoivat wäxjöläiset.
Puolen tunnin kuluttua he lisäsivät:
— Ja se on yhä edelleenkin neljännestä vailla kahdeksan.
Sitten juoksivat he kellosepän liikkeeseen ja huusivat myymälän ovelta:
— Se sinun tornikellosi on taas neljännestä vailla kahdeksan!
Kelloseppä mutisi jotakin itsekseen ja riensi ovelle katsomaan. Niin oli kuin kansa kertoi. Kelloseppä painoi harmistuneen näköisenä lakin päähänsä ja lähti jälleen tuomiokirkon torniin.
Tällä kertaa tarkasti hän kellon koneiston mitä huolellisimmin ja totesi, että se oli täysin reilassa. Siinä ei ollut mitään vikaa. Vetoakin olisi vielä ollut riittävästi. Varmuuden vuoksi viritti hän koneiston täyteen vetoonsa, joka kestää kaksi viikkoa, ja kiersi sitten suuret osoittimet oikeaan aikaan. Alttiisti alkoi kello heti nakuttaa ikäänkuin ei se koskaan olisi ollut lakossa.
— Mikähän sille tuli? aprikoi kelloseppä. Mutta ei hän voinut ratkaista tätä kummallista arvoitusta.
Vuorokausi kului.
— Tornikello seisoo! huusivat hengästyneet kaupunkilaiset seuraavana aamuna kellosepän myymälän ovelta.
Kellosepän sieraimet laajenivat niinkuin sonnilla, joka näkee punaisen vaatteen.
— Onko se taas… neljännestä vailla kahdeksan? kysyi hän kumeasti.
— On! huusivat hengästyneet kaupunkilaiset läähättäen.
Silloin nousi kelloseppä tuoliltaan ja kirosi niin, että hänen suurin, kukkuvalla käellä varustettu seinäkellonsa putosi kauheasti romahtaen alas, ja hänen edessään työpöydällä korjattavana ollut vanha herätyskello, jonka hän juuri oli saanut käymään, päästi pahan pärähdyksen, sai sydänhalvauksen ja pysähtyi siihen paikkaan. Ja hengästyneet kaupunkilaiset pakenivat kauhun vallassa ja juoksivat suoraan kotiinsa ja olivat perille tultuaan vielä hengästyneemmät.
Kelloseppä riensi torniin julman näköisenä kuin murhan enkeli ja toimeenpani kahden kesken hoidokkinsa kanssa kauhean kohtauksen, ja väänsi sitten osoittimet paikoilleen, ja heristi nyrkkiään kellon koneistolle, joka tietysti heti oli ruvennut taas käymään.
Laskeutuessaan alas tornin jyrkkiä portaita vannoi kelloseppä synkän valan joko ottavansa selville, mikä kelloa riivasi, tai kuolevansa. Sillä ei tämä tämmöinen elämäkään olisi mistään kotoisin, ajatteli hän, eikä syyttä.
Seuraavana yönä nukkui kelloseppä levottomasti ja kääntelehti ja vääntelehti vuoteellaan ja näki unta, että pimeyden voimat ympäripiirittivät hänet tornikellojen hahmossa, jotka kaikki olivat neljännestä vailla kahdeksan, ja tekivät kaiken voitavansa kiusatakseen hengen hänestä.
Seuraavana aamuna seisoi kelloseppä seitsemästä lähtien tuomiokirkon edustalla olevalla aukiolla ja kiinnitti jonkin verran unisen ja hyvin vihaisen, mutta samalla uteliaan ja jännittyneen katseensa kellon tauluun. Sillä kokeneena ammattimiehenä kelloseppä ajatteli, että koska ei tämä kummallinen arvoitus ottanut selvitäkseen tornin sisäpuolella, niin täytyi kai sen ratkaisun olla keksittävissä tornin ulkopuolelta.
Aika kului kulumistaan, kello kävi käymistään ja tuli puoli kahdeksan, minkäjälkeen sen minuuttiosoitin alkoi hitaasti kiertää ylöspäin.
Samoihin aikoihin olivat Wäxjön tuomiokirkon naakat heränneet makeasta, virkistävästä unestaan ja kiertelivät nyt kimakasti kirkuen tornin ympärillä.
Hetken kuluttua, kun kello oli 16 minuuttia vailla kahdeksan, istahti eräs naakoista minuuttiviisarille, luodakseen arvostelevan yleissilmäyksen jalkainsa alla olevaan Wäxjön piispankaupunkiin. Sen viereen istahti pian toinen, sitten kolmas ja niin edespäin, kunnes sekä tunti- että minuuttiosoittimet olivat mustanaan kylki kyljessä kököttäviä naakkoja.
Kelloseppä näki, että tornikello teki kaikkensa jatkaakseen työtänsä. Mutta osoittimille kertynyt painolasti oli niin suuri, etteivät osoittimet jaksaneet kohota ylöspäin. Ja kun osoittimet lakkasivat nousemasta, pysähtyi koko kellokin.
Tämä oli siis Wäxjön tornikellon arvoituksen ratkaisu.
Kelloseppä ei enää kiroa viatonta tornikelloa. Mutta sitä synkemmin sadattelee hän tuomiokirkon naakkoja.
Ja yleensä kaikkiakin naakkoja.